Tänään.
Minä pakkaan kaikkein pehmeimmät vaatteeni ja lähden. Nousen junaan, jonka lipunmyyjä on vain varjo ja jonka veturia kuljettaa mykkä mies. Minä matkustan kauas hiljaisuuden kylään, ohi hälyisten kaupunkien ja kylien, joissa hanhet kiljuvat kilpaa metelöivien maalaisten kanssa. Se kylä on niin hiljainen, että juna lipuu sinne veden lävitse ettei radan koliseva kalske kuulu. Sen kadut on päällystetty sammalella ja sen talot on rakennettu nukahtaneista puista. Siellä tuuli hyväilee lempeästi kulkien ujona läpi kylän. Siellä linnut liitävät vaiti korkealla ja sen asukkaat kulkevat yksin äänettömin askelin.
Sen kaupungin laitamille pystytän pienen puutarhani. Valitsen vain rauhallisia, vaimeita ja pehmeitä kukkia. En korskeita kakkaroita, koppavia ruusuja, tai alati kilkattavia kellokukkia. Vaan vaatimattomia vanamoita, hiljaisia hajuherneitä, vaieten versovia virnoja ja seurakseni soman mesimarjan.
Kutsun sammaleita pehmeäksi lattiaksi  ja sananjalkoja kasvamaan katoksi. Ketoleinikiltä pyydän punaisen maton. Keskellä kaunista hiljaisuutta, lasken levolle surun särkemän ruumiini. Annan kukkien kasvaa siihen kauniita arpia ja suljen silmäni nukkuakseni kolmesataa vuotta.

Jalostelin huvin vuoksi toiseen suuntaan yhtä vanhempaa kirjoitustani. Ei, en ole masentunut tai suruissani, kunhan fiilistelin ja pistin näppäimistöä laulamaan ihan sitä mukaa kuin tekstiä tuli. :D

Varastettu

Kaukana täältä. Kaukana sieltä. Kaukana siitä missä olet, tuhansien kukkuloiden ja satojen järvien takana asun minä linnassani. Sen kylmät salit ja hallan huurtamat nurkat kuiskivat toisilleen kivien salaisuuksia kaukaisilta ajoilta. Sen synkeät muurit kohoavat tummina ja jylhinä karusta maasta missä ei mikään kasva, ei kukoista. Minun linnaani ei aurinko paista eikä kuu kulje sen yltä. Tähdet kiertävät sen laitamilla, väistyen arkana mustien pilvien edeltä. Synkeät pilvet kietovat linnani tornit kuristavaan otteeseen eikä edes tuuli uskalla puhaltaa niiden läpi. Minun linnaani ei aika uskalla astua eikä vieras tulla. Sen kolkot portaat kaikuvat vain minun askelistani, sen ovet narahtavat vain minun kulkiessani. Minun linnani on yksinäisyyden ja surun linnake. Sen muureilla vartioivat ahdistus ja murhe, tuska on lukinnut portit ja piina kulkee öin ja päivin vartijanani. Sen hyinen hengitys kulkee ruumiini lävitse jokaisen henkäykseni mukana.
Kerran vuoden kylmimpänä päivänä ja yönä minä kuljen päättymättömät portaat kellariin. Työnnän unelmien murskasta ja haaveiden sirpaleista rakennetun oven auki ja miten raskas ovi se onkaan. Sen sirpaleet haavoittavat käsiäni ja sen paino on syntini lyijyyn valettuina. Oven takana on kalsea huone. Huoneessa pieni arkku, koleassa kiviseinämän kolossa. Se on vuorikristallein koristeltu ja niin teräväksi hiottu, että jo sitä katsoessa voi saada haavan sydämeensä. Kivisydämiset skorpionit vartioivat sen molemmin puolin käyrä ruumis valmiina pistämään mustaa myrkkyä varomattoman vieraan käsiin. Mutta minä ripottelen ajan kuollutta tomua niiden ylle nukuttaen ne synkeän pohjattomaan uneen, eivätkä skorpionit huomaa minua. Ja niin avaan arkun varoen teräviä kristalleja. Arkun sisältä hohkaa lämpöä, se tuoksuu hellien muistojen unelta ja sinne olen piilottanut viimeisen unelmani, varastetun sydämen sisälle. Sydän elää unelmasta, sen lyönnit yhä vahvoina ja sen voima nostaessani sen povelleni. Sydämen voima minun sydämessäni. Lyönnit kumahtelemassa kiviseinistä, energia ruokkimassa loputonta nälkääni ja janoani.
Voi pieni suuri sydän. Sinä et kuulu tänne enkä minä voi sinusta luopua. Kuperran kämmenieni väliin ja annan sen ravita kuihtunutta sieluani jonka mustuus värjyy hetken ennen kuin antautuu hetkeksi hellyydelle. Varastettu sydän, varastettu rakkaus. Minun salainen lainani kaukaisessa linnassani jonne ei muisto löydä eikä uni pääse.
Minun päättymätön painajaiseni jonne olen sen sulkenut.

Kun minulla on ikävä.
Nostan kaulalleni korun rakkaaltani, napsautan lukon kiinni ja muistot siinä alkavat elää.
Se on pieni hopeinen lisko, sisilisko jolla on pitkä häntä jonka kärjellä se kutittaa solisluita, sen varpaat kipittävät pitkin kaulaani. Se juoksee pitkin kaulakuoppaa, kutittaa ja naurattaa. Nousee korvanlehdelle ja hyrisee. Hyrisee pieniä lauluja ja hyrisee ihan hyrisemisen ilosta. Se pikkuruinen sisilisko, jonka pikkiriikkiset jalat ja pitkä, kiemura häntä kulkevat mukanani kaikkialle. Sen varpaissa ovat sormenjäljet rakkaaltani, sormenjäljet ihollani, rakkauden painaumat.
Muistan sormenpääsi selässäni, niskassani, kulkemassa sydämeni päältä.
Hehkuvina odottavat painaumat ihollani.

Tällainen nopea idea muistiin ihan muuten vaan. Raakile jota oli vain hauska kirjoittaa.

Kolme kolikkoa

Kun minulla on enää kolme kolikkoa
niin yhden annan sitä tarvitsevalle
toisella ostan kukkia rakkaille
ja kolmannen heitän toivomuskaivoon
ja toivon

Kolikko pyörähtää kolmesti. Kolmessa eri pyörteessä.
Ensimmäinen vie sen viemäreihin
pieniin ja ahtaisiin
suuriin ja kaikuviin
liejuisiin ja haiseviin
Toinen pyörähdys heittää sen suuriin vesiin
kylmiin ja tuntemattomiin
kiehuviin ja myrskyisiin
seesteisiin rantavesiin
Kolmas
   pyörähdys
       pyörteissä
vie sen kalan suuhun
suuren ja ovelan
vanhan ja viisaan
kalahauen vatsaan

Nyt on kolikko pyörinyt
sen kolme kertaa
viemäreissä
myrskyissä
matalissa rantavesissä
ja se vartoo hauen vatsassa
kunnes

Tulee vanha kalamies
iäkäs ja kokenut
laskee katiskat
aamulla
nostaa katiskat
illalla
ja siellä on kalahauki
loiskii, sätkii, sähisee
järven vanha valtias
Mutta taatto, pappa ikämies
ei hevin hätkähdä
Hauki pataan
keitto kuumenemaan
hauen vatsa auki

Kolikko!

Kolmas kolikko kiiltävä
onnenrahaksi
pienokaiselle
muistojen raha rakkaalle.

Oli tammikuinen iltapäivä kun minä kuolin. Sinä aamuna en enää avannut silmiäni. Hoitajat soittivat Jarin ja vanhempani paikalle, Saana oli hoidossa Lellun luona. Miltä mahtoikaan tuntua parhaasta ystävättärestäni toteuttaessaan toivettani? Olimme nähneet viimeisen kerran miltei kaksi viikkoa sitten. Olin ollut niin väsynyt, että silmien auki pitäminen vaati ponnisteluja. Lopulta olin kuunnellut luomet suljettuina, hymynvire huulillani Lellun räväkällä kielenkäytöllä höystettyjä tapahtumia ja sattumuksia ystäväpiiristä. Lellu oli jutellessaan harjannut hiukseni ja laittanut ne kauniisti, kuten nuorina laittautuessamme ulos. Olimme stailanneet toisistamme niin cooleja, että hyvä ettei taju lähtenyt kun painuimme bailaamaan. Nyt tuntui hyvältä kuunnella Lellun ääntä. Ystävättäreni piti hetken hiljaisuuden vierailuajan lähestyessä loppuaan. Avasin silmäni ja näin hänen kirkkaan vihreän katseensa täynnä tuskaista kaipausta. Punaruskeat, miltei säkkäränkiharat hiukset olivat kurittomalla poninhännällä mistä suortuvat ponkaisivat vapauteen kuin jouset vanhasta patjasta. Olimme olleet alusta lähtien kuin paita ja peppu ja hänestä oli tullut ensimmäinen sydänystäväni. Hänen vahvan persoonansa avulla olin saanut itseluottamusta tutustua poikiin. Yhdessä oli itketty ensimmäiset sydänsurut, suunniteltu kostoiskuja katalille ex-poikaystäville ja reissattu rinkat selässä pitkin Eurooppaa.

Ainoastaan vanhempani ja Jari kävivät viimeisen viikon aikana, en halunnut kenenkään näkevän millaiseksi olin kuihtunut. Miten olin jo liian väsynyt hymyilemään, joskus edes avaamaan silmiäni. Kuolema ei enää tuntunut kovin pahalta. Tuskat olivat niin uuvuttavat etten jaksanut ajatella selkeästi ja lääkitys oli niin vahva, etten läheskään aina tiennyt olinko unessa vai valveilla. Joskus havahduin siihen että olin vielä elossa.
Tuolloin oli todella ihana iltapäivä. Kuulin miten he puhuivat pakkasesta ja välillä pilvien raosta paistavasta auringosta. Tunsin silmäluomien takaa kalpean valon huoneessa, torkahtelin ja olin vain välillä tietoinen ympäristöstäni. Lääkkeet pitivät kivut jossain kaukaisuudessa ja tunsin miten kehon ote alkoi heikentyä. Jari aavisti sen hetkeä aiemmin. Kuulin askeleet vuoteeni luokse, hänen tarttuvan puristamaan kättäni ja olkapäiden alkavan hytkähdellä itkun puristuksessa. Olisin halunnut avata silmäni ja nähdä hänet vielä kerran, olisin halunnut vastata käden puristukseen, mutta en enää jaksanut.

Hautajaiset pidettiin yhtenä talven kylmimmistä päivistä. Olin valinnut tuhkauksen, joten heidän ei tarvinnut onneksi olla kauaa ulkona. Pakkanen oli nipistänyt Saanan pyöreät lapsenposket punaisiksi ja rakkaan, rakkaan Jarini nenän miltei tummaksi. Olisin nauranut jos olisin ollut paikalla. Minulla oli ollut tapana kiusoitella Jaria hänen herkästä ihostaan, mikä alkoi välittömästi punoittaa kun mittarit laskivat pakastumisen puolelle. Minun punakuononi. Uurnan tyhjennyksen jälkeen he kääntyivät kohmeisina lähteäkseen muistotilaisuuteen.
  -Onko äiti nyt enkeli? Saana kysyi vakavalla, kirkkaalla lapsenäänellä.
Olimme molemmat ateisteja, mutta lapselle oli tuntunut helpommalta selittää, että äiti jatkaisi nyt enkelinä. Olisi aina luona ja katselisi, vaikka häntä itseään ei näkyisikään.
  -On, äiti on nyt enkeli. Seuraa sinua nytkin, Jari selitti ja niiskaisi.
  -Ai missä? Saana epäili ja katseli pipon alta ympärilleen.
  -Siinäpä se, kun häntä ei näe, sanoi Lellu.
  -Voi olla tuolla puiden oksien takana, tai kenties pilvenhattaralla, hän jatkoi.
Pikku tyttö pohti asiaa hetken.
  -Eikö äiti ole yksin? Eikö sillä ole ikävä jos me muut ollaan täällä kun se on ainoa enkelinä? hän sitten kysyi.
Jarin silmät kostuivat ja hän yritti sanoa jotain, Lellu joutui räpyttelemään silmiään. Saana heittäytyi äkkiä selälleen lumeen ja alkoi viuhtoa pienillä raajoillaan ylös ja alas.           
-Minä teen äitille enkelin niin sillä on kaveri, tyttö selitti.
 -Teidän varmaan kannattaisi tehdä kanssa, hän totesi päättäväisesti.
Jari ja Lellu heittäytyivät lumeen Saanan molemmin puolin. Pieni enkeli sai kinokseen seurakseen kaksi suurempaa. Pakkaslumi pöllysi ja laskeutui puuterinkeveästi vaatteille ja suli kasvoille. Mikä oli kyyneliä, mikä oli lunta? Kolme lumienkeliä jäivät seurakseni nietokseen, ja kolme enkeliäni jatkoivat matkaa oranssina hehkuvan auringon laskiessa.

Loppusanat: Tällainen pieni harjoitustyö siis vain. Lähinnä tarkoituksena potkia itsensä harjoittelemaan kirjoittamista säännöllisesti. Pitää kuitenkin harrastuksena. Turha kuvitella että ylpeilen tällä millään lailla, suhtaudun hyvin nöyrästi lahjakkaiden kirjoittajien edessä. Toivottavasti kirjoitukseni ei loukkaa ketään, ja jos joku tämän kaiken jaksoi kahlata läpi, toivon ettei hän pitkästynyt aivan tyystin. :)

Vastoin kaikkia odotuksia elin saattokodissa vielä miltei kolme kuukautta. Minun arvioitu elinaikani laskettiin silloin viikoissa ja positiivisin ennuste lupasi viittä tai kuutta viikkoa. Tuolla lääkärikerralla olin kylmän rauhallinen. Kuvittelin hyväksyneeni tilanteen, haluavani vain tietää kuinka kauan minulla olisi aikaa olla rakkaideni luona. Kun ensimmäinen kuukausi meni ohi ja yllättäen tunsin oloni paremmaksi, sisälläni virisi toivo. Ehdin kahdesti toivoa käännettä parempaan, ihmettä. Kerran näin jopa unta että paranin. Unessa oli jo kesä, olin edelleen saattokodissa, -olin ehkä ollut jo vuosia, mutta olin hengissä ja tiesin ettei minun aikani ollut vielä. Sinä lauantaiaamuna heräsin hyvävointisena ja virkeänä, oloni oli kohentunut pitkin viikkoa ja ajattelin jo että pääsisin käymään kotona. Puuhailin tarmokkaasti Saanan kanssa päivän, leikimme, piirsimme ja olisin voinut nuuhkia hänen hiuksiaan ja hentoa niskaansa loputtomiin. Oli ihanaa vetää lapsi syliin ja tuntea hänen pienten jäsentensä lämpö, lapsen ihon pehmoinen sileys. Kun Lellu haki tytön luokseen katsomaan piirrettyjä ja jäimme Jarin kanssa kahden, kaikki oli äkkiä kuin ennen. Suutelimme, hupsuilimme, kuiskuttelimme salaisuuksia toistemme korvaan ja istuin pitkään hänen sylissään voipuneena mutta onnellisena. Olisimme voineet olla kotona, minä väsyneenä työpäivän jälkeen ja Jari hemmottelemassa minua pienin huomionosoituksin. Jarin lähdettyä illalla painettuaan suudelman otsalleni, oloni kuitenkin heikkeni nopeasti. Aamuun mennessä pahoinvointi sekä vatsan polttelu saivat minut nyyhkimään ja ähkimään peitto vasten vatsaa painettuna. Tärisevin sormin painoin soittokelloa ja Miira oli hetkessä luonani, hän näki heti ovelta tilanteeni ja asteli rivakasti oksennuslaatikon kanssa vierelleni. Yökin kouristuksenomaisesti pitkään, käteni vapisivat kuin horkassa ja itku poltteli silmien takana. Puristin kädet nyrkkiin ja painoin rystyset ohimoilleni, tunsin hyökyaallon lailla epätoivon pyyhkäisevän ylitseni ja valkoisen raivon välähtävän silmieni takana, polttaen otsan alla. Täysin varoittamatta löin raivon sokaisemana oksennuskaukalon pitkin lattiaa. Se inhotti minua, oksennuskaukalo, hoitokodin valkoiseksi maalatut seinät ja muka-viihtyisäksi tehty huone. koko tilanne oli täysin absurdi! En minä voinut olla tässä, minä en voinut olla kuolemassa syöpään alle kolmenkymmenen ikäisenä!
  -Tämä on VÄÄRIN!! kirkaisin. Löin rystyset vasten ohimoitani ja tunsin Miiran lämpimien kämmenien tarttuvan käsiini. Upotin sormenpääni hänen pehmeisiin käsivarsiinsa.  
  -Tämä ei saa olla totta! Tämä ei voi olla totta! Tämä on VÄÄRIN! Käsitätkö sinä? Ymmärrätkö? huusin hysteerisenä.
Kyyneleet alkoivat valua vääristyneen ilmeeni ja poskieni yli. Kuulin miten nopeat askeleet pehmeissä sisätossuissa ilmaantuivat ovelle.
  -Ei hätää, Miira nyökkäsi ovelle ilmaantuneille huolestuneille kahdelle aamuvuorolaiselle. Minun koko vartaloni jännittyi ja nytkähteli kouristuksenomaisesti purkautuvien nyyhkytysten tahdissa.
  -Minä kuolen! Käsitätkö sinä Miira?! Minä KUOLEN! Kuolen! huusin sydän ja sielu epätoivoa tulvillaan.
En enää edes nähnyt mitään, niin vuolaita olivat kyynelpurot, kasvoni jähmettyneet yhteen tuskaisaan irvistykseen enkä edes hallinnut kasvojeni lihaksia.
  -Tiedän, tiedän kultaseni, hyssytteli Miira ja veti minut ihan lähelleen. Kaiken sen keskellä minua melkein nauratti että itseäni nuorempi kutsui äidillisesti minua kultasekseen. Päästin jonkinlaisen eläimellisen äännähdyksen, sekaisin vihaa, epätoivoa, naurua ja kauhua. Miiran syli tuntui kuitenkin lohdulliselta, hänen empatiansa ja myötäelämisensä niin hyvältä, että lysähdin hänen syliinsä ja itkin niin rajusti että jouduin oksentamaan välissä. Tunsin Miiran alkavan huolestua kun oksennus nousi nenääni, poltteli poskionteloissa ja aloin pärskiä surkeana. Hän tuki minut pystyyn, pyyhki kasvoni limaisesta vatsasapesta ja silitti hiuksiani. Itku väheni pikkuhiljaa nikotteluksi, silmäni olivat melkein turvonneet umpeen. Olin aivan lopussa. Miira otti mukavamman asennon sängyn laidalla ja silitti kättäni. En jaksanut puhua, sillä hetkellä en olisi edes välittänyt vaikka olisin menehtynyt, kaikki voima ja tahto olivat kadonneet sisältäni. Kuvittelin miten elämä valui irti jäsenistäni ja annoin jokaisen lihaksen rentoutua. Jossain vaiheessa lopulta nukahdin, tai kenties menetin hetkellisesti tajuntani, sillä herätessäni minulla oli tippa kädessä ja tunsin oloni lämpimäksi, hyväksi ja rauhalliseksi. Jälkikäteen sain tietää nukkuneeni pätkittäin melkein kaksi vuorokautta.

Toisella kertaa kun tunsin useita päiviä oloni paremmaksi osasin suhtautua asiaan realistisemmin. Keskustelin pitkään Miiran kanssa, hän jäi joskus työaikansa jälkeen vielä juttelemaan. Kerroin suoraan miten oloni oli parempi, että vaikka tiesin kaiken olevan turhaa en voinut mitään sisälläni heikosti lepattavalle toivon liekille. Tällaisista en olisi voinut puhua Jarille, vanhemmilleni tai Lellulle. Tarvitsin ulkopuolisen joka ei toivoisi laillani, ei itkisi elämäni päättymistä, vaan purkaisi ajatuksia kanssani. Kysyin oliko Miiralla perhettä?
  -Ei, sitä sopivaa ei vain ole tullut vielä eteen, hän hymyili.
Hoitajani lähdettyä jäin miettimään myöhäiseen iltaan tilannetta. Mitä jos minulla ei olisi Jaria ja Saanaa? Jos minulla olisivat perhe ja ystävät, korvaamattomia tietenkin, mutta silti tunsin valtavaa rakkautta ja oloni ehyeksi kun mieheni ja tyttäreni tulivat luokseni. Olin saanut kokea raskauden, synnytyksen, lapsen ilot ja perhe-elämää. Olin kuullut erään toisen potilaan huokaavan saattokodissa ystävillen "Onneksi ei jää lapsia orvoiksi.", mutta minä en osannut ajatella asiaa niin. Tunsin valtavaa iloa siitä mitä olin ehtinyt saada. Mietin olivatko tuntemukseni oikein? Minulta jäisi pieni tytär puoliorvoksi, ja tätä ajatellessani minua alkoi itkettää. Jarin saapuessa seuraavan kerran, itkin ja niiskutin asiaa hänelle.
  -Entä sinä rakas? Sinä joudut kokemaan kauheita minun vuokseni ja muistoiksi minusta jäävät mielikuvat tällaisesta ohuttukkaisesta luurangosta, nyyhkin. Äkkiä tuntui aivan kauhealta sekin miltä näytin. Poskeni olivat kuopalla, suu ja huulet kuivuivat lääkkeistä, hiukseni olivat harventuneet ja naisellinen vartaloni oli muuttunut pelkäksi luurangoksi. Jari katsoi vakavasti minua ja itkuisia silmiäni.
  -Anetta, Anetta kulta. Sinä olet kaunis. Minusta sinä näytät aina ihanalta, kauniilta. Tiedätkö, että olet parasta mitä olet minulle tapahtunut? Sinä ja Saana.., miehen silmät täyttyivät kyynelistä, ääni muuttui karheaksi ja hän jatkoi kyynelten alkaessa valua.
  -En tiedä miten kestäisin tämän ilman Saanaa. Olen onnellinen että olemme tavanneet. En vaihtaisi sinua ja elämäämme mihinkään maailmassa. On epäoikeudenmukaista.., Jari alkoi itkeä.
  -Kaikki tämä on niin epäoikeudenmukaista. Minä rakastan sinua. En ikimaailmassa haluaisi olla missään muualla kuin luonasi, hän jatkoi puuroutuneella äänellä.
Kiersimme käsivarret toistemme ympärille ja itkimme. Väsyin jälleen nopeasti. Jari tuuditti minua sylissään pitkään, hänen käsivartensa ja jalkansa puutuivat ja lopulta makasimme vierekkäin vuoteella. Jari puristi minut niin lähelle kuin uskalsi ja minä painoin kasvoni hänen kaulaansa, rintakehäänsä vasten ja haistoin hänen partavetensä tuoksun. Olimme pitkään niin. Ensin hiljaa, sitten aloimme varovasti puhua ja kerroimme toisillemme kaiken, kaikki sanat mitä ei myöhemmin voisi lausua. Taisin silloin jo jättää jäähyväiset hänelle, minun rakkaalleni.

Aamiaisen jälkeen tunsin oloni hieman pirteämmäksi ja jaksoin pukeutua. Torkahdin silti vielä hetkeksi uudestaan ja heräsin säpsähtäen vierailuajan lähestyessä. Meikkasin kevyesti ja sipaisin poskilleni punaa, näyttäisin edes reippaammalta. Kun oveen koputettiin ja se avattiin, sisään kiepsahti huoneen täydeltä valoa ja pientä sirkuttavaa tyttöstä. Jari jäi huomioni taka-alalle kun sieppasin Saanan, oman pienen mussukkani syliin. Saana tuoksui pakkaselta, makealta ja hänen päälakensa oli hieman jo hiostunut pipon alla.
  -Äiti arvaa mitä! lapsi aloitti tohkeissaan.
  -Me nähtiin kauhean monta lintua lammella kun tultiin autolla. Voidaanko me mennä katsomaan niitä?
Saanasta oli kuoriutumassa varsinainen pieni biologinalku joka oli innoissaan kaikista eläimistä.
  -Tottakai, mennään ihmeessä, hymyilin. Jari tuli luokseni ja rutisti minua hellästi.
  -Jaksatko sinä? Oletko levännyt hyvin kulta? hän kyseli ja hymystä huolimatta luin huolta hänen silmistään. Katsoin hänen vihreitä silmiään ja nostin käteni hänen tummille hiuksilleen. Kohotin kasvoni ja suutelin miestäni lempeästi ja kaipaavasti.
  -Kyllä minä jaksan, tehdään ihan lyhyt kävely, sanoin ja takerruin rutistukseen. Saana kömpi väliimme ja syliini, hän painoi päänsä povelleni ja näpräili neulepuseroni nappeja.
  -Mennään, mennään ennen kuin ne lentää pois, hän vaati ja puski päänsä ihan kiinni minuun. Halasin tyttöäni ja nousin.
  -Mennään, sanoin.
Ulkona oli kirpeän raikas ilma. Marraskuun ensimmäiset yöpakkaset olivat tulleet ja päivisinkin mittari jäi välillä niukasti nollan alapuolelle. Saana tepsutti paksussa ulkoiluhaalarissaan edellämme ja pysähtyi jääkerroksen peittämille lätäköille hakkaamaan löytämällään kepillä jään rikki.
  -Minä teen tänne vettä, hän selitti.
-Sitten linnut voi juoda eikä niiden tarvitse syödä jäätä. Jäätä ei saa syödä. Tarhan tädit sanoivat että siitä voi tulla matoja.
Seurasin hellyydellä lapsen touhuamista ja kävelin tiukasti Jarin kainalossa. Aurinko paistoi ihanasti aina välillä pilvien raosta. Miten kaunis päivä!
  -Muistatko kulta kun tavattiin, kuiskasi Jari minulle.
  -Sinulla oli tuo sama pipo ja se juuri kiinnitti huomioni.., hän jatkoi.
Naurahdin. Silloin oli ollut kevättalvi. Mutta sama äitini kutoma kirkkaan turkoosi pipo pinkillä tupsulla oli silloinkin ollut päässäni. Olimme olleet elokuvissa parhaan ystävättäreni Lellun kanssa ja minun tietämättäni, eräs nuori mies oli kiinnittänyt minuun huomiota sillä hetkellä kun olin astunut teatteriin sisään.
  -Minä pelkäsin etten saisi tilaisuutta puhua kanssasi, että häviäisit yhtä nopeasti kuin olit ilmaantunutkin elämääni, mies kuiskutti. Jari oli istunut juuri yläpuolellani kahden kaverinsa kanssa. Nämä olivat poikamaiseen tapaan vitsailleet kovaäänisesti ja olin vilkaissut happamasti heihin päin elokuvan alkaessa. Sillä hetkellä Jari oli omien sanojensa mukaan rakastunut ja alkanut kuumeisesti miettiä miten tutustua minuun.
  -Sinun sinisten silmiesi jääkylmä katse tuntui varpaissa asti, hän naurahti korvaani.
  -Ja se hölmö pipo roikkui hetki hetkeltä enemmän ja enemmän tuolin takana, putoamaisillaan minun jalkoihini.
  -Väität vain! Nappasit piponi vain saadaksesi tutustua minuun, kiusoittelin häntä. Kun elokuva oli loppunut olin alkanut hädissäni etsiä kadonnutta myssyäni ja miltei hermostunut, kunnes joku äkkiä ojensi epämääräisen möykyn turkoosia ja pinkkiä nenäni eteen.
  -Putosiko tämä sinulta? matala miehenääni kysyi ja kohottaessani katseeni kohtasin tummanvihreät silmät ja hieman ujon poikamaisen hymyn.
  -Kiitos, kiitos paljon että palautit tämän, hengähdin helpottuneena.
  -Ilman muuta, ei se oikein väreihini sopinutkaan, vähätteli nuorukainen.
Tirskahdin samalla kun Lellu vieressä kohotteli kulmiaan.
  -Ei kannata olla ennakkoluuloinen, ties miten suloiselta tässä olisit näyttänyt, härnäsin vuorostani. Nuorukainen nauroi.
  -Pidän siitä enemmän sinun päässäsi. Itseasiassa olisi kiva katsella sitä kauemminkin, mies sanoi.
  -Pyydätkö sinä pipoani ulos? tiukkasin.
  -Kyllä vain. Jos olet huolissasi pipon hyveellisyydestä, olet tervetullut mukaan esiliinaksi, hän virnisti.
  -Pikemminkin seuralaisen aikeista, ovatko ne kunnialliset vai kavalat, mutisi Lellu vierestäni. Mutta minä nauroin jo, ja lupauduin pipoineni kaikkineni mukaan kaakaolle.
  -Sinä olit niin suloinen ja sanavalmis, olin heti ihan myytyä miestä, Jari sanoi ja rutisti minut jälleen likemmäksi.
  -Et sinäkään paljon pahemmaksi jäänyt, teit vaikutuksen jo ensi tapaamisella, virnistin hänelle.
  -Paljoa? mieheni kysyi.
  -Eihän sinulta meinannut saada suunvuoroa, senkin höpöttelijä! hän hymyili hellästi ja antoi suukon nenänpäälleni.
Olimme saapuneet lammelle ja Saana ihmetteli sorsia jotka katselivat toiveikkaana suuntaamme, odottaen leivänmurusadetta. Saana yritti tarjota niille huurteista heinää, mutta se ei sorsia kiinnostanut vaan ne siirtyivät kohteliaan etäisesti kauemmaksi tohkeissaan tutkivan pikku luonto-oppilaan tieltä. Katselin Saanan tekemistä ja tunsin pakahduttavan onnen ympäröivän meitä. Olin rakastunut niin nopeasti Jariin. Vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, menimme naimisiin ja häät olivat niin hauskat että moni muisteli niitä edelleen naurunkyyneleet silmänurkissaan. Saana oli syntynyt alle kahden vuoden seurustelun jälkeen. Olin kipeästi halunnut lapsen jossa yhdistyisivät meidän piirteemme, ja Saana oli täydellinen sekoitus meitä molempia. Hän oli perinyt minun pienen nenäni, Jarin vaikuttavan vihreät silmät ja hurmaavat hieman höröt korvat, minun vaaleat hiukseni. En olisi voinut olla onnellisempi ennen tuota iltaa, kun löysin muutoksen rinnassani.

Se oli yksi elämäni parhaista iltapäivistä ikinä. Leikimme oravaperhettä ja keräsimme käpyjä jotka sitten jätimme oikeiden oravien löydettäviksi. Puuhkahäntien talvieväiksi kirkkaiden lehtien alle. Aurinko paistoi kullanvärisenä ja ruskan viimeisetkin lehdet lähtivät tuulen mukana pyörähdellen irti oksista. Saana keräsi tohkeissaan paluumatkalla niistä kimpun. Osa niistä oli madonsyömiä, puolikkaita, repeytyneitä. Mutta jokainen niistä oli silmissäni liikuttavan kaunis. Tyttäreni keräsi niitä huolella ja hartaudella. Jollain ihmeellisellä lapsen logiikalla hylkäsi meidän silmissämme ihan kelpoisat ehdokkaat, ja keräsi tarkkaan, kieli keskellä suuta mielestänsä kauneimmat ja värikkäimmät. Laitoimme niitä yhdessä kuivamaan kirjojeni väliin, ja paria viikkoa myöhemmin teimme niistä taulun. Me kaikki kolme.

Novelli on liian pitkä vuodatukseen, joten laitan sen pätkissä.

Onko rienaavaa kirjoittaa kuolemasta? Tuskasta, odotuksesta, menetyksestä. Sellaisen ihmisen, jonka läheisiä on menehtynyt. Kuka sairaalassa, saattokodissa tai nopeasti, ennen kuin ehdimme jättää jäähyväisiä. Kypsyttelin jo vuosia sitten ajatusta kirjoittaa novellia kuoleman odottamisesta, mutta jotenkin en koskaan löytänyt sopivaa kehystä tarinalle. Nyt tarina purkautui edessäni sotkuisasta vyyhdistä viimein jäsennellyksi. Vuosien odottelun jälkeen.
Toivon etten sorru vahingossa surulla mässäilyyn. Palautetta saa antaa mieluusti. Tämä on nyt patavaiheessa. Kuin peruna joka on kuorittu ja muutoin hyvä, mutta odottelee vielä kypsyttelyä tullakseen täysin valmiiksi ja lopulliseen muotoonsa.

Aamuyön hämärä siivilöityi sälekaihdinten välistä. Oli vielä yö kun heräsin pahoinvointiin ja kipuun. Kurotin kädellä yöpöydältä lääkkeitä ja laskin pillereiden määrän. Nurkissa vilahtelivat eilisen varjot ja tuolilla oli viikattuna aamutakki. Ilmanvaihtokanavat humisivat muuten hiljaisessa talossa. Äkkiä minulla oli ihan hirvittävä ikävä Saanaa ja Jaria. Mietin nukkuisiko Saana jälleen Jarin vieressä, kuten hän oli ottanut tavakseen minun päädyttyäni tänne. Vaaleanruskeat suortuvat kevyesti poskella, kämmen posken alla, suu raollaan ja unesta nytkähdellen. Miten monta kertaa olinkaan nuuhkinut hänen unentuoksuista niskaansa. Meillä ei ollut ollut kiirettä totuttaa nelivuotiasta pois vierestämme. Jari rakasti yhdessä heräämistä yhtä paljon kuin minäkin, sitä kun avaa silmänsä ja näkee toisen raottavan niitä samaan aikaan ja keskellämme on lämpöinen kasa pientä, tuhisevaa tyttöä. Miten ihanaa oli pujottaa sormet hänen tummien niskahiustensa sekaan, kietoa käsivarsi unesta kuumana hohkavan vartalon ympäri ja suukottaa kaulakuoppaa. Ikävä ja itku kuristi kurkkua. Näin oli parempi. Oli parempi että sain irvistellä kovissa kivuissa peittämättä tuskaa, oksentaa vessassa ilman pelkoa säikähtäneestä silmäparista. Hamusin viereeni jättikokoisen nallen jonka olin saanut viikko sitten syntymäpäivälahjaksi. 26 vuotta, nuori nainen keskellä parasta ikäänsä, ihanan ja rakastavan perheen kanssa. Puristin nallen ihan liki itseäni ja nuuhkin siitä kodin tuoksua. Puristin silmät kiinni ja jäin odottamaan kunnes uni sai ajelehtimaan ajatukset pois kivuista ja ikävästä.

  -Huomenta! Täällähän nukutaan pitkään.
Miira avasi oven ja toi aamiaistarjottimen hymyillen sisään. Pienessä muovikupissa olivat aamulääkkeet ja Miiran asu oli samaan aikaan kevyen tyylikäs ja sopivan rento. Vaalea neuletakki istui aavistuksen löysänä, mutta sopi täydellisesti tummien housujen kanssa.
  -Miten yö meni? Siellä on tänään aivan upea ilma jos haluatte käydä vaikka pikkulammella kävelemässä. Yöllä on pakastanut joten lämpimästi sitten päälle, hän höpötteli samalla kun auttoi minut istumaan ja asetti tarjottimen eteeni. Joskus aamuisin ruoka nykyisin vain kuvotti minua enkä saanut mitään alas. Tänä aamuna aamiainen näytti kuitenkin ihanalta ja teen tuoksu nousi höyryävän lohdulliselta. Tunsin rohkaisevan puristuksen olkapäässäni ja lämpimän hymyn ennen kuin Miira jatkoi kierrostaan. Miira oli tavallaan omahoitajani ja hänellä oli annettavanaan sellainen määrä rakkautta ja huolenpitoa, että tunsin jatkuvasti oloni lämpimästi huolehdituksi vaikken jaksanut itse joinakin aamuina edes harjata hiuksiani. Tuo rempseä Keski-Suomesta kotoisin oleva lähes ikäiseni nainen otti hyvin maanläheisesti elämän asiat, iloineen, onnenhetkineen, kuolemisineen ja kärsimyksineen. Miiralle olin itkenyt, raivonnut ja vaikeroinut tilannetta ja kurjaa oloani. Hän oli aina avannut niin sylinsä kuin sydämensä ja hänelle saatoin purkaa sellaisiakin asioita, joita en halunnut ystävilleni tai Jarille kertoa. Nostin ihanasti höyryävän teekupin huulilleni ja hörppäsin tummaa, aavistuksen kitkerää teetä.

Kaksi vuotta sitten kevättalvella löysin kyhmyn rinnastani. Kuivasin itseäni saunan jälkeen omissa ajatuksissani kun sormeni osuivat pieneen, kesäherneen kokoiseen pahkuraan, joka ei antanut myöten sormien alla. Jähmetyin paikoilleni ja hengitin syvään muutaman kerran. Tunsin miten hiukset tuntuivat nousevan niskasta pystyyn ja saunan lämpö haihtui jäsenistä. Olin lukenut miten jotakuta alkaa kylmätä, ja juuri siltä se tuntuu. Veri ja liikkeet jähmettyvät, aika pysähtyy hetkeksi ja syvältä sisältä paleltaa. Hitaasti kävin molempien rintojen alueen läpi, mutta tuon pienen kyhmyn lisäksi en helpotuksekseni löytänyt muuta. Mietin illalla vuoteeseen käydessä kertoisinko löydöstäni Jarille, mutta päätin ennen lääkärin konsultointia pysyä asiasta vaiti. Kun miehen kädet kietoutuivat rakastavasti ympärilleni, en pystynyt keskittymään vaan pelkäsin hänen huomaavan patin. Jarin kädet kulkivat kevyesti reisieni pehmeää sisäpintaa hyväillen, silittivät vatsaa ja nousivat kohti rintoja joiden nännit eivät tällä kertaa kohonneet sormenpäiden kosketuksen alla. Jäykistyin ja jännitin tahtomattani.
  -Mikä sinua vaivaa kulta? Olet ihan muissa maailmoissa, hän kuiskasi minulle. 
  -Ei kai mikään, stressiä vain, huokaisin. Saman tien tuntui inhottavalta joutua valehtelemaan. Jari tunsi minut jo liian hyvin. Hän keskeytti rakastelun ja veti minut lähelleen.                 
  -Kulta.., hän mumisi hiuksiini.
  -Tiedätkö, olen ajatellut että meidän prinsessamme on aika yksinäinen. Kaipaisikohan hän seuraa? Jari mumisi huulet kaulallani ja liu'utti kätensä takaisin vatsalleni. Karhea pala nousi kurkkuuni. Olimme puhuneet asiasta joskus puolitein, mutta aika ei ollut ollut sopiva. Nyt Saana oli jo miltei kaksivuotias, leikki mielellään puistossa samanikäisten kanssa. Jari oli niin kultainen, empaattinen, kiltti ja hellä. Itketti pelosta ja liikutuksesta, hän haluaisi jo toisen lapsen ja äkkiä koko tulevaisuus oli ahdistavan sumun peitossa. Suutelin häntä pitkään.
  -Anteeksi rakas, olen tänään vain väsynyt, kuiskasin hänen korvaansa.
  -Älä nyt tuollaisia pyytele anteeksi, höpsö, Jari naurahti ja saatoin pimeässä aistia hänen hymyilevän. Kun mies oli kääntynyt ja alkanut vienosti kuorsaamaan, minä valvoin pitkälle aamuyöhön ruumis elottoman tuntuisena ja jäykkänä. Seuraavana aamuna heti Jarin lähdettyä töihin soitin itselleni lääkärinajan.

Alkupuhetta: Novelli näemmä hieman hyppii. Myöhemminkin, vielä hiomattomissa osioissa. Täytynee vähän harkita joko aasinsiltojen rakentelua tai myöhemmin jäsennellä tarinaa uudelleen.

"Huomenta! Täällähän nukutaan pitkään." Miira avasi oven ja toi aamiaistarjottimen hymyillen sisään. Pienessä muovikupissa olivat aamulääkkeet ja Miiran asu oli samaan aikaan kevyen tyylikäs ja sopivan rento. Vaalea neuletakki istui aavistuksen löysänä, mutta sopi täydellisesti tummien housujen kanssa. "Miten yö meni? Siellä on tänään aivan upea ilma jos haluatte käydä vaikka pikkulammella kävelemässä. Yöllä on pakastanut joten lämpimästi sitten päälle." hän höpötteli samalla kun auttoi minut istumaan ja asetti tarjottimen eteeni. Joskus aamuisin ruoka nykyisin vain kuvotti minua enkä saanut mitään alas. Tänä aamuna aamiainen näytti kuitenkin ihanalta ja teen tuoksu nousi höyryävän lohdullisena. Tunsin rohkaisevan puristuksen olkapäässäni ja lämpimän hymyn ennen kuin Miira jatkoi kierrostaan. Miira oli tavallaan omahoitajani ja hänellä oli annettavanaan sellainen määrä rakkautta ja huolenpitoa, että tunsin jatkuvasti oloni lämpimästi huolehdituksi vaikken jaksanut itse joinakin aamuina edes harjata hiuksiani. Tuo rempseä keski-Suomesta kotoisin oleva lähes ikäiseni nainen otti hyvin maanläheisesti elämän asiat, iloineen, onnenhetkineen, kuolemisineen ja kärsimyksineen. Miiralle olin itkenyt, raivonnut ja vaikeroinut tilannetta ja kurjaa oloani. Hän oli aina avannut niin sylinsä kuin sydämensä ja hänelle saatoin purkaa sellaisiakin asioita, joita en halunnut ystävilleni tai Jarille kertoa. Nostin ihanasti höyryävän teekupin huulilleni ja hörppäsin tummaa, aavistuksen kitkerää teetä.

Kaksi vuotta sitten kevättalvella löysin kyhmyn rinnastani. Kuivasin itseäni saunan jälkeen omissa ajatuksissani kun sormeni osuivat pieneen, kesäherneen kokoiseen pahkuraan, joka ei antanut myöten sormien alla. Jähmetyin paikoilleni ja hengitin syvään muutaman kerran. Tunsin miten hiukset tuntuivat nousevan niskasta pystyyn ja saunan lämpö haihtui jäsenistä. Olin lukenut miten jotakuta alkaa kylmätä, ja juuri siltä se tuntuu. Veri ja liikkeet jähmettyvät, aika pysähtyy hetkeksi ja syvältä sisältä paleltaa. Hitaasti kävin molempien rintojen alueen läpi, mutta tuon pienen kyhmyn lisäksi en helpotuksekseni löytänyt muuta. Mietin illalla vuoteeseen käydessä kertoisinko löydöstäni Jarille, mutta päätin ennen lääkärin konsultointia pysyä asiasta vaiti. Kun miehen kädet kietoutuivat rakastavasti ympärilleni, en pystynyt keskittymään vaan pelkäsin hänen huomaavan patin. Jarin kädet kulkivat kevyesti reisieni pehmeää sisäpintaa hyväillen, silittivät vatsaa ja nousivat kohti rintoja joiden nännit eivät tällä kertaa kohonneet sormenpäiden kosketuksen alla. Jäykistyin ja jännitin tahtomattani. "Mikä sinua vaivaa kulta? Olet ihan muissa maailmoissa." hän kuiskasi minulle. Huokaisin. "Ei kai mikään, stressiä vain." ja saman tien tuntui inhottavalta joutua valehtelemaan. Jari tunsi minut jo liian hyvin. Hän keskeytti rakastelun ja veti minut lähelleen. "Kulta.." hän mumisi hiuksiini. "Tiedätkö, olen ajatellut että meidän prinsessamme on aika yksinäinen. Kaipaisikohan hän seuraa?" Jari kuiskasi ja liu'utti kätensä takaisin vatsalleni. Karhea pala nousi kurkkuuni. Olimme puhuneet asiasta joskus puolitein, mutta aika ei ollut ollut sopiva. Nyt Saana oli jo miltei kaksivuotias, leikki mielellään puistossa samanikäisten kanssa. Jari oli niin kultainen, empaattinen, kiltti ja hellä. Itketti pelosta ja liikutuksesta, hän haluaisi jo toisen lapsen ja äkkiä koko tulevaisuus oli ahdistavan sumun peitossa. Suutelin häntä pitkään. "Anteeksi rakas, olen tänään vain väsynyt." kuiskasin hänen korvaansa. "Älä nyt tuollaisia pyytele anteeksi, höpsö." Jari naurahti ja saatoin pimeässä aistia hänen hymyilevän. Kun mies oli kääntynyt ja alkanut vienosti kuorsaamaan, minä valvoin pitkälle aamuyöhön ruumis elottoman tuntuisena ja jäykkänä. Seuraavana aamuna heti Jarin lähdettyä töihin soitin itselleni lääkärinajan.

Ensimmäinen osio novellistani josta on jopa enemmän jo kirjoitettu. Laitan tänne kerran viikossa yhden hiotun osion niin on Pakko tehdä tavoitteellisempaa kirjailua. :) Lue tai ohita olankohautuksella. Lisää hiomista luvassa, mutta niin on myös kirjoitusta.

Aamuyön hämärä siivilöityi sälekaihdinten välistä. Oli vielä yö kun heräsin pahoinvointiin ja kipuun. Kurotin kädellä yöpöydältä lääkkeitä ja laskin pillereiden määrän. Nurkissa vilahtelivat eilisen varjot ja tuolilla oli viikattuna aamutakki. Ilmanvaihtokanavat humisivat muuten hiljaisessa talossa. Äkkiä minulla oli ihan hirvittävä ikävä Saanaa ja Jaria. Mietin nukkuisiko Saana jälleen Jarin vieressä, kuten hän oli ottanut tavakseen minun päädyttyäni tänne. Vaaleanruskeat suortuvat kevyesti poskella, kämmen posken alla, suu raollaan ja unesta nytkähdellen. Miten monta kertaa olinkaan nuuhkinut hänen unentuoksuista niskaansa. Meillä ei ollut ollut kiirettä totuttaa nelivuotiasta pois vierestämme. Jari rakasti yhdessä heräämistä yhtä paljon kuin minäkin, sitä kun avaa silmänsä ja näkee toisen raottavan niitä samaan aikaan ja keskellämme on lämpöinen kasa pientä, tuhisevaa tyttöä. Miten ihanaa oli pujottaa sormet Jarin tummien niskahiusten sekaan, kietoa käsivarsi unesta kuumana hohkavan vartalon ympäri ja suukottaa kaulakuoppaa, antaa prinsessamme käpertyä vielä vatsaa vasten. Ikävä ja itku kuristivat kurkkua. Näin oli parempi. Oli parempi että sain irvistellä kovissa kivuissa peittämättä tuskaa, oksentaa vessassa ilman pelkoa säikähtäneestä silmäparista. Hamusin viereeni jättikokoisen nallen jonka olin saanut viikko sitten syntymäpäivälahjaksi. 26 vuotta, nuori nainen keskellä parasta ikäänsä, ihanan ja rakastavan perheen kanssa. Puristin nallen ihan liki itseäni ja nuuhkin siitä kodin tuoksua. Puristin silmät kiinni ja jäin odottamaan kunnes uni sai ajelehtimaan ajatukset pois kivuista ja ikävästä.

Kaukana, kaukana avaruuden äärettömyyksien kylmässä syleilyssä ne syntyvät. Niin kaukana ettei ajalla tai matkalla ole enää mitään merkitystä. Keinahdellen suunnattomien tähtien hehkuvan kuumissa kehdoissa. Ne leikkivät tähtikeinuissa, kisailevat kuiden ympärillä, kirmailevat ja sukeltavat planeettojen kyljissä. Ottavat vauhtia suurten planeettojen jäärenkaista, kikattavat galaksien kierteissä ja nappaavat ratsukseen ohi kiitävän komeetan. Pyörteillen ja etsien nämä tähtien lapset, elämää ihmeellisemmät olennot etsivät omaansa, avaruuden pimeässä lastenkamarissa jäähelmien takertuessa kimaltamaan heidän hiuksiinsa. Ne ovat unelmia, pieninä ja suurina syntyviä. Niiden varpaisiin tarttuu tähtipölyä ja silmiin palava hehku valtavista valkoisista tähdistä. Mutta unelmat eivät elä ilman asuinsijaa. Jokaista ihmistainta, lapsosta, suloista pienokaista kohden syntyy kymmeniä, satoja, tuhansia pieniä häilyviä haaveita. Toiveen rippusia ja unenomaisia unelmia. Niinpä ne laskeutuvat maan päälle, etsiytyvät ihmisten korvien taakse, kuiskailevat sydämiin ja suukottelevat pieniä, viileitä suudelmia poskille, otsalle, öisin suljetuille silmäluomille. Unelmat käpertyvät viereesi ja syleilevät tiensä sinun luoksesi, etsien paikkaa sydämestäsi. Tarjoavat suunnattomia suunnitelmia, iloa, onnea ja kutsuvat selittämättömän kaipuun aamulla luoksesi. Joskus unelma ei löydä heti oikeaa ihmistä, vaan joutuu harhailemaan pitkään pyörähtäen eri ihmisten luota toiselle. Ne kokeilevat hehkuvilla sormillaan olkapäitäsi kevyesti, hyräilevät unelmaa onnesta, kaipuusta ja intohimosta haaveisiin, hyrisevät leukasi alla ja käpertyvät syliisi sinua syleillen saadakseen luotasi pienen sijan.

Ole varovainen unelmiesi kanssa. Ne voivat haastaa sinut ahnaina liian suuriin suunnitelmiin. Niille mikään ei ole mahdotonta ja joskus unelma ei enää muista miten se omaansa rakastaa, vaan se janoaa vain toteutumista. Helli, vaali ja rakasta unelmaasi, mutta älä koskaan luota sen nälkäisiin lupauksiin.

"Rakastatko sinä minua?"

"Rakastan."

"Kuinka paljon?"

"Ikuisesti."

Jyskyttävä kipu kyljissä alkoi helpottaa. Veden pyörteet pyyhkivät veren kasvoilta hänen vajotessaan alemmas. Ote kaulalta oli kirvonnut ja vesi viilensi hänen murskautunutta henkitorveaan. Se täytti hänen keuhkonsa ilman sijaan, eikä hän jaksanut taistella vastaan. Kuplat karkasivat vaalenevien huulien välistä, kutittivat hetken kitalakea ja kompuroivat jäljelle jääneiden hampaiden takana. Minun sydämeni! hän ehti ajatella ennen kuin pinnanalainen painoton tila nosti hopeaketjussa punaisena hehkuvan pienen riipuksen silmien tasolle.

"Kuulutko sinä minulle?"

"Sinä annoit minulle sydämesi. Kuulun sinulle niin kauan kuin se on minulla."

Vesi muuttui tummemmaksi. Valot yläpuolella häipyivät hitaasti ja pohjan savi kutsui jo häntä laskeutumaan levolle sen pehmeälle pinnalle. Hiukset leijuivat hänen ympärillään, nousivat selän takaa ja pyyhkäisivät kevyesti murtuneen posken yli, kietoutuivat hyväilemään ruhjottua kaulaa ja pyörähtivät samantien pois. Peittivät silmät joiden valo oli sammumassa, joiden ripset eivät enää värähtäneet ja joiden tumma katse ei pudottaisi enää koskaan kyyneliä.

"Minä rakastan sinua. Minä palaan luoksesi."

Silloin. Kun on toisen lähellä, ja voi nuuhkia unentuoksua, suihkusaippuaa, kehon lämpöä pimeydessä, ei tarvitse ajatella. Sitä sulautuu toiseen kiinni. Kietoutuu yhdeksi. Antaa sydämen laulaa lauluaan eikä kuuntele mitään muuta.

Silloin. Kun on poissa. Todellisuus iskee kipeästi kuin kehoon isketyt neulat. Pienet kärjet täynnä katkeraa myrkkyä. Myrkkyä joka vaeltaa kehon jokaiseen sopukkaan, nousee höyrynä ilmaan ja tekee keuhkojen vaikeaksi hengittää. Kuristaa kurkkua ja polttaa kyyneleitä silmien taakse. Nostaa vihaa, pelkoa, katkeruutta. Eikä mikään poista pahoja aavistuksia myrkkypilvien sisältä.

Olen kadottanut sanat. Ostettuani miniläppärin aloitan kärsimättömänä kirjoittamisen ennen kuin ajatukseni ovat edes ehtineet muotoutua. Kärsin tyhjän paperin pelosta. Ja sanat.. Ne kiusaavat minua. Pyörivät mielessä, kujeilevat ihan kielen kärjellä ja viime hetkellä pakenevat ilkikurisesti ilkkuen. Puikahtelevat piiloistaan mieleeni pyörimään juuri silloin kun kone lataa, ja kun yritän saada niistä otetta, ajatus herkeää, ote kirpoaa ja sanat karkaavat kuin kiusoitellen. Jättäen vain muistijäljen, epämääräisen tunteen, värin ja tiedon siitä että hetkeä aiemmin minä tiesin sen!

Ehkäpä tämän vuoksi en koskaan ole kovin kummoinen kynäilijä ollutkaan. Sanat ovat liian usein värejä, kuvia, tapahtumia. Miten voisin maalata muiden eteen sen, mikä näkyy niin selkeänä ja kirkkaana suoraan mielikuvitukseni, tietoisuuteni ja silmieni edessä? Mutta siinä missä vielä puoli vuotta sitten kuvat paukuttivat päätäni sisältä päin haluten ulos, tekevät sanat ja tarinat nyt sen. Se on kuin muisto pääkivusta, pakkomielle saada ulos kakaistuksi sen mikä kallon sisällä takoo pientä vasaraa.

Maria henkii ikkunaan, ja piirtää huurretauluun sydämen itselleen. Sydämen ääriviivat karkaavat sormenjäljistä säröillen. DNA, meidän jokaisen uniikki jälki ja siinä ainutlaatuinen. Maria painaa keskelle sydäntä kämmenen, sen viivat kertoivat ennustajalle tumman miehen, kaksi lasta, pojan ja tyttären. Ne kertoivat ennustajalle haaveen, joka oli hänen omansa ennen kuin ikä painoi selän kumaraan ja koukisti sormet kippuraan. Hän ennustaa muille näkemänsä (toive)unen, jota joku odottaa, kuten hän aikanaan. Eikä mennyt aika palaa koskaan.

Kaukana, korkeimmalla kallionkielekkeellä meren yllä seisoo tyttö sydän surua tulvillaan. Murhe on niin raskas kantaa, se painaa hänen päänsä alas ja tuska kuristaa kurkkua, kipu viiltää sydäntä. Tuuli on kylmä mutta silti se yrittää hyväillä kylmillä sormillaan tytön lohduttomia olkapäitä, tuuditella hiljaa pienin pyörtein. Pilvet ovat peittäneet taivaan ja meri alla on huolesta harmaa. Ja niin käy, että tuuli puhaltaa lempeästi silmiin ja houkuttelee kyyneleitä nousemaan tukahtuneesta sydämestä. Kietoo tytön kylmään syleilyyn ja kirvelevä kyynel kihoaa tytön silmään, vierähtää poskelle ja valuu hiljaa leualle, putoaa siitä apeasti laineilevan meren aaltoihin. Tuuli kuiskii hiljaa salaisia sanoja tytön korviin ja kyynel seuraa pian toista. Valuu nenänpieltä, pysähtyy hetkeksi ylähuulen ylle ja kastelee suun merensuolaisella maulla. Aallot laulavat alakuloista lauluaan ja kaukana korkealla albatrossi liitää pilviharsojen välissä. Kyynel toisensa jälkeen alkaa valua, pieni kuuma sydän lyö kiihkeämmin puristuksen alkaessa hellittää. Jokaisen kyynelen kohdalla putoaa silmänräpäys surua, hetki tuskaa, muisto kivusta. Sydän oli surua täynnä, tulvi yli äyräiden, vuoti tuskan ulos ja kyynelpurot kasvoilla veivät kipua kokoajan kauemmaksi. Tytön hartiat kevenivät murheiden taakan hellittäessä. Olkapäät nousivat ja hitaasti sydän keveni tuskaisista muistoista. Tuuli puhalsi keltaisia korsia, kuivunutta heinää tytön paljaiden varpaiden alla, nosti oloa kevyemmäksi. Tyttö nosti kasvonsa kohti lempeiden pilvien täyttämää taivasta, kohotti hitaasti molemmat kätensä ja nousi lentoon.

Tämä on huonompi versio. Mutta otan mieluusti vastaan palautetta, ja katsotaan osuuko palaute niihin kohtiin joihin itse haluaisin uudestaan yrittää hioa napakampaa tai maalailevampaa ilmaisua. Minun on edelleen hyvin vaikea erottaa teksti sanoina, vaan kuvat tunkeutuvat ihan väkisin tajuntaan värien kera. Harjoitustahan tämä joka tapauksessa on.. No ok. Tämä on täyttä paskaa. Mutta tulipahan tehtyä, kahteen kertaan. Kele.

Karheiden sormenpäiden välissä ne syntyivät yksi toisensa jälkeen. Kovan työn kovettamien kämmenten sylissä, känsäisten kourien hellässä kosketuksessa. Santapaperin jättämä pöly pienen puupallon pinnassa, pyörylän nostaminen peukalon ja etusormen välissä katseen tasalle, puhallus ja sormilla tomun pyyhkäisy. Kolmekymmentäyksi kertaa varoen ja huolella, pujotettuina kestävään siimaan, paksua lankaa siimansolmuun ja langoista käsin pyöritelty lukko. Sinä keväisenä iltana kun koru valmistui, tuuli puhalsi jo lempeämmin puiden latvustoissa ja juro, karheatukkainen nuorukainen kulki puuhelmet kourassaan mielitiettynsä tuvan ovelle. "Jos se Iisa tulisi eukoksi.." ja lakki toisessa kourassa rakkaudella tehty koru painettiin verevän torpan tytön kämmeneen. Korun pienet puuhelmet olivat sileitä ja lämpimiä kuin kissanpennun kylki sormia vasten. Kun tyttö kohotti helmet kaulalleen ja pyöräytti lankalukon kiinni, kuiski se hänelle lupauksia lämpimistä kesäpäivistä, pienestä vaaleanpunaisesta suusta povella ja pirtistä, jossa palaisi aina lämmittävä valkea.

Puiden lehdet kellastuivat, jääriite kulki yli maan ja sai heinät ratisemaan, kutsui hallan peittämään kaiken valkoiseen huntuun ja pian luminietokset nousivat Loviisan oman kohoavan vatsan kanssa. Vuodenajat vaihtuivat ankarasti työtä tehden, mutta koskaan ei puute ovelle kolkuttanut. Tuvan pienen tytön itku muuttui jokellukseksi ja pian heleäksi puheenparreksi. Silloin syysiltaisin, ohuet suortuvat otsalla kosteina kuunteli isosisko äidin vatsaa. Hyväili pehmeitä puuhelmiä kaulan ympärillä, silitti sormillaan niiden pintaa yksi kerrallaan ja lauloi hiljaa kuten äiti oli hänelle laulanut, sillä vatsassa kuunteli pikkuveli jota Sisko rakasti ja odotti. Eikä tyttö huomannut milloin äidin kesäisin mansikoista makea hymy muuttui varjoksi kasvojen ylle ja isä kävi vaitonaisemmaksi kuin metsä ukonilmaa odottaessa. Kunnes kaikki miehet kutsuttiin tarttumaan kylmään teräkseen ja lähtemään kauas, kauas puolustamaan sitä maata mihin sukupolvi toisensa jälkeen oli painanut jalanjälkensä. Äidin ennen kirkkaat silmät sumenivat salatuista kyyneleistä. Sisko käpertyi yhä useammin talvisessa hämäränkoissa äidin syliin kuuntelemaan, miten taivaanrannan takaa nousi jylinä joka täytti taivaan ulvoen siitä yli uhkuen tuhoa ja kuolemaa "kuin perkeleet kulkisivat taivaan yli", äiti nyyhkäisi. Pikkuveli äidin vatsassa oli useammin vaiti kuin vastasi isosiskon silityksiin ja lauluihin. Pieni tyttö äidin esiliinaa vasten pakeni muistoihin auringon paahtamista kesäpäivistä. Suljettujen silmäluomien takana hän muisti miten isä oli kaivanut pitkän puron toiselle puolen piilon, turvapaikan, kuin pienen pesäkolon heille kätkeytyä pahan paikan tullen. Kesäisin siellä oli ollut hämärää ja rauhoittavaa, ja Sisko oli kerännyt sinne syksyn tullen puolukoita heinässä ja haaveillut, että isä tekisi hänen hennon kaulansa ympäri oman helmikorun. Niin kauniisti risteilivät puiden tummat juovat äidin vaaleissa puuhelmissä ja tyttö peilasi puron notkelmissa puolukkakorua ajatellen, miten kaunis äiti oli koru vasten vaaleaa hipiää. Kotiin juostessa puolukat putoilivat polulle kuin punaiset pisarat. Äidin sarkahametta sormeillen Sisko mietti olisivatko ne vieläkin kinosten alla.

Sitten huuto ja kiväärien sylkemä tuska ja kuolema olivatkin siellä. Aivan lähellä ulkopuolella ja äiti tempaisi palttoon päälleen, kietaisi viltin Siskon ympärille ja he syöksyivät lämpimästä tuvasta kylmään pimeyteen ja hanki, joka normaalisti joudutti heitä suksien kanssa tarttui kylmien kourien lailla hameiden helmoihin, viivyttäen ja riipien heitä kaatumaan kinosten keskelle. Pehmeä lumi otti heidän kompurointinsa vastaan ja Sisko itki pelosta heidän kahlatessaan eteenpäin. Taivas oli kylmästä kirkas ja kuu tähtineen valaisi heidän jälkensä. Kesken paon äiti kouristui kivun viiltäessä hänen selkänsä läpi vatsaan. Pisara kerrallaan alkoi veri putoilla kylmänä hohtavalle valkealle hangelle. Ne olivat kuin hehkuvanpunaiset puolukat hangella yksi toisensa vieressä. Äkkiä ne eivät olleet enää pisaroita, vaan puro, juoksevana ja päättymättömänä virtaamassa vieden hengen pois ruumiista. Ja pikkuveli äidin vatsassa vaikeni, uinui pois äidin kaatuessa nietosten päälle. Siskon käsi hapuili itkun kuristaessa jo pakahduttavana tunteena äitiä pystyyn, tarttui helmikoruun. Siima antoi periksi, katkesi ja pienet helmet levisivät kukin suuntaansa lumen keskelle, puiden juurille, jäätyneen puron ylle, mättäiden alle. Jäljellejäänyttä tyttö puristi kädessään. Hän puristi pientä puuhelmeä kun miehet huutaen juoksivat heistä ohi ja aseet kylvivät kuolemaa. Hän istui siinä puuhelmi kädessään itkusta ja kylmästä täristen, kun aamulla tuli mies joka nosti hänet höyhenenkevyesti syliinsä ja kantoi kirkonkylälle.

Vuodet vierivät ohi yksi toisensa jälkeen. Sisko eli kuten muutkin ympärillä elivät. Vaalea puuhelmi pölyttyi halvassa tulitikkurasiassa, kaapin perällä, korurasiassa josta ei koskaan koruja käytetty. Sisko vanheni, ikääntyi, hänen muistinsa kävi hataraksi ja tuttu koti vaihtui hoitokodiksi keskellä kaupunkia. Yksinäinen huone missä vain harva asia muistutti kuka hän oli ja mistä tuli.

Eräänä talvi-iltana Sisko istui kiikkustuolissa ja katsoi kaupungin valoja. Eivätkä ne olleet kaupungin valoja. Ne olivat kirkkaita tähtiä talviyönä kauan sitten. Eikä Sisko ollut enää vanha ja kumara nainen, vaan pieni tyttö jonka äiti, isä ja pikkuveli odottivat häntä ulkona. Hän nousi ja käveli nuhjuiselle lipastolle ja hänen kätensä hapuilivat haalistunutta rasiaa. Äidin helminauhasta puuttui yksi, pieni vaalea puuhelmi. Vanha nainen nilkutti ovelle, avasi sen ja kulki pitkin hämärää käytävää joka olikin vain pirtin eteinen, eikä lattia ollut kylmää kaakelia vaan sileäksi hiottua puuta. Kun hän astui ovesta ulos ei jalkojen alla ollut kylmää, nuoskaista asfalttia, vaan jalkapohjia kirpaisevaa karheaa lunta. Autojen ajovalot välähtivät ohi ja torvien vihainen soitto haaleni kauas kaukaisuuteen. Myöhäisessä raitiovaunussa muutama matkustaja katsoi värjyvää kumarassa kulkevaa hahmoa katulamppujen loisteessa, pohtien itsekseen tulisiko soittaa jonnekin eksyneestä vanhuksesta. Siskon jalat kantoivat hetki hetkeltä kevyemmin, reuman koukistamat sormet muuttuivat vetreämmiksi ja mustana heijastavasta tiestä nousivat esiin tuttuakin tutummat mättäät. Kesäiset, syksyiset, talviset mättäät ja hiuksiin tarttuvat ohuet oksat jotka naurattivat lapsena. Aivan pienen matkan takana alkoi puro, puro jonka keskelle oli hajonnut helminauha. Rakkaudella tehty, jonka rivistä puuttui yksi puuhelmi. Sisko kahlasi veteen, missä veden pyörteet kietoivat yöpaidan hänen vartalonsa ympärille hyytävän kylmänä ja niljaisena. Puro muuttui syvemmäksi, paljon, paljon syvemmäksi kuin hän muisti. Mutta hän näki jo äidin punaiset posket, isän tummat, karheat hiukset ja hymyn nousevan varovasti toiselle poskelle. Äidillä oli sylissään pienokainen, ihana pikkuruinen, vaaleanpunainen pikkuveli, ja pikkuveljen sormet puristivat helminauhaa mihin hän saattoi viimein pujottaa viimeisen helmen. Eikä vesi ollut kylmää, sillä ympärillä olivat äidin ja isän syli, pikkuveljen lämmin poski ja rakastavat kädet kietoutumassa syleilyyn.

Ne ovat petollisia ja kavalia. Ne kuiskivat korviisi lupauksia onnesta, ne kutovat toiveiden hauraita seittejä sydämeen, ne ottavat ovelina sinut valtaansa. Ne tuudittelevat sinua öisin kauneimpiin uniin, ne houkuttavat sinut suloisen itsepetoksen tielle. Mutta kun yrität tarrata niihin, ne hajoavat katoavaiseksi tomuksi. Hauraat seitit katkeavat, unelmiesi tie on petoksista pimeä ja henkäyksenohuet lupaukset katoavat tuuleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan.

Älä luota unelmiisi. Ne ovat mielen luomaa harhaa. Ne ovat kaunista painajaista. Ne odottavat lyömätöntä hetkeä kun olet haaveissasi. Silloin kun sydämesi jättää lyönnin väliin, ne pesiytyvät sinne kutomaan ja punomaan tyhjänpäiväisiä juoniaan.

Tämä on vaatimaton raakile, joutilaan hetkeni lapsi. Silkkaa tajunnan virtaa ja vielä vailla kuvitusta ja puhtaaksi kirjoittamista. Tarina muuttui valtavasti alkuperäisestä mitä eilen illalla mielessäni kirjoitin. Siitä tuli pidempi, pitkäveteisempi ja pliisumpi. Lopullisesta varmasti tulee raaempi ja sävytyksellisempi. Lisäksi yritän tehdä 3-5 kuvaa ensi viikon aikana ja lisätä sopiviin väleihin.

Elipä kerran kaukaisen metsän keskellä, suuren puun juurakon onkaloissa ja varjoissa metsän lapsi. Vanha tammi oli ikiaikainen ja se kasvatti metsän tytärtä pienokaisena oksiensa kehdossa heijaten, pehmusti hänen vuoteensa sammalella ja tuuli kuiskaili hänelle iltasatunsa. Metsän tytär sai silmensä värin lahjaksi pihkalta, hiuksensa sitkeästä naavasta ja suunsa suloisen hymyn makeilta villivadelmilta. Hänen selkärankansa juurensa yhtyivät suureen Äiti Tammeen ja hänen varpaansa tunsivat mullan alla juurien huokailun ja pienten roppiaisten tepastelun, korvat sieppasivat maahisten kuiskaukset ja hänen silmänsä näkivät tähtien salaisuudet.

Eräänä täysikuun yönä metsän tytär tunsi verensä virtaavan levottomana ja kuumana, paksuna kuin pihka hänen Äitinsä kaarnan alla. Hän kuuli kaukaisena kuiskauksena laulun, pienen hyräillyn sävelmän joka lauloi suoraan hänen sielulleen. Metsän tytär nousi ja asteli pitkin sammaloituneita kiviä, neulasten levittyessä hänen jalkojensa alle matoksi. Hän kulki pitkin pitkiä metsäpolkuja puiden oksien levittäessä uinuvia varjoja hänen poluillensa. Tähdet kutsuivat häntä kulkemaan ja kuu valaisi hänen kulkunsa kunnes hän saapui vuosisataisten takaiselle, sammaleiden peittämälle ja juurien kasvualustaksi päätyneelle kaivolle. Kaivon luona, selin tyttöön, istui nuorukainen hyräillen sävelmää joka kiemurteli ja lauloi tiensä suoraan neidon sydämeen. Kuin itsestään kumpusi tytön sisältä sävel, yhtyi nuorukaisen hyräelmään ja hänen vieno äänensä heljyi puhtaana ja kirkkaana nousten kuin tuulen mukana kuljettama untuva puiden latvojen ylle. Nuorukainen kääntyi ja katsoi tuota kuolematonta, metsän neitoa ja salaisten lähteiden tytärtä. Metsän tytär tunsi sydämensä värisevän kuin pienen linnun, jonka sulkee hetkeksi käsiensä sisään suojaan metsästävältä haukalta. Hän rakastui oikopäätä tuohon tuntemattomaan nuorukaiseen, jonka hiukset hohtivat hopeanvaaleina kuun valossa ja silmät olivat yhtä vihreät kuin tummin sammal. Maa tytön jalkojen alla tunsi veren kohisevan kuumana ja heinät yrittivät varoittaen kiertyä hänen nilkkojensa ympärille, puut taivuttaa oksansa hänen eteensä ja juuret kiertyä hänen ranteisiinsa, mutta neito kulki suoraan nuorukaisen syliin ja katsoi hänen silmiinsä, näkemättä kuitenkaan niiden taakse kuten tähtien ikuiseen sieluun näkee. Mutta neito ei välittänyt. Nuorukaisen sydän löi hänen omaansa vasten ja hänen käsivartensa sulkivat tytön tiukasti syliinsä ja hänen suudelmansa olivat pehmeämpiä ja suloisempia kuin höyhenen kosketus poskella. Neito tiesi, että aamun tullen hänen oli lähdettävä ja jätettävä rakastamansa nuorukainen, mutta tämä lupasi tulla uudestaan seuraavan täydenkuun aikaan, ja tuoda neidolle todisteen rakkaudestaan. Sillä Metsän tytär kuului metsälle kuten metsän jokainen puu uudesta lehden hiirenkorvasta ja heinän kuivuneesta haituvasta kuului hänelle. Mutta tuomalla kolme oikeaa todistetta rakkaudestaan, nuorukainen saisi neidon omakseen.

Kun ensimmäisen kerran täyden kuun kehrä nousi tuhatkautisen metsän ylle, luoden kalpean valonsa sen kallioille ja tummat varjonsa piilotetuille poluille, kulki nuorukainen jälleen murenevalle kaivolle jonka luona metsän tytär istui jo odottamassa. Hänen hiuksiinsa oli punottu pihlajan punaisia marjoja ja hänen suovillasta ja hämähäkkien hienoimmista seiteistä tehty mekkonsa liehui tuulessa. Nuorukainen toi hänelle kaulanauhan johon oli punottu metsän kauneimmat kivet. Kivet kaukaisten, kuumien laavavirtojen ajalta, kivet korkeimpien kallioiden huipuilta, kivet syvimpien lähteiden pohjalta ja kaikkein vaatimattomimman näköiset kivet karamellisilmäisten käärmeiden vartioimista kotikoloista. Metsän tytär vei lahjan Äiti Tammen juurionkaloiden alle ja antoi sen juurakossa elävien tuhatjalkaisten piilottaa sen lahjaksi.

Toisella kertaa kun pitkät yöt olivat kuluneet, palasi nuorukainen kaivolle tuoden metsän kauneimman kukan. Kukan joka oli vastannut hänen hyräilyynsä hänen kulkiessaan pitkin synkkiä taipaleita, laulaen loputtomiin säveltä jonka vain oikea, täysin puhdas ja ensimmäistä kertaa aamukasteessa terälehtensä aukaissut kukan sielu pystyisi värjyen tunnistamaan. Sen terälehdillä kimmelsi öisessä kuun ja tähtien valossa aamuinen kaste joka ei kuivuisi koskaan, eikä kukka kuihtuisi kuten ei rakkauskaan, vaan ravitsisi hentoa vartta ja terälehtien vienoja, lähes näkymättömiä suonia pitäen kukan iäti hengissä.

Kolmannella kerralla kuu oli pilvessä. Neito odotti kaivolla kukka hiuksissaan, sen varsi kaulalle koruksi punoutuneena ja kastepisarat hiuksiin helmiksi putoillessa. Sumu värjyi poluilla, puut olivat hiljaa eikä tuuli heilauttanut yhtäkään oksaa, ei kortta eikä metsän neidon suortuvaa. Pitkään neito odotti, kunnes varjojen alta viimein häilähti esiin nuorukaisen hahmo. Mies kulki äänettömin askelin tytön luokse ja polvistui hänen eteensä, ojentaen kättään. Neidon laskiessa kämmenensä kuperina hänen kätensä alle, avasi nuorukainen nyrkkinsä, ojensi rystysensä auki ja pudotti maailman kauneimmin välkehtivän, verenpunaisen rubiinisydämen ohuessa hopeaketjussa joka olisi voinut olla silkkiperhosten kutomaa nauhaa neidon kämmenille. Metsän tytär kohotti kätensä ja pujotti sormensa hiustensa lomaan sitoakseen korun kaulalleen. Nuorukaisen vihreät silmät katsoivat suoraan hänen sieluunsa, kulkivat solisluiden ylitse ja odottivat. Ketjun lukko napsahti kiinni, metsä kohahti ja äkkiä neito tunsi jääkylmän poltteen kaulallaan. Hänen kuolematon sielunsa poltti hyisenä hänen jäsenissään, tähtien salaisuudet karkasivat hänen sydämestään ja maidonvaaleana paloi hänen puhdas sielunsa ihon läpi, hävitäkseen ikuisiksi ajoiksi sumun mukana. Ja neito tunsi tuskaa, hänen verensä kiehui kuumana ja kuplivana, rubiini poltti punavalkoisena hehkuvaa, laajenevaa aluetta hänen povelleen ja hänen sydämensä antoi irti sielusta. Sillä nuorukainen oli tuonut lahjasydämen, kylmän, kauniin ja kuolleen. Hänen oma sydämensä löi vahvana ja luopumattomana, hän oli halunnut metsän tytön kokonaan omakseen, antamatta hänelle kuitenkaan sitä ainoaa mitä metsä oli pyytänyt, rakkautta. Nuorukaisen itsekäs sydän ei jakanut rakkautta vaan otti sitä niiltä joilta sai. Suojellakseen kauheimmalta kohtalolta pienokaistaan, arvokkaintaan ja puhtaintaan, metsä vei hänen sielunsa piiloon sumun mukana. Usva kätki revityn sielun riekaleet mättäiden alle, puhalsi kristallinkirkkaiden lähteiden reunamille, piilotti pieniin jääkiteisiin hyisissä luolissa ja toi lopulta kylmänä uinuvan sydämen Äiti Tammen varjeltavaksi, syvälle juurien onkaloihin aikojen viimeiseen asti hellästi pidettäväksi.

Eikä mikään itke niinkuin ikiaikainen metsä pienokaisensa kuolemaa. Sen surusta lehdet kuihtuivat vanhasta tammesta, sammaleet kuivuivat ja putoilivat pois, naava näivettyi ja vuosisatojen aikana sen ennen lehtevät ja metsää suojelevat valtavat oksat käpristyivät aikojen saatossa kuolevina. Eikä kuollut sydän herää kylmyydestä.

Vaikka koko maailmani on ylösalaisin, aurinko on taivaalta kadonnut, kuu mustunut ja taivas on pilvistä tumma, kuuntelen sydänääniä ja toivon toista todellisuutta. Käperryn niin pieneksi, puristaudun liki, haluaisin sulautua toisen ihon alle ja sieltä vaeltaa sydämeen enkä ikinä lähteä. Haluaisin pakottaa, puristaa, pihdeillä kiskoa ulos lupauksen toivosta ja paremmasta. Salaa kupertaa lyövän sydämen kämmenieni väliin, ottaa mukaani ja sulkea sen vuorikristallein koristeltuun ruukkuun ja haudata kolean kallion onkaloon, karkean rantatöyrään alle tuulien ja pienien raakkujen vartioitavaksi. Vaikka kuinka kylmästi tuuli puhaltaisi pohjoisilta meriltä, sade vihmoisi ja pirstoisi kovia ja kylmiä pisaroitaan kasvoilleni tai meren aallot kiertyisivät hyytävän kylminä nilkkojeni ympärille, kiskoen lämmön irti jäsenistäni, lämmittäisi sydän kupeitani vasten. Sen lyönnit ympäröisivät lämpimänä kehränä tuulen riepottelevan ruumiini, ajaisivat ahneet aallot takaisin mereen ja sen lyönnit jyskyttäisivät vereni kiertämään taas kuumana.

Minun sydämeni on niin heikko, oikukas ja häilyväinen. Se ei riitä minun voimikseni, se ruokkii omia pelkojaan ja itkee värisevänä ja vapisten. Se rakentaa arkun rakastuessaan ja kerää tomua ettei sitä löydettäisi. Minun sydämeni helähtää liian helposti palasiksi. Sydämeni. Se lyö kolkosti tyhjiä lyöntejään, se pelkää kaipausta ja katkeruutta. Se kuiskailee arkana kaihostaan vain kuuroille.

Musiikki. Oli se mitä hyvänsä trashista metalliin, sen kautta poppiin, rockiin, iskelmiin ja klassisen kautta oopperaan on suuri rakkauden aihe. En voi sille mitään. Hyvä musiikki kiemurtelee ihon alle, sykkii suonissa ja saa sydämen joko hakkaamaan ylimääräistä tai jättämään pari ylimääräistä lyöntiä väliin.

Musiikin avulla avautuu kokonainen uusi maailma. Näen valtaisan määrän eri värejä, yhdessä soinnussa voi olla tuhannen eri värin spektri. Hyvä musiikki rummuttaa sormissa, vaeltaa varpaisiin ja saa veren kuplimaan, kiehumaan, tuntuu miltei tuskalta päässä. Se miten se suorastaan tunkeutuu syvälle tajuntaan ja joskus tekee liikuntakyvyttömäksi, se jos mitä on tuskaista nautintoa. En ole koskaan tuntenut mitään kuten musiikin kanssa. Joskus musiikin mukana on tarina. Hyvän musiikin kuunteleminen on kuin katselisi elokuvaa suoraan karkkimaasta. Täynnä tapahtumia, draamaa, juonenkäänteitä ja herkullisia värejä.

Jokainen musiikki on erilainen. Saan mieletöntä voimaa, angstia ja raivoa metallista, uskomatonta rauhaa klassisesta, käsittämätöntä luovuutta elokuva- ja pelimusiikista, mieletöntä iloa ja onnea popista, nostalgiaa ja kyyneleitä 60-luvun kuumista nimistä.. En käsitä miten pystyisin koskaan kenenkään kanssa jakamaan näitä sanoinkuvaamattomia tuntemuksia. Kun kuulen hyvää musiikkia saatan käydä kärsimättömäksi keskeyttäessä, soittaessani itse saatan näyttää ummetusta kärsivältä ankalta mutta nautin joka hetkestä, oopperassa tai teatterissa tekisi mieli tunkea tekstiviestiä näppäilevän luuri sinne minne aurinko ei paista.. Rakastan kaikkea musiikkia. Rakastan sitä mitä se tekee minulle. Miten se kuohuu sisälläni, miten se parhaimmillaan raiskaa mielen jättäen vereslihalla ja sykkivänä olevan sielun odottamaan seuraavaa rytminpurkausta. Joskus musiikki tuntuu niin hyvältä, että se on miltei sietämätöntä nautintoa.

Musiikki on minun muusani. Jos ikimaailmassa saan aikaiseksi jotain muuta kuin pelkkää bloginpitoa, on se vain ja ainoastaan musiikin voiman ansiota.

Toisinaan sydämessäni asuu suru. Sen ohuet sormet kutovat salaa itkurihmaa sydämen seinämien ympärille ja ympäröivät hiuksenhienoilla ja hentoisilla seiteillään onnenhetkiä, kunnes ne tukahtuvat tai kuristuvat hipihiljaisiksi. Suru tulee joskus luokseni öisin ja kuiskii korvaani lohduttoman kauniita säkeitään. Se putoilee ikkunan takana vesipisaroina maahan ja pyytää minua nousemaan, tulemaan katsomaan miten kauniisti öinen katu heijastaa täysikuun takaisin taivaalle, pienien sadekyynelten kastelemana. Se houkuttaa minut pois untuvaisen lämpimiltä unimailta, pois hehkuvan kuumasta sydämen sykkeestä joka uinuu vieressäni turvaa ja rakkautta hohkaen. Vaeltemaan yksin yönpimeässä asunnossa, jossa ainoastaan eilisen henget hiipivät nurkissa, hiipuen hissuksiin pois. Eilisten mukaan jätän surun silloin kun se tulee. Heijaan hetken sylissäni kuin eksynyttä lasta, yritän silittää sen kalpeita kupeita ja löytää sen salaisuuksia ja sitä miksi se tulee luokseni, vain haipuakseen pois ja jättäen kalvavan kaipauksen. Minne, sitä en tiedä. Tiedän vain, että suru tulee luokseni vielä uudestaan yhtä varmasti kuin se kaipaa että löydän sen luota vastauksen. Suru kuiskii minua kävelemään kalpeita muistojen polkuja joiden olen antanut haalistua kuin vanhojen rumien valokuvien. Osan niistä muistoista voin polttaa ja antaa kitkerän savun nousta taivaaseen, osaa hellin vielä, vaikka ne muistot kaivertavat onttoja käytäviä ja katkeria sopukoita sydämeen, täyttäen ne paksulla, pahansuovalla tervalla.

Ehkä tarvitsen pienen hetken elää surun kanssa, en antanut sen tulla silloin kun se olisi tullut ja pitänyt huolta minusta. Pidellyt maljaa silmien alla ja kerännyt kyyneliä viedäkseen ne omiin salaisiin onkaloihinsa virvametsän alle, minne ei kukaan ihminen löydä. Odottamaan uusia syntymättömiä, joille tuoda kyyneleet salaisesta lähdelammikosta, ikikuusien keskeltä, sammalmättään alta. 

On se vaan niin kipeää tekevän ihanaa. Tämä ihastuminen, tapaileminen, eroaminen.. Emme asu yhdessä joten jokainen lähtö on pieni ero kun ei ole varmuutta milloin jälleen tavataan. Toisaalta on kitkeränsuloista ikävöidä. Sitä hieman itkettää eteisessä, viimeiset suudelmat, kaipuu toisen silmissä ja pieni vihlaisu vatsapohjassa. Viimeinen kosketus, katse ja oven kolahdus. Hei jälleen ja toivottavasti pian kohdataan! Kun on kulunut kaksi tuntia sitä ottaa jo puhelimen esille ja kirjoittaa, soittaa, lukee vanhan viestin. Ihan vain, jotta pahin ikävä väistyy ja voi taas askaroida kaikkia rästiin jääneitä töitä joihin ei raaski käyttää aikaa. Onhan paljon tärkeämpää unelmoida siitä toisesta jos ei voi olla hänen kanssaan. Jos olemmekin yhdessä, ovat kotityöt kaukana toisessa maailmassa, meillä on vain iloa, lämmin syli ja suudelmia.

Tämä kaipaus. Tämä onni. Tämä rakkaus. Se tuntuu hyvältä, se kutittaa varpaissa, naurattaa aamuruuhkassa, saa kirjoittamaan hupsuja ja nukahtamaan tyyny kainalossa, hymy huulilla!