Tämä alkoi jo ma 25.12. parilla näppylällä, mutta kirjoitan takautumina kunnes pääsen nykyhetkeen.

Maanantai-iltana manailin T:lle muutaman kutisevan näppylän ilmestyttyä käsiin. Olen varmaankin saanut jotain itselleni sopimatonta ruokaa ja nyt joudun tuskittelemaan paikallisen kutinan kanssa. Menin normaalisti nukkumaan ja koska tiistai oli vielä vapaa oltuani aaton töissä, nukuinkin kymmeneen asti aamulla.

Herättyäni ihmettelin kutinaa jaloissa ja sinnehän oli tullut pieni armeija punaisena helottavia urtikarianypyköitä. Iltapäivällä kolmeen mennessä jaloissa ja alaselässä oli satoja, nopeahkosti laajenevia paukamia. Kutina oli sietämätön. Puoli kuudelta illalla tunsin voimakasta kurkkukipua ja turvotusta kurkussa ja lähdimme Jorviin päivystykseen.

En ymmärrä, miten Jorvissa voikin aina vastaanotto olla kuin Helgan kidutuksen henkilökunnan kanssa keskustelisit. "Mikä sua nyt vaivaa? Mikä sulla on hätänä? Mitä sä haluaisit, että me nyt sitten tehtäis?". Nuo ovat aiempia kokemuksia, nyt kestettyäni tiuskimista ja kopeaa käytöstä otettiin sentään sisään jonottamaan.

Kirjauduimme sisään puoli seitsemältä, mutta pääsen vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla hoidettavaksi. Pari päivää sairaslomaa ja seuraava potilas käsittelyyn ennen kuin ehdin ovesta ulos.

Jatkuu.

Talvella on vittumaista olla atoopikko.
Ensinnäkin joka hemmetin suihkun jälkeen täytyy kulkea iho nypyllä kuin jokin saakelin kiitospäivän kalkkuna ja hampaat kalisten venttaamassa että kosteusvoide imeytyy. Samalla iloiset ihottumaläiskät paukahtavat kuin tyhjästä kirvelemään ja kutisemaan käsivarsiin ja selkään. Varmaan ihan vaan siitä ilosta että talvella ei voi mennä ulos kosteampaan ilmastoon että iho saisi hengittää. Ehei. Talvella sitä ollaan iho kiristyen ja kuivuutta ratkuen sisällä saamassa sähköiskuja joka saamarin viltistä tai sukasta joka osuu edes varpaankärkeen. Tukkakin nousee pystyyn ilman tupeerausta ja johdan sähköä vähintäänkin samalla kaliiberilla kuin kuparilanka.
Entä sitten kuntosalin jälkeen? Jos kehtaa punaläikikkäänä mennä suihkuun, alkaa sen jälkeen kaappien välinen piilokuikuilu ja jotenkin perverssin oloinen julkinen rasvaus jonka jälkeen on kuin valkean kokovartalosotamaalauksen tehnyt inkkari. Tukka nötteröllä päälaella ja alasti vaivihkaa hypellen. Tissit vaan heilahtelee kun yrittää vähän viuhtoa käsivarsilla pientä tuulenvirettä jotta se valkoinen kerros imeytyisi pikkuhiljaa ihoon. Ja sitten kumminkin alkaa hävettämään ja tyytyy vetämään hynttyitä niskaan niin, että tissiliivit menee kosteasta ihosta kiemuralle ja muut vaatteet tarraavat ihoon kuin jokin saakelin liima nahkapalaan. Siinä sitä yrittää taistella hampaat irvessä vaatetta ylleen ja rullata paitaa suoraksi ja nyppiä alkkareita persvaosta esiin.

Sitten jos erehdytkin valittelemaan kurjaa oloasi jollekulle niin kohta on sulle tarjolla kymmenen hyvää ja yksitoista totista neuvoa miten paranet ja pääset elävien kirjoihin. Kuten se hemmetin avantouinti. Ei siinä auta kuin nyökytellä ja hymistä hitto olevansa samaa mieltä saarnaajan kanssa, koska auta armias jos erehdyt toteamaan sitä joskus kokeilleesi eikä se hirveämmin auttanut.. ja että on lisäksi ilman autoa vuorotyöläisenä miltei mahdoton raijata nahkansa johonkin helvetinkuuseen pieneen jääreikään itteensä dippaamaan kolmesti viikossa, niin siitähän se vastapuolen riemu vasta repeää! Kun sinä et katso itse tiedä mikä on parhaaksi kun se on muitakin auttanut ja luuletko olevas jotenkin erikoisempi kuin he? Että itsestäs on vaan kiinni se parantuminen ja terveyden vaalinta, kun et mitään viiti sen eteen tehdä niin kärsi perkele. Voi jumalauta että ihmiset osaa joskus repiä vielä isomman aukon sinne missä jo ennestään on jos et kyynelsilmin kiitä näistä kauniista ja viisaista neuvoista. Vaikka olet jo itse kokeillut ja kivaa oli, muttei iho siitä sen kummemmaksi muuttunut. Samaa pergamenttia ja käsittelylle arkaa kuin aina ennenkin.

Voi itku kun tulisi jo kesä ja kunnon aurinkoiset ilmat. Saisi tätä nahanriekaletta taas parempaan kuntoon ja ehkä voisi lääkitystä puolittaa, käydä uimassa eikä tarttisi hävetä niin maan hemmetisti kun näyttää ihan ruttotautiselta. Helekatin talvi. Kele.

End of ketutuksen multivuodatus.

Ah. Tuo myötätunnoista jaloin, puhtain ja parhaimman tuntuinen. Itsesääli omaa kohtaloa kohtaan. Olen muutaman viime kuukauden aikana alkanut sääliä itseäni oikein urakalla. Tämä pohjautuu varmasti joihinkin psykologisiin kytköksiin jotka puolestaan yhdistyvät hermokytköksiin oman elämän etenemisen -ja etenkin menneiden menetettyjen mahdollisuuksien, hyväksymiseen.

Itsesäälin aihe nro 1. Atopia. Voi minua reppanaa. Lääkkeet väsyttivät niin valtavasti ja koulussa oli kurjaa, että normaali koulunkäynti oli lähes mahdotonta. Eikä 90-luvulla vielä kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota lääkkeiden sivuvaikutuksiin. Nuoruuteni herkkä viattomuuden aika jolloin neitokaiset puhkeavat kukkaan, kului osaltani sairaalassa ravaamiseen ja ainoa mitä puhkesivat allergioiden lisäksi olivat finnit. Koulussa ei laskettu mitään helpotuksia sairauden vuoksi, sellaiset hemmottelut on sallittu vasta joskus 90-luvulla syntyneille kermamössösankareille. Minun aikanani piti mennä kouluun vaikka kuukahtaisi käytävälle. Päästötodistukseni oli totta puhuen niin huono etten olisi päivälukioon päässytkään. Liikunnasta sain arvosanaksi 5, eivätkä siinä auttaneet lääkärintodistukset tai vanhempien kirjoittamat ilmoitukset etten voi osallistua tunneille. Lisäksi opettaja oli niin vähättelevä ja inhottava, etten yhdeksännellä edes halunnut mennä sinne julkisesti muiden eteen pilkattavaksii. NIIN! Säälikää ja sulkekaa syliinne minun kauheampaakin kauheammat, katkerat ja kovat koettelemukseni! Teininä en saanut sääliä itseäni kun kaikki lääkärit hokivat piipahtaa katsomaan niitä oikeasti  sairaita, suurisilmäisiä ja kuolemaisillaan olevia lapsosia. Miten minä heitä inhosinkaan. HE veivät minulta oikeuden surra ja tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Kun heidän orjantappurakruununsa saivat heidän puhtoiset, kirkkaat ja pyhät otsansa vuotamaan verta ja silmien ainoat kyyneleet olivat veripisaroita ennen matkaa tuonelaan, minun otsani risut vain raapivat arpia sydämeen asti. Hemmetin hyväkkäät.

Itsesäälin mieliaihe nro 2. Työ. Jälkikäteen ajateltuna menin ihan liian pienenä töihin. Olin 11-vuotias ollessani ensimmäisessä kesätyössäni. Se ei olisi ollut mitenkään paha, elleivät eräät kierot sukulaiset olisi jättäneet edes nimellistä korvausta tai vaivanpalkkaa maksamatta! Maksattivat jopa matkat äidilläni ja minä siivosin, juoksin ja toimitin asioita, puunasin, toimin lastenvahtina ja yritin tunnollisesti olla kiltti ja kunnollinen. Mokomat verenimijät. Kesästä 1992 eteenpäin olin töissä ja 16 vuotta täytettyäni menin jo kokopäivätöihin. Olen kohta toiminut siis puolet elämästäni melko kokoaikaisesti työelämässä. Välissä on ollut lyhyitä 1-3 kk työttömyysjaksoja sekä tietysti välillä olen tehnyt töitä opintojen ohella vain 1-3 kertaa viikossa. Mutta nuo ovat harvoja vuosia. Olisin kuitenkin halunnut mieluummin viettää "normaalin" nuoruuden. Olisin halunnut päästä heti lukioon ja jatko-opintoihin. Olisin halunnut olla stressaamatta rahasta ja itkemättä laskuja 18-vuotiaana. Olisin halunnut viettää huoletonta aikaa. Nuoruuteni, 13-20-vuotiaaksi oli melko helvetillinen ajanjakso elämässäni ja olen todella iloinen että se on ohi. Varsinaisen murrosiän itseni etsimisen, pienen kapinoinnin yhteiskuntaa ja normeja vastaan koin vasta joskus 22 vuotiaana. Aiemmin ei yksinkertaisesti ollut ollut mahdollisuuksia tai resursseja. Onneksi koin. Onneksi kävin iltalukion (vaikka jopa yksi ystävistäni suhtautui äärettömän skeptisesti asiaan ja kehotti jo hankkimaan ammatin). Tuolloin kuitenkin vasta opettelin normaalia elämää ilman jatkuvia sairaalakontrolleja, hoitoja, lääkityksen etsimistä ja kovia kipuja.

Itsesäälin ihana osa 3. Henkilökohtaiset kurjuudet yksityiselämässä. Kyynel. Kyynel. Kyynel. Väkivaltaa, ikäviä kokemuksia ja sitä rataa. äh. Olen raivostuttavan hyvin näemmä päässyt kaikesta muusta yli paitsi miespuolisten tuttujen sekä päätään aukomaan tulleiden tuntemattomien kommenteista kohdistuen ulkonäkööni. Olen hyvin realistinen ulkonäköni suhteen, mutta silti en suostu uskomaan erään valopään mietteitä minusta avokaulaisessa topissa. "Sä et kyllä ole sen näköinen että voisit pitää tuollaista paitaa." Olin silloin vielä paljon hoikempi kuin nyt! Paskiainen! Munapää! Runkkari! Menisi vaikka pystyyn vit*uun itkemään jos elämä on niin kurjaa, että pitää muille tulla avautumaan! Niin. Siis pointtina oli, että kurjaa etten syntynyt nätiksi. Olisin aina halunnut olla sievä. Todella harmi että olen tällainen persjalkainen, pottunenäinen kummajainen jolla on vinot hampaat ja huono iho. Paljon ryppyjä ja uudestaan ongelmia ihon ja allergioiden kanssa! KELE!!

Olen monesti miettinyt millaista elämäni olisi ollut jos en olisi sairastunut. Tietysti olisin voinut olla kirkasotsainen ja puhdassydäminen, sitkeä taistelija joka vaikeuksista ja syvästä väsymyksestä huolimatta puurtaa itselleen kympin keskiarvon, mutta kun en ollut. Jälkikäteen ajateltuna voimani menivät ihan päivästä toiseen selviämiseen, eikä energia todellakaan riittänyt sen kaiken kurjuuden ja paskamaisten ämmien tai kusipää tarkkisluokkalaisten kiusanteon lisäksi enää koulunkäyntiin. Silti kieltäydyn olemasta epäonnistuja. Päinvastoin. Kaikkien niiden paskamaisten juttujen vuoksi mitä noina vuosina tapahtui pidän ihmeenä että a. olen hengissä, b. olen likipitäen terve nuori nainen c. olen melko täysijärkinen. d. olen edelleen EMPAATTINEN vaikka voisin osoitella muita sormella ja sanoa että pärjätkää, pärjätkää! Pärjätkää ilman apua, minulla on kuitenkin ollut paljon vaikeampaa! Inhoan ihmisiä jotka kieltäytyvät auttamasta, tuntemasta myötätuntoa tai antamatta kannustusta vain, koska he itse ovat selviytyneet loisteliaasti yhtä vaikeista tai vaikeammista lähtökohdista huolimatta. So?! Me emme ole samasta muotista, ja ne jotka ovat vahvempia piru vie jakakoon sitten voimia niille jotka eivät ole yhtä vahvoja.

Ahh. tekipä hyvää. Poistan varmaan pian tämän tekstin. Mutta siitä huolimatta on hyvä tunnustaa itselleen käyvnä läpi jotain marttyyrian korkeinta vaihetta. Minusta ensimmäistä kertaa melkein tuntuu, kuin olisi oikeus olla vihainen olosuhteille eikä kurja nuoruuteni ole ollut pelkästään henkilökohtaista syytä. Että olisin ollut myös olosuhteiden uhri, en pelkkä epäonnistuja.

Voi keleen keleen kele!

Että on pitänyt syntyä tällaisena surkilona, maanantaikappaleena täysin terveille vanhemmille ja moitteettomasti toimivan isoveljen pikkusisareksi! Odotin Niiiiin kovasti uuden harrastuksen alkua, oikein hikirääkki hajosikokokokeho-sellaisen, ja nyt en pääse treeneihin kun ihottumaa on käsivarsissa, selässä ja jaloissa. Jos nyt lähden harrastamaan hikipinkopunkopunnerusta tulen helottamaan punaisena kuin keitetty rapu. En yksinkertaisti KEHTAA ekalla tunnilla näyttää friikiltä! Niin ja tietty olo on tosi tuskainen, kutiseva, poltteleva, kirvelevä ja henkisesti ihan suunnattoman vituttava.

Itkupotkuitkuitkuparkumisen maailmanennätys. Hävettää se miltä näytän, millainen olen.. Kaikki yhden pienen, varomattoman puraisun takia! Miksi, MIKSI en tarkistanut tuoteselostetta ennen kuin otin tarjotun herkun?! Voi itkut!

Joskus tuntuu ihmeeltä, etten ole masentunut ja itsetuhoinen. Enää.

Jos joku mummeliini tai papparainen nyt tuee vastaan ja alkaa sen iänikuisen länkytyksen että pitää arvostaa "..kun on tuollainen nuori ja terve" niin alan kirkua! Pistän kädet korvilleni ja huudan kunnes ikkunat särkyvät, talot romahtavat kasaan ja lintuja putoilee kuolleena taivaalta. Sain pitkästä aikaa taas astetta vaikeamman allergisen reaktion. Söin vahingossa minulle tarjottua purkkaa josta ensi puraisulla tajusin sen olevan appelsiinia. Ei muuta kuin purkka sylkäistyksi käteen, roskikselle, huolellinen käsien ja suun huuhtelu ja silti tiesin että se oli myöhäistä sillä hetkellä kun purkka kosketti kitalakea.

Kurkun kutina alkoi tunnin kuluessa, luojan kiitos mitään anafylaktisen shokin tujumpia oireita ei tullut, kunhan yskin yöllä. Mutta tiesin, tiesin ja tiesin, että ennemmin tai myöhemmin, n. viikon sisällä tulevat pitkät ja pirulliset iho-oireet. Ensin iho kutisee, sitten se hilseilee, sitten se kuoriutuu ja hilseilee ja alta paljastuu tajuttoman kipeä, kosketukselle arka veresliha. Olisin hyppinyt seinille jos koko kasvot olisivat joutuneet siihen, mutta nyt ainoastaan selkä, silmien punoitus, leuka sekä leuan alunen joutuivat randomina allergiapirujen kohteeksi. Kosmetologit ja iholääkärit varmaan saisivat slaagin itsehoito-ohjeistani: Minä tyttö kun otan omaoppiset hellät kuorintatavat käyttöön ja ennemmin hivenen joudutan sitä ihon kuoriutumista kasvoista kuin kuljen ympäriinsä kuin hilseilevä suohirviö.

Niinpä kuorin kunnes halkeillut iho on poistettu ja kudosneste tihkuu esiin, puhdistan sen ja huitelen käsillä silkasta tuskasta kuin kaulasta katkaistu kana. Seuraavaksi isken kortisonirasvaa ja tiristän tuskanvettä silmistä. Kosteusvoidetta ja epämääräistä manailua, käsien viuhtomista, kyynelten valutusta ja lopuksi paksuakin paksumpi kerros meikkivoidetta missä vaiheessa kipu on yleensä vaimentunut kuumottavaksi tykytykseksi. T'ätä toistellaan muutamana päivänä peräjälkeen kunnes oireet alkavat helpottaa. Harmi että olen taas vaihteeksi pelkkä köyhä kökkiäinen. Markkinoille on ilmestynyt huipputehokas protopic-niminen voide joka toimii kuulemma loistavasti, mutta se maksaa kultaa ja jalokiviä ja meikäläisen palkkapussille on vielä parin viikon matka.

Miksi maailmassa rääkkään ihoani noin? Eihän se olisi maailmanloppu vähän aikaa kuljeksia ympäriinsä nahkaansa luovan käärmeen näköisenä? Mutta minulle ulkonäkö on arka paikka, pakkomielle ja hysteerisen huolehdinnan kohde. Entisenä atoopikkona (nykyisin liki oireeton) käytän elossaoloajastani huomattavan määrän vaatimattoman ulkonäköni huomaamattomana ja vaatimattomana pitämiseen. Yleisen arvostelun tai huomionkohteeksi joutuminen on kauhistus, mitä jos juuri sellaisella hetkellä minulla onkin silmät punaiset tai jossain kohti kuivaa ihoa ihottumaläiskin koristeltuna? Saan slaagin ja piiloudun vaatteisiini yrittäen kovasti maastoutua taustaväriin kuin kauhistunut kameleontti.

Kaksi viikkoa kestivät allergiaoireet tällä kertaa. Nyt alkaa helpottaa vaikka edelleen sinne tänne ilmestyy ihottuma-alueita ja urtikariaa (nokkosihottumaa). Kiukuttaa olla näin perkeleen allerginen, ikuinen ongelmatapaus ja murheenkryyni. Mutta näillä eväillä mennään..