Natan blogista sieppasin mietintämyssyyn uuden aiheen. Onko elämäni sellaista, mitä kuvittelin sen olevan?

No ei tietenkään, jos ajatellaan lapsuuden haaveitani. Niissä olen seikkailja, biologi ja indiana jones samassa paketissa. Tai uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijätär, villi ja kaunis kuin kesyttämätön intiaaniprinsessa. Valitettavasti naama on perussuomalaisella perunanenällä ja varsikin pyylevä ja tanakka sorjan ja solakan sijaan. Ramppikuumestakin aloin kärsimään parikymppisenä pahemman kerran, joten ajatukset näyttämölle astumisesta kokivat varsin realistisen kolauksen.

Mutta uskalsin viimein repäistä ja lähteä tavoittelemaan unelmiani. Syksyllä jatkan näillä näkymin aiemman alani opintoja samalla kun tähtään varsinaiseen leipätyöhön alalla, jolle olen hinkunut lapsesta asti. Tunnen ansaitsevani sen. Olen 15 vuotta elämästäni tehnyt töitä, välillä aivan uskomattomiakin paskaduuneja näin suoraan sanoen. Olen tehnyt surkealla palkalla, aliarvostettuna, painajaismaisten pomojen alaisena ja silti aina pyrkinyt tekemään parhaani. Tulevaisuus ei ole koskaan näyttäytynyt odotettavana ja tavoiteltavana, mahdollisuutena parempaan, ennen kuin nyt. Sheez, ainakin olen kokeillut ja tavoitellut kuuta taivaalta. Aika näyttää tarttuiko sormiini pelkkää toiveiden katoavaa tähtipölyä, vai sainko kiinni unelmieni pyrstötähdestä.

Se runoilusta. En ole koskaan taitanut metaforia, mutta välillä ne luiskahtelevat tottemattomina sormieni välistä.

Minulla on mies (ei naista, vaikka se olisikin ollut ehkä boheemi haaveeni ja romantisoitu kuva kahdesta keski-ikäisestä lepakosta mökin ja perunamaan kera), joka rakastaa minua, haluaa olla kanssani ja tehdä minusta kunniallisen naisen. Saan vihdoin hääni. Voin suunnitella niistä mieleiseni ja nauttia täysin siemauksin! Sekä pukeutua juuri niin ihanasti ja suloisesti kuin haluan. Minullahan ei ole koskaan ollut vanhojen tansseja, limudiskoja tai varsinaista nuoruutta, joten tunnen todella viimein ansainneeni täydelliset, ihanat hääni.

Meillä on ihana asunto karmaisevalla sijainnilla (välimatkat ja vr ovat jotain käsittämätöntä), mutta asunnon seinien sisäpuoli on rakkaudella vuorattu ja suloisilla suudelmilla katettu. Senkin tunnen ansaitsevani, koettuani niin pahoja (ja karmaisevia) kolhuja aiemmissa (mies)suhteissani.

V-O-I-N harrastaa liikuntaa! Olen oireeton, melkein terve! Ainoat riippakivet ovat ruokarajoitteet, lääkitys ja mahdottomuus ex-tempore mennä uimaan tai lähteä mihinkään ilman kosteusvoide-kortisoniarsenaaliani. Vuosien mittaisten kontrollikäyntien, sairaalan, hoitojen ja liikuntakiellon jälkeen osaan todella kovasti arvostaa jokaista päivää, jolloin huomaan ettei sairauteni näy tai rajoita, ainakaan kovin pahasti. Surullista on tietysti, että silmäni eivät varmaan koskaan parane ja näyttävät aina siltä kuin olisin itkenyt, hieronut niihin chiliä ja huuhtaissut vodkalla, mutta se on kai hinta mikä täytyy maksaa.

Ainoastaan toivoisin, että voisin mennä 15 vuotta ajassa taaksepäin, sen hirveän surullisen teinin luokse joka luuli, ettei elämä muutu koskaan paremmaksi. Syleillä häntä ja kertoa miten paljon hyvää ja kaunista on tulossa kunhan kolmenkymmenen rajapyykki on ohitettu. Nyt toivo elää siitä, että elämästäni tulee juuri sellaista, kuin olen aina toivonut.