Hoitaja pistää minut äkkiä pitkäkseni ja olen aivan nolona. Hetken päästä nuori ja suloinen hoitajatyttö tulee rullatuolin kanssa noutamaan minua toipuilemaan huoneeseen, jossa on vuodepaikkoja. Estelen ja tuumin, että voin kyllä omin kintuin kävellä. Olo onneksi alkoi jo parantua, mutta kursailuistani huolimatta minut istutetaan tuoliin. Ja voi että se on kivvvaa!

WUHUU! Me mennään ihan mukavan railakasta vauhtia ja tuntuu aikuiseltakin aika hauskalta olla kyydittävänä. Vaikkei varmaan saisi, mutta metkaa se oli silti. Voin kuvitella miten joskus vanhana pakotan joko lapsenlapset tai veljenlapsenlapset kruisailemaan rollaattorikisoissa ja pyörätuoli-senioreissa kanssani.

Pyydän vettä ja sitä tuodaan, olo on kuiten kuningattarella. Lisäksi saan suklaapalankin, naminam. Olisinpa tiennyt, että lasi vettä ja se suklaapala olivat viimeinen ateriani ennen iltaa. Olisin nauttinut niistä pidempään.

Saan suun kautta 60 mg prednisolonia ja kankkuun pistetään sitä sekä jotain antihistamiinia. Parin tunnin sisään kasvojen turvotus alkaa onneksi helpottaa, mutta raajojen kipu ja turvotus sen kun pahenee. Huolestunut lääkäri lähettää minut taksilla Jorviin (ou nounounou..), koska ei uskalla päästää kulkemaan julkisilla. Sain sunnuntaille sairauslomaa.

Jälleen Jorvissa

Se, että tulen lähetteellä Jorviin ei yhtään sulata vastaanoton sydämiä. Olen varma, että siellä on tarkoituksena olla mahdollisimman nihkeä, jotta turhimmat tulijat saataisiin peloteltua pois vastaanottojonosta. Ikävä kyllä en päässyt livistämään vaan tunnin aulaodottelun jälkeen minut ohjattiin sivuhuoneeseen makuupaikalle.

"Tee olosi kotoisaksi," hoitaja kehotti.

En tehnyt. Ajattelin olevani enää muutaman tunnin ja isuuduin sängyn laidalle odottamaan.

Kipu säteili jalkoihin ja jaloista ylöspäin, saatoin silti helpottaa sitä kävelemällä edes takaisin. Mutta odottavan aika kävi pitkäksi.

Kuvittelin miten selviäisin parhaiten ulos mikäli zombiet valloittaisivat sairaalan. Kuvittelin ketkä huoneessa olisivat ensimmäiset uhrit.

Piirtelin kalenteriin mielikuvitushahmoja lattiasta. Olin onneksi mukavan eristyksissä verhojen takana.

Kuvittelin miten selviäisin zombiena. Kenet söisin ensimmäiseksi? Kuka kellistäisi minut ja miten?

Olin hirveän nälkäinen. Yritin kysellä hoitajilta missä kanttiini on tai uskallanko lähteä sinne, jos lääkäri tulee juuri sillä hetkellä? Mutta olin näkymätön. Yksikään hoitaja ei reagoinut tervehdyksiini tai yrityksiini hakea katsekontaktia. Lopulta luovutin ja hörpin vessan kraanasta vettä.

Nälkä meni ohi. Kehitin aikani kuluksi Michael Jackson-pelin ja koreografian vain jaloille. Tässä vaiheessa käteni olivat turvonneet tukeiksi ja jalkojen kipu oli hirveää ellen liikutellut niitä.

Istuin ja odotin. Odotin. Kävelin ja istuin. Irvistelin kivusta joka kerta, kun minun oli pakko nousta jaloilleni.

Puoli viidestä vähän vaille viiteen torkahtelin jalat nostettuina ylös. Vihdoin myös kortisoni auttoi, turvotus jaloissa väheni hieman.

Viideltä piinasin hoitajia tukkimalla jonkinlaisen kanslian näkökentän ja pakotin yhden uhrini ulos. Kysyin aikataulusta, ja kuulemma yksi tutkimaton potilas oli enää edelläni.

Vihdoin, tuntia myöhemmin lääkäri tuli. Rukoilin että pääsisin kotiin, etenkin kun kasvojen turvotus oli laskenut. Lääkäri konsultoi iholääkäriä, määräsi mukaan lisää prednisolonia, xyzalia mega-annoksina, ataraxia kuten ennenkin ja kipuihin saatoin ottaa panadolia.

Maanantaiaamuna kello yhdeksältä pitäisi olla Meilahdessa päivystyksessä ihotautiosastolla. Olen kuulemma poikkeuksellinen. Yleensä urtikaria alkaa päälaelta ja "valuu alas", mutta minun tapauksessani se alkoi jaloista ja hilautui ylös. Urtikarian pitäisi myös olla ohitse 1-3:ssa vuorokaudessa, mutta minulla on nyt viides vuorokausi menossa ja still going strong.

Uudenvuodenaaton aamu

Heräsin kasvojen alueen koviin kipuihin. Silmät olivat lähes muurautuneet umpeen, otsaan sattui vietävästi ja noin yleensä olo oli kuin pitkän itkun tai kunnon turpakäräjien jälkeen. Tässä vaiheessa lääkecocktailini oli aamiaiseksi:

60 mg prednisolonia

50 mg ataraxia

10 mg xyzalia

1000 mg panadolia

1 pieni ja arka meliane-pilleri, jolla ei tosin ole mitään tekoa tämänhetkisen tilanteeni kanssa.

Vaaka kertoi painoni nousseen huolimatta n. 1400 kilokalorin ruokailuistani nelisen kiloa. Olin parkua. Olin päässyt kuntosaliohjelman makuun, viettänyt melkein koko joulua edeltävän viikon salilla ja nauttinut painon putoamisesta. Nyt olen kokovartaloturvoksissa. Edes lenkkarit (nauhat auki) eivät tahtoneet mahtua jalkoihini kun kävimme päivällä apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä.

Osoitan syyttävällä sormella sisäistä kortisonia, sillä vaikka olen syönyt sitä vasta vajaan viikon, annokset ovat olleet melko suuria. Yritän syödä vähäsuolaisella ruokavaliolla, mutta siitä huolimatta vaaka saa itkun ja epätoivon partaalle. Lisäksi näytän ihan oikeasti kamalalta. Tunnen suurta sielujen sympatiaa isorokon ja paiseruton sairastaneita kohtaan.

Minä, jonka piti olla pian häämekkomitoissa, en laisinkaan tiedä milloin pääsen kirimään aikatauluni kiinni. Maailmassa on toki suurempia murheita, mutta kivut, kihelmöinti, turvotus ja kutina yhdistettynä rujoon ulkomuotoon saavat ainakin minut melko itsekeskeiseksi.

Nyt täytyy lopetella, sillä urtikarian seuraavat kohteet ovat kämmenet (voi nyyh, nämä tuntoherkät alueet tulevat olemaan tuskaa), jalkapöydät, jalkapohjat, kaula ja niska. Sen jälkeen on vielä joitakin ihoalueita, joihin tämä varmasti iskee, mutta sunnuntaina uskoisin olevani voiton puolella. Olen ottanut joitakin kuvia esitettäväksi sairaalassa, mikäli tarpeen.

Uusivuosi tulee vietettyä kotona, mutta voi onneksi kotona, eikä Jorvissa tai Meilahdessa.

Hyvää uutta vuotta. :)

Keskiviikkoaamuna totean, etten mitenkään pääse vielä töihin. Paukamat ovat laajentuneet halkaisijaltaan parinkymmen sentin mittaisiksi ja jalkoja turvottaa ikävästi. Myös kohoumia painellessa tuntuu kosketusarkuutta ja kipua.

Tarkan ruokavalioni vuoksi, olenhan allergikko, Jorvissa oltiin jo arveltu syyksi virusinfektiota. Itsestänikin se tuntuu loogisimmalta selitykseltä. Joka tapauksessa menen jälleen päivystykseen pyytämään lisää sairauslomaa.

Raavin ensimmäisiä, tuskan ja pyörrytttävän voimakkaan nautinnon tuntuisia kertoja. Kun kutinan saa vaihdettua kipuun, olo on parinkymmenen sekunnin ajan taivaallinen.

Raaps raaps raaps, aloitan. Nautinto syöksähtää lävitse ja tuntuu huumaavana iloirummutuksena aivosopukoissa. Jokainen kynnenveto nostaa kylmät väreet, helpottaa kutinaa ja aiheuttaa ajan ja paikan tajun katoamisen.

Raaps raaps raaps, maailmassa on vain minä ja tuo taivaallinen hetki, jolloin kutina helpottaa. Minä ja kynnet. Ihanat, ihoa raastavat kynnet.

Raaps raaps raaps, hampaat kivun ja nautinnon tuskaisessa irveessä, elämä ei tunnu merkityksettömältä, elämä tuntuu hurjalta, kieppuvalta nautinnolta, joka lopettaa tuskaisan kutinan.

Raaps raaps raaps...

"KULTA! ÄLÄ RAAVI! Nyt kädet irti sieltä!"

Myös suihku helpottaa oloa hetkeksi ja valutan vettä kunnes on vastahakoisesti pakko lähteä päivystykseen kellon lähetessä kahdeksaa.

Vastaanotolla on jälleen kiire ja saan pari päivää lisää sairauslomaa sekä toteamuksen että urtikariaa se on ja pitäisi parissa vuorokaudessa helpottaa.

Mukaani saan prednisolonia 40 mg ja seuraavaksi aamuksi myös 40 mg. Kyseessä pitäisi olla hyvä ja tehokas sisäinen kortisoni. Lisäksi lunastan apteekista levyn ataraxia ja otan heti 100 mg vuorokausi, eli 25 mg neljästi vuorokaudessa.

Torstaiaamu

Paluu päivystykseen. Urtikaria-alueet peittävät lähes tulkoon koko jalat, seisominen, istuminen ja liikkeelle lähtö ovat äärimmäisen kivuliasta tehtävää. T on niin huolissaan, että jää kanssani päivystykseen. Missään nimessä en voi mennä perjantaina töihin, vaan tarvitsen lisää sairauslomaa.

Terveyskeskuksessa tietokoneet ovat kaatuneet ja henkilökunta on ymmällään mitä tehdä. Lopulta, voi sitä iäkästä päivystäjäenkeliä, tiukka täti tulee sanomaan että ottakaa tiedot käsin ylös ja tohtorille. Ihmiset täytyy saada hoitoon. Olisin voinut kapsahtaa hänen kaulaansa itkemään kiitoksia!

Tunnin odottelun jälkeen pääsen kiireisen tohtorin tykö joka tsekkaa tilanteeni ja toteaa: "Onpahan harvinaisen häijyn näköinen urtikaria.". Saan lisää prednisolonia ja kehotuksen nostaa ataraxit vaikka 200 milligrammaan per päivä. Tämän ilomielin teen. Sairauslomaa setä Tohtori (sellainen parikymppinen poikanen joka oli hirmu söötti) kirjoitti edellisen päivän ja perjantain. Luultavasti erehdyksessä, muttei lauantaita vaikka toiveen esitin.

OIen niin tuskainen, että T tuo illalla pakkauksen panadolia, jotta pystyn edes makoilemaan. Jäseniin sattuu järjettömästi ja liikkelle lähtö on työn takana.

Aamuyö klo 3:53 torstain ja perjantain välinen yö

Herään siihen, että on todella vaikea hengittää. Käyn vessassa ja pohdin matkalla tohdinko herättää T:n. Tulen siihen tulokseen, että hän loukkaantuu verisesti jos en tiedota tilanteesta. Kasvot tuntuvat kummallisilta, puutuneilta. Laittaessani valon vessaan olen kiljaista. Ilosta vai kauhusta, en tiedä. Näytän siltä, kuin olisin lykännyt turvan täyteen botoxia. Minulla on megahuulet. Aika herkulliset oikeastaan. Vannotan kauhistunutta T:tä ottamaan aamulla tästä Hot Mamasta kuvan.

Kasvojeni iho on muutenkin urtikarian aikana ollut mahtava. Täydellinen. Siloisa. Hehkuva. Edes talven atopia-aika ei ole tärvellyt sitä, vaan iho ikään kuin kosteuttaa jatkuvasti itseään. Olen ollut kasvoista aivan täydellinen! Paitsi seuraavana aamuna...

Nukun loppuyön muutenkin huonosti. Tarkkailen miten hengitystiet voivat ja lasken tunteja siihen, kunnes 8:45 on aika lääkärille.

Aamulla otsa on tummanpunainen ja turvonnut kuhmuraiseksi, samoin ohimot. Onneksi minulla on otsatukkaa. Mutta toiveeni ottaa Hot-Lips-Mama-kuvia kokee kolauksen ja kieltäydyn mistään kanssakäymisestä kameran kanssa. Nielemisvaikeuksien vuoksi myös aamiainen jää kupilliseen kahvia ja pieneen leipäpalaseen.

Joka tapauksessa lähdemme (arvaattekos ylläri ylläri minne), takaisin terveyskeskukseen. Tällä kertaa olen niin tuskainen ja huonokuntoinen, että kun lääkäri ottaa minut varti myöhässä vastaan, passitetaan minut ensi sijassa testeihin.

Neljän veriputkilon jälkeen voin äkkiä ihan hirvittävän pahoin. Taistelen oksentamista vastaan samalla kun näkökentän reunat alkavat sumentua.

"Kuulkaa öööh.."

"Minä taidan kohta pyörtyä."

Jatkuuu....

Tämä alkoi jo ma 25.12. parilla näppylällä, mutta kirjoitan takautumina kunnes pääsen nykyhetkeen.

Maanantai-iltana manailin T:lle muutaman kutisevan näppylän ilmestyttyä käsiin. Olen varmaankin saanut jotain itselleni sopimatonta ruokaa ja nyt joudun tuskittelemaan paikallisen kutinan kanssa. Menin normaalisti nukkumaan ja koska tiistai oli vielä vapaa oltuani aaton töissä, nukuinkin kymmeneen asti aamulla.

Herättyäni ihmettelin kutinaa jaloissa ja sinnehän oli tullut pieni armeija punaisena helottavia urtikarianypyköitä. Iltapäivällä kolmeen mennessä jaloissa ja alaselässä oli satoja, nopeahkosti laajenevia paukamia. Kutina oli sietämätön. Puoli kuudelta illalla tunsin voimakasta kurkkukipua ja turvotusta kurkussa ja lähdimme Jorviin päivystykseen.

En ymmärrä, miten Jorvissa voikin aina vastaanotto olla kuin Helgan kidutuksen henkilökunnan kanssa keskustelisit. "Mikä sua nyt vaivaa? Mikä sulla on hätänä? Mitä sä haluaisit, että me nyt sitten tehtäis?". Nuo ovat aiempia kokemuksia, nyt kestettyäni tiuskimista ja kopeaa käytöstä otettiin sentään sisään jonottamaan.

Kirjauduimme sisään puoli seitsemältä, mutta pääsen vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla hoidettavaksi. Pari päivää sairaslomaa ja seuraava potilas käsittelyyn ennen kuin ehdin ovesta ulos.

Jatkuu.

Pitkän tauon jälkeen kuulumisia.

Löysin vihdoin rakkaimpani. Siellä se oli, jotenkin vain yksi joukosta ja silti niin orpona. Hieman ujonoloisena, muttei lainkaan vaatimattomana vaan miltei viekoittelevan ja häpeilemättömän suloisena. Hintaa armaalle ilmoitettiin 249-, (lähtöhinta 349-,) ja kotiinkuljetuksena 267-,. Ihastuin melkeinpä ensisilmäyksellä vaikka murunen oli tyystin erilainen kuin olin kuvitellut. Tilasin lähes empimättä, vaikka säästötilikin jo naukui tuskissaan muistutellen tulevasta lomamatkasta. Mutta sitten se oli siinä! Paljastui paketista muutamaa päivää myöhemmin ja oli juuri niin kaunis ja viehättävä kuin olin kuvitellutkin! Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.. Oma, ihan ikioma. Pyörä!
Hellän rakkauteni kohde tuli kokonaisuudeltaan hieman vajavaisena, mutta onneksi säästyin suuremmilta kirouksilta kun T:n veli pelmahti kuin pelastava enkeli ja tarjoutui kokoamaan irralleen jätetyt osaset. Pianhan se oli valmis koeajolle ja meinasimmekin ensin mennä silkasta rakkaudesta ympäri (tietysti ilman kypärää) kun en ollut ihan niin kirpakkaan käsijarruun tottunut. Vaan nyt olemme ajelleet varmaankin ainakin 50 kilometriä muutaman päivän sisään. Kypärä tiukasti päässä ja hampaat nautinnonkauhuisessa irveessä! Yhtään kertaa en ole uhkarohkeista kokeiluistamme huolimatta kaatuneet, mutta kerran pyörä heitti minut satulastaan osuttuamme upottavan pehmeälle sorahiekalle. Eipä siinä oikein muuta voinut tehdä kuin pelastautua kun pyörät upposivat kymmenen senttiä näkymättömiin, ohjattavuus oli nolla ja pyörä ei liikkunut edes mielikuvien voimalla. Arse hieroitui toisen asteen palovammoille satulasta pudotessa, mutta näkyviltä vahingoilta säästyttiin. Suurimman kolauksen sai epäilemättä maastohurjasteluun asennoitunut egoni, mutta onneksi sitäkään ei ollut näkemässä kuin muutama mustarastas, sekä raakkuvasta naurusta päätellen pari vanhaa varista.

Eksyin ehkä puolituntiseksi tämänpäiväisellä fillaroinnilla mikä oli ihan hauskaa. Eksyminen on aina hieman kutkuttavaa ja oi se helpotuksen tunne kun löytää taas tutut maanmerkit! Muutoin olisin olut wushu-treeneissä, mutta toiset nössöilivät eivätkä ilmaantuneet paikalle, joten treenit jäivät välistä. Vain parin tumman pilven ja muutaman ripsottelevan tipan takia..Tosi harmi. Olen oppinut viimein sen pyöräytyksen joka a. ei ole vaikea b. mutta josta tein ylitsepääsemättömän henkisen matkan tuntemattomasta syystä, joten vähänkö olisin halunnut elvistellä oppimallani! Noh, seuraavaan kertaan sitten. Ei se mielestä unohdu kun vetäjäkin oli niin helpottunut, että pisti minut torstaina tekemään sitä ja samaa seuraavaksi vartiksi.

Treenikerrat: 68, matkaa tavoitteeseen: 32, päivän hedelmä: vadelma-carambola siideri.

Kerrottakoon vielä, että vietin ihanan 30-vuotispäivän vaikka se oli tyystin erilainen mitä olin ikimaailmassa kuvitellut, sekä että viimeaikaisia tapahtumia on ihan liikaa että ainakaan juuri nyt jaksaisin niitä ylös kirjoittaa. Ihanaa on kuitenkin ollut, kiitos heille jotka ehkä saattavat eksyä lukemaan tämän ja kyllä tietävät. :) Juujuu, nekin jotka eivät uskoisi. halipuseja!

Muutes muruset. Pistetääs jotain pientä edistystä nyt esiin kun kerran netissä kuva on! Töitä on tehty 10 kk joista melko aktiivisia 6 kk. Aika härskin tuhdissa kunnossa edelleen, mutta sitkeästi väitän jotain edistystä tapahtuneen. pahoittelen säädytöntä pukeutumista, tulin juuri suihkusta kun kuva otettiin. (juujuu, tulen aina suihkusta ihan luonnostaan tällaisessa asennossa..) Minä ja mielikuvitusmuskeli!

Onpahan kiireessä kirjoitettu. Illalla tulee parempi päivitys.

Blogihiljaisuuteeni on naurettavaa syy: kirjoitan muuanne. Olen täysin, totaalisen koukuttunut HeiaHeia-nimiselle sivustolle kirjaamaan ylös liikuntasuorituksiani. On vain koukuttavan hauskaa ruotia treenejä, liikkumista ja nauttia merkintöjen seuratessa toistaan. Olenkin treenannut kolmen viikon sisään hauskat 16 tuntia ja tuo sisältää vähintään yhden tuplatreenin (esim. kuntosali + aerobinen eli tanssi) per viikko. Olo on mitä mainioin!

Notkeus on lisääntynyt sen verran, että otsikko kertoo kaiken oleellisen. :)

Yleensä en kirjoita järin yksityiskohtaisesti elämästäni, mutta onpahan pakko mainita viettäneeni yhden parhaista juhannuksista ikinä. Olin aaton jälleen töissä ja vetelin hirsiä juhannusiltapäivän viimeiset tunnit, mutta sitten alkoikin tapahtua. Ensinnäkin ystäväpariskunta pölähti T:n luokse kylään melko ex-tempore ja ilta kului rattoisasti nauttien hieman kuplivaa, paljon naurua ja pelatessa nokkelia seurapelejä. Kun jätkät painuivat saunaan me likat keksittiin kuningasideana lähteä tekemään juhannustaikoja. En saanut toista osapuolta innostumaan alasti kirmailusta, mutta sen sijaan etsimme sen seitsemän aitaa, loikimme yli kuin liikaa simaa nauttineet saunatontut ja nyhdimme kimpuksi seitsemän eri sorttista kukkasta. Palasimme suorituksestamme ylpeyttä hehkuen takaisin sisälle nuupahtaneine kimppuinemme, missä miehet suhtautuivat innostuneisiin taikoihimme jokseenkin pöllämystyneinä. Nämä olivat ehtineet jo alkaa kaipailemaan karkuteille lähteneitä juhannusmorsiamiaan eivätkä nenän alle lykkäämämme hienot juhannuskimput ilmeisesti selventäneet reissua vähääkään. Joka tapauksessa pistin ainakin omat yrttini tyynyn alle, mutta ainoa mitä sitä seuranneesta unestani muistan, on karmaiseva yksityiskohta jossa minut yllätettiin vessasta isommalta hädältä. Hirvitys! Seuraavana yönä toki urhoista uljaimmat eksyivät uniini, joten ehkä taika toimi vain viiveellä kun emme tunneistakaan pitäneet niin nuukasti kiinni vaan keräsimme kimppumme jo pari tuntia ennen keskiyötä.

Seuraavana päivänä, eli varsinaisena juhannuksena menimme T:n vanhempien luokse syömään mihin olikin kerääntynyt osa sukua. Tunnelma oli välitön ja iloinen, yritin autella minkä taisin ja jopa juttelin kaikkien kanssa vaikka olenkin aluksi vähänkin tuntemattomampien ihmisten seurassa kauhean ujo. T:n isä grillasi lihaa, äiti oli laittanut mitä ihanimpia lisukkeita ja itikat söivät minua suoraan seisovasta pöydästä kunnes lopulta suroastaan kuorrutin itseni karkotteella. Sen jälkeen sain olla rauhassa onneksi niin itikoilta kuin paarmoilta. Maistoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni karitsaa ja täytyy myöntää, noloa kyllä, etten pitänyt siitä laisinkaan. Monet pitävät karitsasta koska sen maku on pehmeämpi kuin lampaan, mutten pitänyt mausta silti enkä päässyt irti ajatuksesta syöväni kuollutta vauvalammasta. Vaikken missään nimessä enää kasvissyöjä olekaan, niin rajansa minullakin. Ei karitsaa kiitos enää ikinä. Se ei ole sen omatunnonvaivojen eikä maun arvoista, ja sitäpaitsi on melkoista tuhlausta nauttia kallista herkkua pitämättä siitä vähääkään. Ilta oli kuitenkin huippuhauska! Palailimme T:n kanssa melko myöhään kotiin ja menimme vielä miltei keskiyön saunaan. Viikonloppuni ovat harvoin vapaita, joten osaamme ottaa niistä kaiken irti ja viettää mitä parhainta laatuaikaa vaalien jokaista hetkeä. Sunnuntai koitti kuitenkin liian pian..

..joten oli aika hakea kissat vanhemmilta ja palata arkeen. Onneksi on enää muutama päivä töitä ja sen jälkeen alkaa viikon loma! Loput kolme lomaviikkoa pidän syksyllä, mutta nyt nautin yhden viikon keskikesän lämpimistä päivistä.

Treenikerrat: 50 (puoliväli, jipii!) päivän hedelmä on ollut banaani palautussapuskana treenin jälkeen. Vaihtelun vuoksi olen tuossa välissä vedellyt persikoita, muutoin hedelmävalioni on vieläkin kovin yksipuolinen. Pitäisi varmaan hankkia aprikooseja. :)

Ehkäpä vielä mainitsen syöväni superterveellisesti joka päivä pari desiä marjakiisseliä. Kiisselin keitto kahdeksan vuoden tauon jälkeen oli ihan taidonnäyte sinänsä, jälkikäteen näytti kuin keittiössä olisi teurastettu pieni eläin ja tiskiä oli keskisuuren vuoren verran. Tähän minua kannusti vuorokaudeksi raolleen jäänyt pakastimen ovi, jonka jälkeen pelastin sen mitä pelastettavissa oli (tuloksena n. 20 litraa marjakiisseliä) ja heitin hampaita kiristellen luultavasti ihan hyvääkin ruokaa ruokamyrkytyksen pelossa roskiin. Tuolloin koko pakastin oli umpijäässä, ovetkin pelkkiä jääpuikkojen kasvualustoja eivätkä ovet änähtäneetkään mihinkään suuntaan. Siitä huolimatta lihat, kalat ja ruuat kohmeisia. Paikoin jopa sulaneita. Niitä en kuitenkaan uskaltanut laittaa ruuaksi, herkkävatsainen kun olen. Sen sijaan keitin kaikki puolukat, mustikat ja mustaherukat saaden tekoveren näköistä liisteriä kaksi kattilallista. Onneksi kiisselin paksuus salli veden lisäämisen ja lopulta minulla oli ihan kelvollista ja maukasta marjasoppaa mitä lusikoida ääntä kohden seuraavat viikot.

Kirjoitin edellisen kirjoitukseni epäselvästi, joten poistetaanpa. :)

Joka tapauksessa olen edistynyt mukavasti liikunnassa. Uskallan jopa sanoa, että kunhan vähän vielä pudotan painoa, käsivarsiini olen todella tyytyväinen. Muotoutuneet lihakset erottuisivat läskimassan alta, nyt tulokset näkyvät ainoastaan jännittäessä ja allit roikkuvat edelleen rumasti. Olkapäät ovat mielestäni jo suorastaan nätit. Pyöreät, aavistuksen lihaksikkaat mutta melko somat kun olen tällaista taskuvenuskokoa. Ojentaja on olemassa ihan selkeästi ja hauiskin ilmoittelee ujosti olemassaolostaan.

Pohkeet ovat korkokengissä suorastaan kivat. Siinä toinen osa johon alan olla tyytyväinen. Tietysti pitäisi pudottaa ainakin vielä 5-6 kg jotta tulokset todella näkyisivät, mutta puolentoista vuoden treeni alkaa vihdoin tuottaa näkyvää tulosta. Pebani ei varmaan ikinä tule olemaan täydellisen pyöreä, vaan luonnostaan siinä on lommot sivuilla. Voi itkut, sille kun ei tahdo voida oikein mitään. Mutta pakarat muokkautuvat silti varmaan jonkin verran kesän aikana nyt kun lenkkeilykin on mukana kuvioissa. Reisistä ei tahdo löytää enää selluliittia kuin oikein kovasti puristelemalla. Muotokin alkaa olla sulavalinjaisempi vaikka ylimääräistä on edelleen hurjasti!

Masun yläosassa näkyy aamuisin selkeästi muotoa, alaosa on valitettavasti edelleen muotoa läskipömppö. Kunhan syön jotain, muoto valitettavasti häviää, mutta siltikin tiedän että siellä se on! Ihan oikeasti olemassa.

Lihaskimppua minusta ei saa tekemälläkään. Olen liian naisellinen ja pyöreä siihen jo luonnostani enkä sitä ulkomuotoa halajakaan. Mutta alan olla varmaan puolivälissä tavoitteitani. Kaikkea on treenattava ja kovasti vielä lisää jotta tulokset näkyisivät muutoinkin kuin salaa peilin edessä pinnistelemässä, mutta kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen tähän. Täytyy palata puolentoista vuoden päästä seuraamaan missä kondiksessa olen silloin. :)

Treenikerrat: 43, tavoitteeseen: 57. Päivän hedelmä oli säilykepäärynä. Olinpas taas terveellinen.

Hitsit. Vaikka olinkin liikkumatta kiireiden vuoksi liki kaksi kuukautta, notkeus ei ollut pahemmin ottanut takkiin. Spagaattiin on matkaa kymmenisen senttiä, sormetkin taipuivat melko mukavasti edelleen varpaiden alle jalat suorina istuessa.

Tänään oli vajaat pari tuntia viimein wushuilua ja ai kun olikin Ihanaa pitkästä aikaa! Koordinaatiokyky oli heikentynyt kaikkein eniten ja oli todellisia vaikeuksia hahmottaa kepin kanssa heilumista, käännöksiä, ranneliikkeitä ja uutta sarjaa. Toisaalta, enhän ole koskaan aiemmin mitään vastaavaa tehnyt. Se kepin heilutteleminen näyttää niiiiiin petollisen helpolta! Uskokaa, valtaosalle ihmisistä se on takuulla jotain aivan muuta kuin läpihuutojuttu. Ihme kyllä en huitaissut kertaakaan itseäni lättyyn kepakolla vaikka pari kertaa vähän läheltä pitikin. Yllätyin myös siitä, miten kevyesti jalka kulki ja hölkkä eteni kun alkulämmittelyksi juostiin läheiseen puistoon. Ulkoilmassa olikin upeata treenata! Päivä oli täydellinen. Ei liian kuuma, ei liian kylmä, liikkuessa oli koko ajan lämmin mutta varsinainen hiki ei tullut, kiitos jatkuvan tuulenvireen. Ja miten mukava oli hetki loikoilla nurmikolla kunkin lihaskunto-osuuden päätteeksi ja haistaa vastaleikatun ruohon tuoksu! Ainoa miinus ja sekin pieni sellainen, oli liukkaus kun aiemmin päivällä oli satanut. Maaston pieni epätasaisuus kävi tasapainotreenistä ja elämäni ensimmäiset matalat piruettipyyhkäisyt (ei niin mitään tietoa virallisemmasta nimestä) sujuivat oikeastaan aika kivasti! Kun tajusin kupletin juonen, tein ainakin omasta mielestäni vauhdikasta ja melko kelvollista jälkeä, noin ensikertalaiseksi.

Nyt on keppi tilattu, sapeli siirtyy ilmeisesti ensi kesään. Eipä se haittaa. Kepin kanssa riittää aivan kylliksi uuden opettelemista ja sillä suuntien hahmottamisella millä tänään heiluin, ei sapelia kannata ihan ensi alkuun ottaakaan. Siinä on kaverit muuten kohta päättömiä ja kädettömiä, näin ihan konkreettisesti.

Nyt vetelen iltapalaksi terveellisesti raejuustosalaattia epäterveellisen runsaan salaattikastikkeen kanssa. Namnam! Protsuja ja vitamiineja riittää. Päivän hedelmä oli banaani, mahdollisesti vielä maitorahkaherkun kanssa omena. Yksinasuvana syökin aina useamman päivän yhdestä hedelmien ostokerrasta ja tällä kertaa ostoskorissa oli ollut nippu banskuja ja korillinen omenoita.

Lisäys, ai niin. Treenikerrat: 41, matkaa tavoitteeseen 59.

Teknisten ongelmien vuoksi jo eilen kirjoitettu postaus vasta tänään.

Ensinnäkin vietettiin tyttöporukalla ystävättäreni uuden, hienoakin hienommaksi rempatun keittiön vihkiäisiä viime perjantaina. Siellä me löhöilimme kuka tuolilla, kuka lattialla, kuka seinään nojaillen ja hengailimme ihan kuin kymmenen vuotta sittenkin. Juoruillen, jutellen, naureskellen ja tietysti herkkuja napaan ahtaen kunnes napa pullisteli ja ratkui. Kuitenkin aivan erityismaininta bileiden järjestäjälle, joka 10 vuoden kokemuksella oli arvannut laittaa monipuolista salaattia jolloin kenenkään dieetti ei lätistynyt rasvavuoren alle, vaan naposteltava oli paitsi herkullista, myöskin terveellistä! Salaatin koostumuksen sai itse päättää keräten pienistä sievistä kipoista mitä mieli halaji ja koostaa mieluisensa annoksen. Jälkiruuaksi oli aivan syntisen ihanaa vadelmahyydykekuorrutteista kakkua marsipaanikoristein. Koristeet näyttivät vähän siltä, kuin ne olisivat ensin ottaneet yhteen ja rajusti universumissa sekä jälkikäteen kietoutuneet kiukkuisesti vähän sinne tänne kiinni toisiinsa, mutta lopputulos oli yllättävän pirteä ja hauska. Koko kakku oli kuin Miron litografia! :)

Oi että meillä oli ihanaa jutella ja muistella menneitä sekä suunnitella vähän tulevia. Pari varhaisinta osallistujaa joutuivat poistumaan aika pian tuloni jälkeen, tulinhan iltavuorosta ja he olivat saapuneet jo iltapäivällä tuntikausia aikaisemmin. Olin kuitenkin iloinen että ehdin näkemään koko kasan koolle edes vähän aikaa. Pian uusiksi!

Viikonloppu menikin vähän humussa ja sumussa, kunnes maanantaina kävi ilmi että joudun jäämään vähäksi aikaa sairaslomalle. Ainakin siihen kunnes testit saadaan otettua ja ehkä tuloksiakin tulisi ilmi. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuta liikkumiseen, joten liikuntaa saan harrastaa mielin määrin. Ja minähän harrastan! Viime viikolla puhkin pari kertaa kuntosalilla ja uhkuin alkukantaista naisenergiaa afrodancessa, tällä viikolla olen ehtinyt vasta maanantaina 40 minuutin kuntosalin ja tänään 45 minuutin lenkin. Huomenna olisi ainakin tarkoitus mennä kevyelle tanssitunnille 45min ja jatkaa siitä kuntosalin puolelle toiseksi 45min ajaksi. Saa nähdä jaksanko! Sieltä jatkan suoraan Nataa ja Rauhaa tervehtimään. Mieleni tekisi ostaa vaikka mitä ihanaa, mutta laskut ne osaavat yllättää aina vaikka niitä odottaisi, joten ihan prinsessalinnaan ja poniin vaatimattomat varani eivät riitä, vaan yritän keksiä Rauhalle jotain muuta piristävää vietävää. Tänään vein kirsikoita, joten huomenna jotain konkreettisempaa kuin ruoka.. :)

Jos joku lukijani ei ole yhteinen tuttavamme, niin Natan blogista (sivun laidasta löytyy linkki) voi käydä kurkkaamassa heidän kuulumisiaan.

Nyt nukkumaan, olen jo aivan poikki. Treenikerrat: 40 (mahdollisesti paljon enemmän, mutta lasketaan varman päälle) Paino: 62.5 kg Päivän hedelmä on ollut bonapurkki: ruusunmarjaa ja vadelmaa. Ihan karmeeta mössöä. En koske enää ikinä.

Treenikertojakin on tullut yksi lisää. Tänään lämppäriksi aerobista tanssia 45 min ja sitten kuntosalia 45 min + vartin venyttely, jaksoin siis sittenkin! :) Hyvä fiilis! Päivän hedelmä on ollut banaani ja omena. Olen tylsä.

1. virallinen päivä

Eilen maistoin ensikosketukseni nutrilettiin ja voi järkytys että se on hirveää kuraa. "Suklaa"pirtelö maistui ihan siltä miltä näyttikin, eli likaiselta kuravelliltä. Nyt jos silmät laittaisi kiinni, voisi kuvitella vetelevänsä mummon vinnin vilttitossuun unohtunutta suklaajauhoa viidenkymmenen vuoden takaa. Miten jokin voi maistua niin.. tomuiselta?! Samaan kulinaristiseen elämykseen varmasti pääsisi sekoittamalla desi jauhomadoilla maustettua vanhaa vehnäjauhoa teelusikalliseen kaapin perukoille unohtunutta kaakaota, lisäämällä seisonutta kasteluvettä ja hölskyttämällä käsi vispaten koko hoidon sekaisin. Tämä jos mikä on sopiva rangaistus päästettyäni itseni pullahtamaan! 10 päivää tätä tuskaa ja kärsimystä? Kielen iloihin tottunut suppusuuni on varmasti sitruunalla näiden jälkeen enkä enää ikinä, ikinä, ikinä tee tätä virhettä uudestaan! Toisin sanoen liho likemmäksi kymmentä kiloa.

Mitä saliin tulee, en uskalla mennä tänäänkään. Ääni alkaa hetken puhumisen jälkeen raakkua ja kurkkua pakottaa, joten en viitsi kokeilla mitä tapahtuisi kuntoilun ohessa. Saattaisin ottaa hetken lukua salin lattialla kun nyt jo tahtoo portaiden kapuaminen huimata. Ärsyttävää. Rakastan liikuntaa ja tekee pahaa jättää pari treeniä välistä. :( Lisäksi en pääse ihanaisen Natan luokse häntä ja tyttöjä katsomaan vieläkään! Keljuttaa ihan kympillä. Toisaalta taas voin tänään pitää palkattoman käyttäessäni ensimmäistä kertaa elämässäni lakko-oikeutta. Takkiin tulee kun palkka on muutenkin pieni, mutta työnantajan ajamat uudistukset ovat niin pöyristyttäviä, etten voi mitenkään allekirjoittaa niitä. Sen enempää en jauha blogissani politiikkaa.

Mutta nutriletti, kutrinetti, lutranutti, ähäkutti.. Loppu "aamiais"pirtelöstäni ilkkuu sheikkeristä ja hampaat irvessä yritän nieleskellä juomaa. Ajatus siitä, että tätä on edessä 9 aamua ja monta välipalaa, tekee mieli parkua ja yrittää vielä ilman radikaaleja toimenpiteitä. Mutta tunnen itseni. Jos olen päässyt kerran pahasti lipsumaan, ei siitä palauta kuin parin viikon tiukka ja tarkkaan suunniteltu ateriakokonaisuus. Toivon mukaan tämän kuurin jälkeen kestää toiset 10 vuotta ennen kuin päästän itseni pullahtamaan malliksi ilmapallo. ..Kiitos jälleen heille jotka muuta vakuuttavat, mutta kun farkut vinkuvat tuskasta ja hameesta napit singahtelevat kuin ammukset eri ilmansuuntiin, alkavat olla vitsit vähissä ja nauru pyllyssä. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä, etteivät ne rakkaimmat rätit jäisi käyttämättä. Viimein olen onnekkaasti pudistellut kurkkuuni viimeisetkin tipat nutripirtelöäni ja seuraava tuska on vasta huomenaamuna! Myöskin nettivinkeistä viisastuneena sekoitin sentään aamupirtelööni veden lisäksi desin maitoa ja saatoin paikoin kuvitella juovani vaikkapa vain harvinaisen pahanmakuista proteiinipirtelöä jauhojuoman sijasta. Ei, en ole koskaan maistanut proteiinipirtelöitä mutta eivät ne varmasti paljon tämän paremmaksi tulisi. Niihin siirryn liikunnan jälkeen kunhan olen ensin muutamia ylimääräisiä kiloja karistellut. :)

Treenikerrat: Ei muutoksia

Lisäys: Kappas vain. Kuvittelin saaneeni paketin josta puuttuivat valmistusohjeet, mutta sieltähän ne tupsahtivat ihan paketin pohjalta, kahden annospussin välistä esiin. Tein siis ihan vain järjellä arvioiden pirtelöni pariin desiin nestettä, kun oikeampi olisi ollut 2,5 dl. Nooh, ensi kerralla sitten oikein ja toivottavasti tomun maku hieman lientyy. Nyt pääsen lempipuuhaani, ateriarytmin suunnitteluun! Noudattaessani tarkkaa ruokavaliota, lempijuttujani on kalenterista katsoen suunnitella ateria-ajat eri päivärytmien mukaan. Mitä missäkin vaiheessa ja missä järjestyksessä. Ihme, etten koskaan ole sairastunut anorexiaan. Tosin ortorexian lievä muoto on ihan tuttu juttu ja sitä osaan nyt vanhempana varoa. Minusta vain yksinkertaisesti kaikenlainen suunnittelu on vain niin kamalan kivaa! :D

Kas niin. Pitkästä aikaa jotain kuulumisia blogiin. Valitettavasti lyhyesti kuitenkin. :)

Olen nykyisin jatkuvasti hirveän väsynyt. Viikonloppuvapaita ei oikeastaan enää tunnu olevan kuin muutaman kuukauden välein, kahden päivän vapaita kolmen viikon välein. Muutoin rytmi on aika tarkkaan 2-5 päivää töitä, vapaapäivä, ja taas 2-5 päivää töitä ja vapaapäivä. Tekaisinpa tuossa välissä yhdeksän päivää putkeenkin ja siellä keskellä yhden yövuoron lastenhoidossa. Niinpä yritän tahkota pääsykoekirjaa läpi ja vain toivoa että pääsen jatkamaan opintojani. En todellakaan halua jäädä tuolle alalle missä ei ole minkäänlaista rytmiä tai rutiinia. Ollaan vain naimisissa työn kanssa. Ikinä ei pääse parin viikon varoajalla minnekään juhliin, lomaa on 5 viikkoa vuodessa ja jatkuvasti pitäisi tehdä, osata, kouluttautua ja panostaa enemmän. Työssä on hyvätkin puolensa, mutta itselleni tuo on liian kuluttavaa. Olen liian vanha ja mukavuudenhaluinen noin epäsäännölliseen rytmiin. Kadehdin suunnattomasti ihmisiä joilla on viikonloput vapaita tai vaikkapa 2 viikkoa töitä ja viikko sitten vapaata. Melkein harmi, että itseltäni ovat kaikki hoiva-alat mahdottomia terveydellisistä syistä. Ei tekisi tiukkaakaan olla aina pari viikkoa putkeen töissä jos siitä olisi seurauksena pitkään vapaata. :)

Noin, se vuodatuksesta!

Mitä tulee treenaamiseen, niin välillä menee paremmin välillä huonommin. Paino ei laske vaan junnaa paikoillaan ja kun viimein ilokseni pieni haba pulpahti pintaan, sekin ilmestyi ihan väärään paikkaan. Käsivarren sivuun koholle mistä sitä ei edes huomaa ja vatsakin rullautuu vain elastisille makkaroille timmin pyykkilaudan sijaan. Kun tilanne on mitä on, luovutin viimein kammostani kuntosalia kohtaan (minähän käyn vain ryhmäliikunnoissa) ja pyysin kuntoneuvonnassa tekemään itselleni kunnollisen kunto-ohjelman. Näin en ole niin sidottu kellonaikoihin kuin ryhmiksiin tähdätessä, vaan voin aina keskuksen ollessa auki marssia sisään tempomaan liikuntasuoritusta laitteilla. Nyt pitäisi sitten seuraavaksi voittaa itsensä ja ihan oikeasti kokeilla ohjelman läpiviemistä. Kuntoneuvontahan oli vain ohjelman suunnittelu ja pikainen perehdytys laitteisiin. Voi itkut että ne näyttävät silmissäni monimutkaisilta ja pelottavilta! Nyt on vain pakko yrittää voittaa itsensä..

Treenikerrat: 20. Matkaa tavoitteeseen: 80.

Johtuen parisuhteen jyvien ja akanoiden jälkipuinnista, olen ollut henkisesti niin poikki että asunto on tällä hetkellä ihan kaamea läävä. En ole kunnollisesti antanut uudelle imurille mahdollisuutta hoitaa töitään kuin muutaman hassun pintapyyhkäisyn verran parin viime viikon ajan. Tosin jo siinä ajassa imurin pyörät tukkeutuivat irtohiusteni sekä erinäisen kokoelman kissankarvoja kiertyessä niiden akseleihin. Toissailtana näversin paragonveitselläni niitä katki ja kaivoin ulos pyörien sisältä, miten ällöttävää ja terapeuttista pipertämistä se olikaan. Mutta nyt tein päätöksen ja pyhästi lupasin itselleni ainakin kahden viikon ajan tehdä kolme asiaa mitkä parantavat asuntoni tilaa. Tänään aloitin pyykkivuoresta jonka lajittelin vaatekaappiin, - huomatakseni tosin että se kaipaa kipeästi järjestelyä. Kaappini onnistuvat mylläytymään perusteellisesti parin kuukauden välein vaikka kuinka yritän aina pitää ne siisteinä ja järjestyksessä. Osittain se johtuu tilanpuutteesta, joka taas osittain johtuu vahvasta uskomuksestani, että vielä jonain päivänä mahdun entisiin vaatteisiini joita kaappi on pullollaan. Illalla aion toisena tehtävänäni viedä roskat sekä lasit lasinkeräykseen. Kyllä, roskat. Olen jemmannut yhden pussin parvekkeelle (ihan kamalan säälittävää, hyi) ja bioska alkaa pian ryömiä ympäriinsä ellen hankkiudu siitä eroon.
Myöskään blogia en ole pahemmin päivitellyt, sillä aika ja jaksaminen eivät ole riittäneet. Nyt kuitenkin pakotan itseni jälleen piristymään ja aion pitää parempaa huolta itsestänikin. Yritän muistaa juoda kerran viikossa kamomillateetä ja kahdesti vihreää. En pidä niiden mausta, mutta kumpikin on terveydelle todella hyväksi. Kuulemma.
Aion joka ilta kuunnella vähintään vartin japanin opetus cd:täni, lukea joka päivä pääsykoekirjaa (ei väliä kuinka vähän mutta ainakin vähän) sekä tietysti kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa!

Mitenkäs treenaamiseni laita? Se sentään on edistynyt takapakkien jälkeen eteenpäin. Viime kirjoittaman jälkeen olen ehtinyt kahdesti wushuun ja eilinen ilta meni mukavasti salilla. Valitsin alkuun 30 min lihaskuntoa ja sen jälkeen tanssin sananmukaisesti varpaani rakoille afrodancessa. Oikeasti. Onnistuin saamaan sormenpään kokoiset ja hirveän kipeät rakot isovarpaideni alle. Tunnillahan ollaan paljain jaloin, joten ilmeisesti olin rääkännyt juuri isovarpaita jonkin liikkeen tahdissa kunnes puolen tunnin kohdalla aloin tuntemaan inhottavaa hiertymisen tunnetta ja polttelevaa kipua. Iltaan mennessä rakot olivat nousseet ja helpotuksekseni pääsin ne varovasti puhtaalla neulalla puhkaisemaan ja suojaamaan laastareilla. Voi yäk miten suuria ne olivat. Sinänsä on siis onni, että tänään en työvuorolta ehdi wushuun, vaan taistelen ilmavastustajaa vastaan seuraavan kerran vasta torstaina. Saavat varpaatkin yrittää toipua. Vaan viime torstai! Tiistaina oli kysytty jos joku haluaisi tilata ensi kesää varten sapelin, housut tai paidan jolloin ponkaisin käteni heti salamannopeasti pystyyn. Asiaan piti palata treenin jälkeen, vaan enhän minä tietenkään muistanut. Hyökkäsin siis varppina torstaina heti treenien päätteeksi vetäjämme kimppuun.

- Niin kun viime kerralla oli puhetta siitä sapelista, sanoin ujosti
- Sä siis haluat tilata sen?
- No jos se ei ole liian aikaista tuoreelle peruskurssilaiselle.
Hämmentynyt ilme
- Noo..
- Siis jos me harjoitellaan kaikki sillä..
- Öh, säävarauksella sitten. Harjoittelemme ulkona kesällä jos sää on hyvä. Mutta takeita ei ole.
- Juu, kyllä mä silti sen haluan! :)
- Sä siis haluat todella tilata sen?!
- Juujuu!
- ...
- :) :) :)
- Asia selvä sitten.

En tiedä ahnehdinko nyt liikaa ja liian nopeasti, mutta olin jo ehtinyt haaveilla asesarjojen opettelusta joten tietysti tartuin heti kynsin hampain tilaisuuteen.
Näin ollen minusta tulee oikein näpsäkän ja takuulla tajuttoman päheen sapelin omistaja tässä keväämmällä. Totta kai halusin heti ensi sijassa jotain niin upeaa kun kerran tilaisuus tuli! Enhän minä vielä mitään osaa, vielä vähemmän edes ajatuksen tasolla sapelin kera kuin ilman, mutta mitenpä sitä oppisikaan kuin opettelemalla? :)
Tilasin samalla housut jotten erottuisi niin porukasta. Muilla kun on selkeästi lajiharjoitteluun tarkoitetut edulliset löysät tummat housut joissa ei ole mitään ylimääräistä, niin itse huitelen menemään 70 euroa maksavissa Niken housuissa joissa on taskut, kiristysnauhat ja jotka nyt vain ovat älyttömän mukavat päällä (itse tosin löysin nämä loppuunmyynnistä n. 20 euron hintaan). Erotun myöskin muusta laumasta siistissä löysässä fitnesspaidassani. Muilla on t-paidat.. Vetäjä sanoikin, että halvat lökäpökät sekä perus t-paita kävisivät treeneihin, mutta itselleni on täysi arvoitus mistä näitä löytää. Olen etsinyt yli puoli vuotta näitä "halpoja vanhoja" t-paitoja, mutten löydä mistään. Olen varma että maan alla toimii jokin helkatin t-paitamafia joka pistää niitä myyntiin vain kauppoihin joihin en pääse ja poistaa ne esiltä jos vahingossa siitä kuljenkin. Toki voisin ostaa pinkin ällöpyllypaidan jossa on hempeällä tekstillä jotain tyyliin: "Kiss me my sexy" tai vastaavaa, mutten jotenkin nyt vaan kehtaa..
Joten yritän käyttää mahdollisimman rumia t-paitoja treenatessa jolloin toivon mukaan huomio ei kiinnity näihin tajun vievän tyylikkäisiin byysiini. :-D

Treenikerrat: 8. Matkaa tavoitteeseen: 92.

Ääh. Tällä viikolla saan vain kaksi treenikertaa täyteen, joista toinen tulee olemaan löysäilyä mikäli tänään saan possupiikkini. Puolisentoista tuntia wushua, ja 55 min bodypump (huomenna kevyesti) sekä stretching 30 min lauantaina. Tähän mennessä treenikerrat tänä vuonna: 3.

Olipa mälsää mennä niin jäljessä wushuun! Olin ihan pihalla ja näytin varmaan todella säälittävältä räpiköijältä sillä vetäjä sanoi myötätuntoisesti: "Ei sinun tarvitse näitä tehdä kuin yhteen suuntaan salia, kävele sitten takaisin..". Toisaalta olisin myös ollut kehityksen jarruna jos minua olisi pitänyt epävarmoine liikkeineni muun ryhmän odotella kun räpistelisin salin läpi suuntaan ja toiseen. Joka tapauksessa treeni oli ainakin tehokas! Takareidet ovat kipeät ja vatsalihaksetkin vinkaisevat jos mahaa kupristaa. :)

Lisäksi aion pitää perusteellisen ruokaremontin. Paisun kuin pullataikina ellen pian ala vähän viilata tätä kielen iloihin keskittyvää elämääni. Samoin satunnainen punaviini saa jäädä. Olkoonkin terveellistä, mutta kaloreita on melkein kuin jälkiruokaleivoksessa!

Sen sijaan käytän rahani muuhun kivaan. Ostin ihanan taulun ja jo aiemmin kuolaamani maton kodin ykkösestä! Siellä on loppuunmyynti ja mahdollisuus tehdä kivoja löytöjä. :) Tänään T saa vilkaista taulun ripustusmekanismia, minä en tajua mitä hittoja sillä oikein ajetaan takaa. Olen varma että jos ruuvaan omalla logiikallani taulun ripustuksen, se tulee alas silkasta vahingonilosta ilkkuen. En ole ikinä nähnyt moista. Yleensä tauluissa on koukku, lankaripustus tai lukot. Tässä on kaksi ruuvia ja kaksi reikäpalaa. Mitä hittoa? Mihin kohti ne pitäisi nyt ruuvata? Ylälistaan vaiko sivuihin? Ja ripustaa niistä lanka? Vai ripustaa niistä naulojen varaan? Ainakin taulu on nätti ja katsotaan jos vaikka pistäisin jossain vaiheessa jo blogiini kuvia. Minähän en ikinä ole oikein lämmennyt digikuvaamiselle ja inhoan kuvien kanssa väkertelyä. Se on vaan niin tylsää... Mieluiten jos tilaa vain olisi, pistäisin pystyyn oman pimiöni ja kehittäisin kuvat alusta loppuun itse. Sitten skannaisin haluamani ja siirtäisin sitä kautta blogiin. Eikö ole hassua miten jokin helpompi voi tuntua tuhannesti tylsemmältä kuin hankala mutta hauska tehtävä? :)

Tänään on muuten vapaapäivä ja huomenna myös! Pitkästä aikaa kaksi vapaapäivää peräkkäin, ihanaa. Vaikka olenkin sunnuntain töissä, niin vihdoin alkaa tuntua siltä kuin saisi hetken hengähtääkin. :)

p.s. Nyt on käyty piikitettävänä ja kaupan päälle sain huimauksen, jotenkin hassun tunteen (kuin olisin hiprakassa!) ja lisäksi lihasta polttelee ihan kuin ihon alle olisi ruiskautettu chiliä. :-D

Toissa viikolla koneeni alkoi nikotella, yskähdellä, sammahdella ja piipittää kuin pikkulintu hädissään. Sen vuoksi sekä kertakaikkiaan fantastisten työvuorojen suosiollisella suostumuksella, vietin äärimmäisen aktiivisen viikon.

Maanantai alkoi sohvalla lekottelulla ja kaikenlaisella läskipäivä-sikailulla.

Tiistaina korjasin tilanteen ja hikoilin wushutreeneissä kuin pieni kinkkupossu joulun alla.

Keskiviikkona pääsin viimein jyvälle streetdancen  koreografiasta ja vedin varsin lennokkaasti ohjelmaa läpi. Ainoa miinus, että välillä oikein innostuin ihailemaan hienosti tehtyä liikettä peilistä ja unohdin liikkua kun muut olivat jo toisessa kohtaa kappaletta. Voi tätä narsismin vaikeutta.

Torstaina ähelsin jälleen kerran wushussa. Potkin, hypin, loikin ja tein antaumuksella liikesarjaa.

Perjantaina koin perinpohjaisen vittuuntumisen salsaan  jossa oli a. liikaa ilmansuuntia, b. liikaa raajoja, c. liikaa ihan kaikkea ja livistin tunnilta jo kahdenkymmenen minuutin puhisemisen jälkeen. Viimein löytyi tanssi josta en pidä sitten hevonkakan vertaa. Liikaa käännöksiä, askelvaihtoja, tahdinvaihdoksia ja musiikkikin liian kovalla. Taidan jättää sen vähän taitavimpien harrasteeksi.

Lauantaina vetäisin hammaslääkäriltä selvittyäni hikisen bodypumpin läpi ja siihen perään syvävenyttelyt.

Sunnuntaina taisin ihan vaan lorvia ja vetää kaikkea hyvää niin että napa ratkuu. Tai sellaista karua kieltä ainakin vaaka kertoi tämän viikon alussa. Kiitti vaan kova urheilu ja urhea yritys. Olin syönyt kuin hevonen koko treeniviikon ajan huomaamattani, ja nyt mahdun entistä vähäisempään valikoimaan löysiä vaatteita.

Teen taas kohta uuden päivityksen. Toivottavasti tämä ehtii lähteä.

Pikapäivitys blogiin.

Kahden päivän sairauslomallani ehdin jo innostua kaikenlaisista luonnontuotteista. Aloin elää superterveellisesti. Kaivoin kaapista vihreää teetä. Toinen silmäni tulehtui hieman joten ostin nettipalstojen suosituksesta kamomillateetä. Join itseäni hemmotellakseni omena-rusinateetä. Keitin kupillisen vihreää teetä. Ravasin vessassa. Keitin kupillisen kamomillateetä. Hikoilin pois kuumetta ja köntsän viruksia. Muistin lukeneeni, että maailmassa säästyy ties kuinka paljon vettä per vuosi jos pissaa suihkussa ja säästää pytynvetoveden. Kokeilin sitä. Alkoi ällöttää. Päädyin pesemään suihkun lattian ja ekotekoni valui viemäriin kemiallisten pesuaineiden kuormittamana.

Luin, että kamomilla auttaa myös ulkoisesti tulehduksiin ja keitin jälleen teetä. Join nesteen, säästin pussin ja iskin sen silmän päälle. Katsoin silmäpuolena Mr. Lotharin seksityöläisdokumenttia. Rankkaa työtä ja rankat huvit. Mr Lothar esitteli pornoarkea, minä pissasin varmaan järven verran mainoskatkoilla. Kyllä luonnon vesivarat kiittävät. Yöllä jatkan samaa rataa ja tavoittelen valtamerta aamuun mennessä. Aamulla herään 5:45 töihin. Hullut päivät. Tulen varmaan hulluksi jos vessassa ravaaminen jatkuu koko päivän.

Hyvää yötä..

Nyt on käsivarret kipeinä, selkä kivusta mutkalla ja vatsa tietää tehneensä töitä. Olenpa aloittanut kuntosalin ryhmäliikuntoihin kyllästyttyäni uuden harrastuksen. Oikeastaan ryhmäliikuntojen lisäksi, sillä vuorotyöläisenä en viitsi jäädä vain yhden liikuntaharrastuksen varaan jota olisi vain kahdesti viikossa. Joka tapauksessa opettelen käyttämään käsiäni lyönteihin ja jalkojani potkuihin Wushussa, joka on kungfun yksi muoto. Toivon mukaan jouluun mennessä olen himpun verran notkeampi ja ennen kaikkea itsevarmempi sekä voimakkaampi. Eikä unohdeta ikuista toivettani palata hoikaksi ja hehkeäksi. Vaaka näyttää kahden liikunnantäyteisen viikon (minulle 3-4 liikuntakertaa viikossa on suorastaan pökerryttävä saavutus..) masentavasti samaa lukemaa kuin ennenkin, mutta en luovuta. Täytynee syynätä vielä tarkemmin ruokailutottumuksiaan, sillä jos jokin minulle maistuu niin hyvä ruoka sekä herkuttelu. Melkein ikävöin aikaa, kun orjallisesti laskin joka suupalani, vitamiinit sekä suositukset ja yksikin ylimääräinen herkku piiskasi minut lenkkipolulle kaloreita kuluttamaan. Ei, anoreksiaa en ikinä sairastanut, mutta ortoreksiaa kylläkin. Senkin on tosin tajunnut vasta paaaaljon jälkikäteen. :) Noh, joka tapauksessa se melkein oli sen vartalon arvoista..

Palataan wushuun. Ensimmäisellä treenikerralla varasin matkaan oikein reilusti aikaa. Tietysti bussi tuli myöhässä ja ajoi yhtä hitaasti kuin pappa traktoria pellonpientareella. Kun vihdoin olin määränpään pysäkillä, kiihdytin nollasta sataan korkokengillä ja kipitin nopeammin kuin bussi koko matkan aikana. Eikä sitä paikkaa tietysti löytynyt! Tarkistin sata kertaa olevani oikealla tiellä, oikean katunumeron kohdalla, ja ainoa mitä paikalta löytyi oli lukittuja ovia sekä eksyneitä paikallisia jotka eivät olleet kuulletkaan taistelusalista. Itku kurkussa soittelin T paralle ja juuri pois lähtiessäni kun olin auttamattomasti myöhästynyt tunnilta, huomasin parinkymmenen metrin päässä osoitteesta hakemani paikan sisäänkäynnin ja hyvin pienen lappusen maininnalla alkeiskurssista. Ehkä olin sitten ollut sokea, mutta sisäänkäynti oli mielestäni todella kierosti aivan eri paikassa missä sen olisi kartan ja kaikkien järjensääntöjen mukaan pitänyt olla!

En tiedä johtuiko sitä seuraava raivokohtaukseni hillittömästä pettymyksestä vai pohjimmiltaan yhteenmuuttomme peruuntumisesta, mutta suurinpiirtein revin äässini T:lle puhelimessa ja ulvoin lopulta suoraa huutoa. En todellakaan käsitä mitä tapahtui, mutta sain varmaan hirveimmän raivarini sitten teinivuosien angstien. Olen vieläkin pahoillani, anteeksi T.

Noh, vaikeuksien kautta voittoon ja seuraavalla kerralla valitsin toisen bussin ja pääsin kuin pääsinkin varsin ajoissa salille. T oli tullut henkiseksi tueksi saattamaan ja samalla saatoin todistaa että sisäänkäynti todellakin oli ainakin mielestäni täysin epäloogisessa ja huonosti tiedotetussa paikassa, niisk. Mutta tunnilla kaikki mielipaha unohtui. Koikkelehdimme eri liikkeitä harjoitellen paririvissä salin halki ja valtaosa näytti enemmän tai vähemmän hortoilevilta kananpojilta horjuen toinen koipi ilmassa. Potku, pitikö siinä nyt olla varpaat ojossa vai suorassa? Lyönti, kumman jalan kanssa se tuli ja mihinkin suuntaan? Ai siis _mikä_ liike nyt oli menossa? Allekirjoittaneen päästä valui tieto välillä kuin vesi hanhen selästä kun kesken harppomisen unohtui miten liikesarjaa nyt harjoiteltiinkaan.. Eikä tämä ole oikeasti vaikeaa muistaa, mutta liikkeen toteuttaminen on vaikeampaa kuin aluksi kuvittelisi. Koikkelehtiessani salin läpi jälleen kerran ilmaan potkien ja huojuen kuin orpo variksenpelätin hylätyllä pellolla, mietin millaisen youtube videon alkeiskurssilaisista aina saisikaan..

Mutta eipä lannistuta. :) Eilen olin toista kertaa, huomenna kolmatta ja ehkä potkutkin alkavat sujua. Ainoa todellinen huoleni on pari rakenteellista pikkuvikaa kropassani enkä tiedä tuleeko niistä ongelma. Sormista ja varpaista on jäänyt jänteitä tai jotain kehittymättä, enkä lukuisista harjoituksista huolimatta ole koskaan päässyt kyykkyyn niin, että kantapäät pysyisivät maassa. Tähän pystyy jokseenkin jokainen muu tapaamani ihminen ihan luonnostaan, mutta minulla ei vain selkä tahi akillesjänne riitä. Entä mitä haittaavaa vikaa voisi sormien kohdalla olla? Ainakin se, etten saa peukaloa koukkuun koukistamatta vähintään kahta muuta sormea. Taisteluasento taas on, että sen peukalon pitäisi olla koukussa kämmentä vasten ja muiden suorana.. Ohjaaja väitti, että harjoituksesta se on kiinni, mutta itse suhtaudun asiaan skeptisemmin. Tämänkin tuntuvat kaikki muut ihan luonnostaan osaavan ja minä en vuosikausien yrityksistä huolimatta edisty tippaakaan. Todennäköisesti en ainakaan voi jatkaa peruskurssia pidemmälle, sillä peukalo on vaarassa murtua ellei ole kämmenen suojassa, mutta onhan tässä kuitenkin 8 kk aikaa harjoitella. Kysyn sitten mitä tehdään näiden vammaisten käsieni kanssa. :)

Kuntoiluvimmani uusin aluevaltaus on perä pitkällä lykkiminen potkulaudalla nimeltä Pippuri.
Koska pyörän etsintä alkoi vaikuttaa jo miltei toivottomalta, tein heräteostoksena edullisen löydön. Pikkuruisen mutta ihan mukiinmenevän potkulaudan. Talvella tällä tuskin tekee muuta kuin pitää muistona kesästä, mutta keväästä syksyyn pienellä potkulaudalla tulee varmasti viiletettyä.

Nyt parin päivän koeajon jälkeen olen todella tyytyväinen, huolimatta pienistä puutteista. Kyseessä on todella karvahattumalli vailla minkään valtakunnan ylimääräisiä varustuksia, ei edes rinkutikelloa mistä iso miinus valmistajalle. Sellaisen tämä tarvitsisi ehdottomasti kun alamäessä viipottaa jalankulkijoiden ohi letti pitkällä! Ylämäkeen meno aiheuttaa hikikarpaloita, puhinaa ja puuskutusta sekä ihan oikeasti pientä irvistystä. Alamäkeen taas voi körötellä niin coolisti kuin pokka antaa myöten lelunnäköisellä ajokilla. Paitsi että pakarat ja reidet saavat tämän vekottimen kanssa todella extratreenauksen, potkulautailu on ihan pirun kivaa! Vauhdilla viilettäminen onnistuu helposti ja ylämäkeen menokin on punnertamisesta huolimatta oikeasti hauskaa. Sitä millä vauhdilla vekottimella oikeasti pääsee, en vielä ole uskaltanut kypärättä testata. Kypärä onkin hankintalistan prioriteettilistan ykkösenä, yritän metsästää jostain jonkin edullisen ja hyvän mallin.

Lauta on oikeasti mallia astinlauta, 2 tasakokoista pientä umpirengasta ja ohjaustanko. Näin ollen pieninkin muhkura tai monttu tiessä saa laudan villisti väpättämään eikä hiekkatiellä tai pehmeällä alustalla ajo onnistu lainkaan. Epätasaisella alustalla potkulauta taas tärisee niin että paikat lentävät hampaista. Kädet tärisevät myös vartin vielä ajon jälkeen mikäli menee mukulaista tietä, joten tämä on ehdottomasti cityihmisen ajokki. Maanteillä tai tietyöosuuksilla sillä ajaminen on silkkaa itsemurhaa. Myös kovassa vauhdissa kannattaa olla varuillaan, sillä lauta yksinkertaisesti kieltäytyy ottamasta ohjausta vastaan jos tiehen osuu nypykkä, vähänkään isompi halkeama tai ruusunmarja. Jarru sen sijaan on varsin oiva vaikka vauhdinhurman toppuuttelu kannattaa aloittaa viimeistään viisi metriä ennen suojatietä tai dead endiä.

Lauta on ihan poskettoman kevyt, painaa n. 3,5 kg minkä vuoksi potkiessa kannattaa olla varuillaan ettei nojaa liiaksi taakse. Allekirjoittanut ainakin meinasi ensi kertoina lentää tyylikkäästi takalistolleen laudan lähtiessä intopinkeänä keulimaan. Ehdoton plussa on myöskin pieni koko. Tätä ei tarvitse jättää kaupan ulkopuolelle pitkäkyntisen ulottuville, vaan laitteen saa näppärästi kasaan alta kymmenen sekunnin. Eikun olkapäälle ja asioita hoitamaan. Potkulautaa aloin hempeänä hetkenä alamäessä nimittämään mielessäni Pippuriksi sen pienen koon, mustan värin ja pippurisen vauhdin vuoksi. Hellittelynimenä kulkee myöskin Kirppu, ihan vain koon ja hyppyominaisuuksien vuoksi. Yritän vastustaa kiusausta alkaa temppuilemaan vaikka pieni kokeilu houkuttelisi. Tämän keksin sattumalta jouduttuani vauhdissa tekemään pakkopompun väistääkseni isomman roson tiessä. Kylläpä hyppäsikin pienesti ja sievästi ajokkini kun oli tosi kyseessä! En silti halua hajottaa Pippuria, joten pyrin pidättäytymään hypyistä ja muista naurettavuuksista jo sen hyvinvoinnin vuoksi. Sitäpaitsi kolmikymppinen pienen potkulaudan päällä on jo kyllin naurettava näky ihan sellaisenaan, ilman ylimääräisiä venkoiluja. :D

Pyörää sekä tarvitsen että himoitsen edelleen, joten jos Wiilean kanssa saamme jotain sovittua niin olen hyvin kiinnostunut pyörästä. :)

Olen karvainen kuin mikä. Emme ole hetkeen tavanneet T:n kanssa, minkä seurauksena en jaksa ajatella karvattomuutta ja sen mukanaan tuomia etuja, kun ei kukaan pääse iloitsemaan vaivannäöstäni ja riskien ottamisesta terävien karvantappoaseiden kanssa.

Kaikkein eniten inhoan säärikarvojen ajelua. Sitä yrittää hyvällä ja pahalla, vaahdolla ja vahalla, mutta siitä huolimatta johonkin jää kuitenkin sitkeä survivor kera sissikumppaneineen taistelun voittaneena törröttämään. Entäs polvet sitten? Omani ovat sellaiset kuhmuraiset ja muhkuraiset ja näiden kumpareiden piiloihin ja varjoihin jää todennäköisesti kokonaisia pieniä karvayhdyskuntia iloitsemaan eloonjäämisestä. Voin melkein kuulla vahingoniloisen naurun kun uusi tuppi puhkaisee ihosta esiin jälleen uuden karvan.

Ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja tartun kuitenkin karvojen heittämään ilkkuvaan haasteeseen. Vaikkei huvita. Vaikka se täytyy KUITENKIN uusia muutaman päivän päästä. Miksei tällaisesta tule sellaista rutiinia, jonka tekisi ajattelemattaan? Miksi tällaiseen täytyy ensin tuhlata aikaa ja energiaa sitä murehtimalla, ja lopulta tympääntyneenä luovuttaa ja tuhlata elämänsä kallisarvoisia minuutteja karvantappoprojektiin. Argh!!

Vaikken tänään jaksanut raijata hehtaaripersettäni salille asti, reipastuin ihan silminnähden. Laihtumista silminnähden ei sentään vielä tapahtunut, mutta omissa silmissäni voin olla ylpeä tämänpäiväisestä kuvajaisestani.

Ensitöikseni vein kissat ulos. Rinna valjasteli ja taivasteli puoli tuntia ja rapiat, Hiisi sinkoili suhteellisen siististi ja panikoimatta parikymmentä minuuttia. Itse asiassa jätkä askelsi sen verran siivosti, ettei pariin vuoteen ole onnistunutkaan. Pieni sydämeni pampatti ylpeydestä! Sen jälkeen kävin kauempana kaupassa ihan vain hakeakseni katkarapuja ja reippailin siinä sivussa puolen tunnin kävelyn. Sen jälkeen lähdin vielä nössöilylenkille, tarkoituksena aloittaa sairastumisesta katkolle jäänyt juoksuohjelmani ihan alkutekijöistä uudestaan. Se meni ihan kiitettävästi, en yskinyt kuin ehkä pari litraa limaa. Suorituksesta intoa puhkuen vetäisin samaan syssyyn uinuvan käsivarsipapuni vauhtiin käsipainoilla ja lopuksi hyllyin vatsalihasliikkeiden tahtiin tiristäen laiskanpulleat vatsamakkarat töihin.

Nyt olen vaihtanut eläimellisen puoleni saaliinhimoiseen marsuun, sillä ilta-ateriani koostuu katkarapu-tonnikalasalaatista missä ison salaattiläjän alla kiemurtelee muutama pirkka megatonnikatkarapu joita mahtuu ehkä 5 yhteen 454 gramman pussiin. Pussi lupaa 100-200 kalmaista katkista, mutta nämä ovat geenimuunneltuja megamonstereita jotka ovat odotellessaan sulauttaneet muut itseensä ja jäljelle on jäänyt vain muutama tonninen jättikatkarapu.

Selän jumiin jäänyt lihaskramppi vinkuu ja vaikeroi, mutta vaiennan sen tylysti kipulääkityksellä. Se joko laukeaa tai itkee ja laukeaa, mutta yhtään pidempään en suostu sairaslomalla olemaan. Vaihtoehtoisesti minä itken ja vaikerran pian olohuoneen lattialla odottaen kyytiä sairaalaan..

Tehdään yksi asia selväksi ellei se ole jo. Minä Rakastan kenkiä. Nautin niiden katselemisesta, hypistelemisestä, yksityiskohtien bongailuista, materiaalien tunnustelemisesta, sovittamisesta..? En niinkään siitä. Minulla on hankalan muotoiset jalat ja liian lyhyet jänteet, minkä vuoksi mm. pikkuvarpaani ovat liian korkealla, eivät yllä maahan ja siksi ottavat usein rakastamieni sandalettien tai sandaalien remmeihin kipeästi kiinni. Puhumattakaan leveästä lättäjalkaisuudesta, tai siitä että jalkani on kokoa 37,5-38,5. Äärimmäisen harvoin juuri koko 38 on se oikea.

Mutta kerran. Kerran näin maailman kauneimmat kengät. Siinä ne olivat. Keskellä hyllyä, ihan yksin, alekenkien keskellä. Ainoat laatuaan. Pinta oli hehkuvan punaista satiinia, juuri sellaista mikä on unelmansileä hyväily sormien alla. Hienon hienolla pintarakenteella, missä hädin tuskin erottuvat kankaan vaakasuorat syyt. Kengät muotoutuivat kärkeä kohti aavistuksen suipeten, siroina rakenteeltaan ja aivan keskellä oli pieni, viehättävä, kylmänvalkoinen solki. Korko oli ehkä kuusi tai kahdeksan senttiä, se kapeni somasti ja juuri oikeaoppisesti hieman matalemmissa kengissä. Ei stiletti, ei tolppa, pönäkkä tai muutenkaan sopimaton, vaan aivan täydellinen, takaa pyöristetty ja pohjaa kohden kulmikas. Kengät kuiskivat miten ihania elonpolkuja voisimme kulkea, mitä seikkailuja yhdessä kokea! Ne jalassa voisin kulkea kohti tulevaisuutta, polkea jalkoihini pahoja mieliä ja niiden kannat kopsuisivat itsevarmaa, feminiinistä voimaa. Sadepäivinä ne hehkuisivat lämpöä harmautta ja ikävyyttä uhmaten, aurinkoisina kesäpäivinä ne kilpailisivat loistosta kukkien hehkun kanssa! Ne jättäisivät jälkeensä ilkeämieliset, ne kulkisivat kanssani uskollisina. Nuo pienet punaiset kengät jättäisivät muut varjoonsa. Pröystäilemättä tai vailla röyhkeyttä, silkalla ajattomalla tyylikkyydellä. Ne johdattaisivat minua suurien teiden, pienten oikopolkujen, tutkimattomien kujien ja väylien kautta elämäni taipaleella. Voi miten niiden kenkien sielu tulvahti suoraan sydämeeni! Miten kalliit ne olivat! ..ja liian pienet. Mutta raha on vain maallista, kengistä voisin saada yhdet uskollisimmista ystävistä. Menin kassalle.

"Olisiko teillä näistä yhtä suurempaa kokoa?"

"Ei, kaikki mallimme ovat esillä."

Hyvästi rakkaani. Kävin katsomassa noita kenkiä vielä useaan otteeseen ennen kuin joku pienijalkaisempi ne viimein vei. Tapahtumasta on oikeasti jo yli puoli vuotta, mutta silti muistan haikeana Elämäni Kenkiä. Olen surullinen aina kun muistan ne. Silti.. Toivon että vielä jonain päivänä kohtaan uuden tilaisuuden, löydän juuri minun sydämeni välittömästi valloittavat kengät. Rakkaammat kuin mitkään aiemmin.

Nyt olen löytänyt täysin erilaiset, mutta jollain tapaa silti hyvin liikuttavat kengät. Liikuttavat siksi, koska en tiedä pidänkö niistä oikeasti niin paljon että haluan pitää ne. Ostin ne jo, mutta niissä on 14 päivän vaihto- ja palautusoikeus kunhan ovat myyntikunnossa. Ne etsivät arkoina omaa sopivaa kotiansa kenkähyllyssäni. Vielä epävarmoina siitä, onko tämä niiden tuleva koti. Ne eivät ole rakkautta ensisilmäyksellä, eivätkä täydellisen mukavat jalassa. Enkä osaa päättää ovatko ne rumat vai rokahtavan söötit. Niiden remmit ottavat hieman kiinni pikkuvarpaiden kynsiin. Mutta näen niissä jotain.. Jotain mikä puhuttelee, mutta sanovatko ne oikeat sanat?

Raukat jotka eivät tiedä pidänkö niistä vai en:

Minulla on älyttömän kuivat kynsinauhat. Tietenkin ne rispaantuvat ja nypin niitä, jolloin niistä tulee entistä kuivemmat, tikkuuntuneemmat ja rumemmat! Ostin kokeiluun lumenen kynsinauhavoidetta noin kuukausi takaperin. Siitä ei juuri ole ollut apua. Paitsi että se kirvelee jos kädet ovat kärsineet tiskaamisesta, - minullahan ei tiskikonetta ole ollut viimeiseen viiteen vuoteen, se myöskin haisee mielestäni vahvan pistävälle. Nyt sain suosituksen Mavalapen nimisestä tuotteesta jota ottaa kokeiluun.

Tuntuu hassulta levittää huopakynämäisestä päästä öljyä kynsinauhoille. Olen niin tottunut rasvoihin, että suhtaudun ainakin aluksi epäilevästi öljyyn hoitavana, vaikka tiedänkin sen tehokkaaksi. Tuoksu on ihanan mieto ja eteerinen, maku kukkainen. Maun tiedän jyrsittyäni jälleen hajamielisyyttäni yhtä ärsyttävästi rispaantunutta kynsinauhaa. Tätä kynää on muuten kauhean hauska käyttää! Se näyttää tyylikkäämmältä kuin puristeltava tuubi vaikka ulkonäkö muuten onkin toivottoman halpa ja ruma. Mutta halpa merkkihän mavala onkin. Kokemukseni mukaan hinta-laatusuhde on ainakin kynsilakoissa hyvä, joten pidän kyllä mavalan tuotteista. Kynsilakkapullot ovat lisäksi näppärän pieniä, joten jos edes joka viikko ei tule lakattua kynsiä, lakka ei pääse kuivumaan sitkoisaksi ja mene hukkaan. Tämä mahdollistaa myös hyvällä omatunnolla värien kanssa leikittelyn. Sehän on vain hauska pikkupullo! Ostetaanko mustaa, syntisen punaista vaiko keväisen omenanvihreää? Tosin en tiedä onko tänä vuonna sitä ihanaa vihreää mitä löysin pari vuotta sitten. Tällä kertaa sorruin 50-luvun helakanpunaiseen vaikkei se ihan värini olekaan. Kynsilakat ovat ihania, mutta minä toivottoman laiska niitä laittelemaan.

Mutta mavalapen. Katsotaan millaista jälkeä se saa aikaan vai saako. Minulla oli aikana ennen käsitiskiä pehmeät ja kauniit kädet, pitkien ja vahvojen kynsien kera jotka kasvoivat luonnostaan kauniin kaareutuviksi. Kaipaan niitä käsiä, kynsiä ja kynsinauhoja. Katsotaan saanko ne takaisin. :)

Ai niin. Mr. T:n kynsinauhat kaipaavat myös kipeästi hellästi hoivaavaa eheyttäjää, joten taidan ottaa toiseksi koekaniiniksi pahaa aavistamattoman armaani.