Hoitaja pistää minut äkkiä pitkäkseni ja olen aivan nolona. Hetken päästä nuori ja suloinen hoitajatyttö tulee rullatuolin kanssa noutamaan minua toipuilemaan huoneeseen, jossa on vuodepaikkoja. Estelen ja tuumin, että voin kyllä omin kintuin kävellä. Olo onneksi alkoi jo parantua, mutta kursailuistani huolimatta minut istutetaan tuoliin. Ja voi että se on kivvvaa!

WUHUU! Me mennään ihan mukavan railakasta vauhtia ja tuntuu aikuiseltakin aika hauskalta olla kyydittävänä. Vaikkei varmaan saisi, mutta metkaa se oli silti. Voin kuvitella miten joskus vanhana pakotan joko lapsenlapset tai veljenlapsenlapset kruisailemaan rollaattorikisoissa ja pyörätuoli-senioreissa kanssani.

Pyydän vettä ja sitä tuodaan, olo on kuiten kuningattarella. Lisäksi saan suklaapalankin, naminam. Olisinpa tiennyt, että lasi vettä ja se suklaapala olivat viimeinen ateriani ennen iltaa. Olisin nauttinut niistä pidempään.

Saan suun kautta 60 mg prednisolonia ja kankkuun pistetään sitä sekä jotain antihistamiinia. Parin tunnin sisään kasvojen turvotus alkaa onneksi helpottaa, mutta raajojen kipu ja turvotus sen kun pahenee. Huolestunut lääkäri lähettää minut taksilla Jorviin (ou nounounou..), koska ei uskalla päästää kulkemaan julkisilla. Sain sunnuntaille sairauslomaa.

Jälleen Jorvissa

Se, että tulen lähetteellä Jorviin ei yhtään sulata vastaanoton sydämiä. Olen varma, että siellä on tarkoituksena olla mahdollisimman nihkeä, jotta turhimmat tulijat saataisiin peloteltua pois vastaanottojonosta. Ikävä kyllä en päässyt livistämään vaan tunnin aulaodottelun jälkeen minut ohjattiin sivuhuoneeseen makuupaikalle.

"Tee olosi kotoisaksi," hoitaja kehotti.

En tehnyt. Ajattelin olevani enää muutaman tunnin ja isuuduin sängyn laidalle odottamaan.

Kipu säteili jalkoihin ja jaloista ylöspäin, saatoin silti helpottaa sitä kävelemällä edes takaisin. Mutta odottavan aika kävi pitkäksi.

Kuvittelin miten selviäisin parhaiten ulos mikäli zombiet valloittaisivat sairaalan. Kuvittelin ketkä huoneessa olisivat ensimmäiset uhrit.

Piirtelin kalenteriin mielikuvitushahmoja lattiasta. Olin onneksi mukavan eristyksissä verhojen takana.

Kuvittelin miten selviäisin zombiena. Kenet söisin ensimmäiseksi? Kuka kellistäisi minut ja miten?

Olin hirveän nälkäinen. Yritin kysellä hoitajilta missä kanttiini on tai uskallanko lähteä sinne, jos lääkäri tulee juuri sillä hetkellä? Mutta olin näkymätön. Yksikään hoitaja ei reagoinut tervehdyksiini tai yrityksiini hakea katsekontaktia. Lopulta luovutin ja hörpin vessan kraanasta vettä.

Nälkä meni ohi. Kehitin aikani kuluksi Michael Jackson-pelin ja koreografian vain jaloille. Tässä vaiheessa käteni olivat turvonneet tukeiksi ja jalkojen kipu oli hirveää ellen liikutellut niitä.

Istuin ja odotin. Odotin. Kävelin ja istuin. Irvistelin kivusta joka kerta, kun minun oli pakko nousta jaloilleni.

Puoli viidestä vähän vaille viiteen torkahtelin jalat nostettuina ylös. Vihdoin myös kortisoni auttoi, turvotus jaloissa väheni hieman.

Viideltä piinasin hoitajia tukkimalla jonkinlaisen kanslian näkökentän ja pakotin yhden uhrini ulos. Kysyin aikataulusta, ja kuulemma yksi tutkimaton potilas oli enää edelläni.

Vihdoin, tuntia myöhemmin lääkäri tuli. Rukoilin että pääsisin kotiin, etenkin kun kasvojen turvotus oli laskenut. Lääkäri konsultoi iholääkäriä, määräsi mukaan lisää prednisolonia, xyzalia mega-annoksina, ataraxia kuten ennenkin ja kipuihin saatoin ottaa panadolia.

Maanantaiaamuna kello yhdeksältä pitäisi olla Meilahdessa päivystyksessä ihotautiosastolla. Olen kuulemma poikkeuksellinen. Yleensä urtikaria alkaa päälaelta ja "valuu alas", mutta minun tapauksessani se alkoi jaloista ja hilautui ylös. Urtikarian pitäisi myös olla ohitse 1-3:ssa vuorokaudessa, mutta minulla on nyt viides vuorokausi menossa ja still going strong.

Uudenvuodenaaton aamu

Heräsin kasvojen alueen koviin kipuihin. Silmät olivat lähes muurautuneet umpeen, otsaan sattui vietävästi ja noin yleensä olo oli kuin pitkän itkun tai kunnon turpakäräjien jälkeen. Tässä vaiheessa lääkecocktailini oli aamiaiseksi:

60 mg prednisolonia

50 mg ataraxia

10 mg xyzalia

1000 mg panadolia

1 pieni ja arka meliane-pilleri, jolla ei tosin ole mitään tekoa tämänhetkisen tilanteeni kanssa.

Vaaka kertoi painoni nousseen huolimatta n. 1400 kilokalorin ruokailuistani nelisen kiloa. Olin parkua. Olin päässyt kuntosaliohjelman makuun, viettänyt melkein koko joulua edeltävän viikon salilla ja nauttinut painon putoamisesta. Nyt olen kokovartaloturvoksissa. Edes lenkkarit (nauhat auki) eivät tahtoneet mahtua jalkoihini kun kävimme päivällä apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä.

Osoitan syyttävällä sormella sisäistä kortisonia, sillä vaikka olen syönyt sitä vasta vajaan viikon, annokset ovat olleet melko suuria. Yritän syödä vähäsuolaisella ruokavaliolla, mutta siitä huolimatta vaaka saa itkun ja epätoivon partaalle. Lisäksi näytän ihan oikeasti kamalalta. Tunnen suurta sielujen sympatiaa isorokon ja paiseruton sairastaneita kohtaan.

Minä, jonka piti olla pian häämekkomitoissa, en laisinkaan tiedä milloin pääsen kirimään aikatauluni kiinni. Maailmassa on toki suurempia murheita, mutta kivut, kihelmöinti, turvotus ja kutina yhdistettynä rujoon ulkomuotoon saavat ainakin minut melko itsekeskeiseksi.

Nyt täytyy lopetella, sillä urtikarian seuraavat kohteet ovat kämmenet (voi nyyh, nämä tuntoherkät alueet tulevat olemaan tuskaa), jalkapöydät, jalkapohjat, kaula ja niska. Sen jälkeen on vielä joitakin ihoalueita, joihin tämä varmasti iskee, mutta sunnuntaina uskoisin olevani voiton puolella. Olen ottanut joitakin kuvia esitettäväksi sairaalassa, mikäli tarpeen.

Uusivuosi tulee vietettyä kotona, mutta voi onneksi kotona, eikä Jorvissa tai Meilahdessa.

Hyvää uutta vuotta. :)

Keskiviikkoaamuna totean, etten mitenkään pääse vielä töihin. Paukamat ovat laajentuneet halkaisijaltaan parinkymmen sentin mittaisiksi ja jalkoja turvottaa ikävästi. Myös kohoumia painellessa tuntuu kosketusarkuutta ja kipua.

Tarkan ruokavalioni vuoksi, olenhan allergikko, Jorvissa oltiin jo arveltu syyksi virusinfektiota. Itsestänikin se tuntuu loogisimmalta selitykseltä. Joka tapauksessa menen jälleen päivystykseen pyytämään lisää sairauslomaa.

Raavin ensimmäisiä, tuskan ja pyörrytttävän voimakkaan nautinnon tuntuisia kertoja. Kun kutinan saa vaihdettua kipuun, olo on parinkymmenen sekunnin ajan taivaallinen.

Raaps raaps raaps, aloitan. Nautinto syöksähtää lävitse ja tuntuu huumaavana iloirummutuksena aivosopukoissa. Jokainen kynnenveto nostaa kylmät väreet, helpottaa kutinaa ja aiheuttaa ajan ja paikan tajun katoamisen.

Raaps raaps raaps, maailmassa on vain minä ja tuo taivaallinen hetki, jolloin kutina helpottaa. Minä ja kynnet. Ihanat, ihoa raastavat kynnet.

Raaps raaps raaps, hampaat kivun ja nautinnon tuskaisessa irveessä, elämä ei tunnu merkityksettömältä, elämä tuntuu hurjalta, kieppuvalta nautinnolta, joka lopettaa tuskaisan kutinan.

Raaps raaps raaps...

"KULTA! ÄLÄ RAAVI! Nyt kädet irti sieltä!"

Myös suihku helpottaa oloa hetkeksi ja valutan vettä kunnes on vastahakoisesti pakko lähteä päivystykseen kellon lähetessä kahdeksaa.

Vastaanotolla on jälleen kiire ja saan pari päivää lisää sairauslomaa sekä toteamuksen että urtikariaa se on ja pitäisi parissa vuorokaudessa helpottaa.

Mukaani saan prednisolonia 40 mg ja seuraavaksi aamuksi myös 40 mg. Kyseessä pitäisi olla hyvä ja tehokas sisäinen kortisoni. Lisäksi lunastan apteekista levyn ataraxia ja otan heti 100 mg vuorokausi, eli 25 mg neljästi vuorokaudessa.

Torstaiaamu

Paluu päivystykseen. Urtikaria-alueet peittävät lähes tulkoon koko jalat, seisominen, istuminen ja liikkeelle lähtö ovat äärimmäisen kivuliasta tehtävää. T on niin huolissaan, että jää kanssani päivystykseen. Missään nimessä en voi mennä perjantaina töihin, vaan tarvitsen lisää sairauslomaa.

Terveyskeskuksessa tietokoneet ovat kaatuneet ja henkilökunta on ymmällään mitä tehdä. Lopulta, voi sitä iäkästä päivystäjäenkeliä, tiukka täti tulee sanomaan että ottakaa tiedot käsin ylös ja tohtorille. Ihmiset täytyy saada hoitoon. Olisin voinut kapsahtaa hänen kaulaansa itkemään kiitoksia!

Tunnin odottelun jälkeen pääsen kiireisen tohtorin tykö joka tsekkaa tilanteeni ja toteaa: "Onpahan harvinaisen häijyn näköinen urtikaria.". Saan lisää prednisolonia ja kehotuksen nostaa ataraxit vaikka 200 milligrammaan per päivä. Tämän ilomielin teen. Sairauslomaa setä Tohtori (sellainen parikymppinen poikanen joka oli hirmu söötti) kirjoitti edellisen päivän ja perjantain. Luultavasti erehdyksessä, muttei lauantaita vaikka toiveen esitin.

OIen niin tuskainen, että T tuo illalla pakkauksen panadolia, jotta pystyn edes makoilemaan. Jäseniin sattuu järjettömästi ja liikkelle lähtö on työn takana.

Aamuyö klo 3:53 torstain ja perjantain välinen yö

Herään siihen, että on todella vaikea hengittää. Käyn vessassa ja pohdin matkalla tohdinko herättää T:n. Tulen siihen tulokseen, että hän loukkaantuu verisesti jos en tiedota tilanteesta. Kasvot tuntuvat kummallisilta, puutuneilta. Laittaessani valon vessaan olen kiljaista. Ilosta vai kauhusta, en tiedä. Näytän siltä, kuin olisin lykännyt turvan täyteen botoxia. Minulla on megahuulet. Aika herkulliset oikeastaan. Vannotan kauhistunutta T:tä ottamaan aamulla tästä Hot Mamasta kuvan.

Kasvojeni iho on muutenkin urtikarian aikana ollut mahtava. Täydellinen. Siloisa. Hehkuva. Edes talven atopia-aika ei ole tärvellyt sitä, vaan iho ikään kuin kosteuttaa jatkuvasti itseään. Olen ollut kasvoista aivan täydellinen! Paitsi seuraavana aamuna...

Nukun loppuyön muutenkin huonosti. Tarkkailen miten hengitystiet voivat ja lasken tunteja siihen, kunnes 8:45 on aika lääkärille.

Aamulla otsa on tummanpunainen ja turvonnut kuhmuraiseksi, samoin ohimot. Onneksi minulla on otsatukkaa. Mutta toiveeni ottaa Hot-Lips-Mama-kuvia kokee kolauksen ja kieltäydyn mistään kanssakäymisestä kameran kanssa. Nielemisvaikeuksien vuoksi myös aamiainen jää kupilliseen kahvia ja pieneen leipäpalaseen.

Joka tapauksessa lähdemme (arvaattekos ylläri ylläri minne), takaisin terveyskeskukseen. Tällä kertaa olen niin tuskainen ja huonokuntoinen, että kun lääkäri ottaa minut varti myöhässä vastaan, passitetaan minut ensi sijassa testeihin.

Neljän veriputkilon jälkeen voin äkkiä ihan hirvittävän pahoin. Taistelen oksentamista vastaan samalla kun näkökentän reunat alkavat sumentua.

"Kuulkaa öööh.."

"Minä taidan kohta pyörtyä."

Jatkuuu....

Äkkiä, olen vihainen epäkohdista, jotka kohtaavat muita. Suorastaan raivoissani. Haluan muuttaa asioita, nostaa esille asiat, jotka vaikuttavat yleisiin mielipiteisiin ja joita ei vielä ole esitetty.

Sillä ei ole väliä, tunnenko vääryydenteon kohteen vai en, mutta tuntemieni kohdalla tunne on oikeastaan puristava ja kuristava. Haluan saada kaikki muut ihmiset maailmassa ymmärtämään, mitä he joutuvat käymään läpi.

Samalla haluaisin saada ihmiset näkemään ne vääryydet, joilta ummistamme silmämme joko tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme.

Haluan pakottaa ihmiset katsomaan. En saarnaten, en julistaen, en hurmostentäyteisillä kirjoituksilla. Haluan vain pakottaa ihmiset näkemään, tietämään ja tekemään sitten päätöksen omantuntonsa mukaan.

Äkkiä olisi ihan kauhea tarve tietää, etteivät ihmiset ole niin pahoja, miltä päältä päin näyttäisi. Että kun heille kerrotaan tieto ja faktat, mahdollisuudet ja vaikuttimet, heille on annettu edes mahdollisuus muodostaa mielipiteensä.

Entä jos he päättävät minun mielestäni väärin? Sallivat hiljaisesti hirvittävyydet, pahuuden, julmuuden ja lauhkeasti jatkavat valintojaan, vaikka ne tuottaisivat jossain kaukana, jollekin tuntemattomalle, hirveyksiä?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Ainoa, mihin voin pyrkiä, on totuus. Kertoa ja näyttää, viedä heidät hetkeksi sinne. Jos minulle vain annetaan siihen mahdollisuus.

Ja vihaan mustavalkoisuutta. Haluan aina tuoda esiin kolikon toisen puolen. Kaikki ei ole niin kurjaa miltä näyttää, eikä kaikki kaunista, mikä kiiltää.

Mutta tämä perusteeton viha, kiukku ja jopa pieni kostonhalu. Mikä minussa saa kärvistelemään jonkun toisen kärsimysten vuoksi? Eikö maailmantuska kuulu ikävuosiin 12-18 ja sen jälkeen koita aikuisuus? Milloin minua koittaa se armahdus, jonka aikuisuuden tuoma viileä realistisuus sallii? Etäännyttäminen, kyky kääntää katse toisaalle ja puhua ruoskaiskujen sijaan siitä, miten hienoa kun käsityöammateissa vielä ruoskia valmistetaan. Milloin koittaa tuo aikuisuuden viileä kerros, joka vie maailmantuskan täysin toisaalle?

Lisätään matkakertomusta kuvin, koska eihän kukaan jaksa kahlata tuota julmetun pitkää sepustustani edellisessä postauksessa. Pahoittelen jo etukäteen kuvien laatua. Kaikki parhaat napsaisut otettiin järkkärillä ja ne kuvat ovat T:n koneen kätköissä. Toivottavasti näistäkin kuvista välittyy hitunen Pargan matkastamme.

Näin nätin sympaattiselta tönöjen arkkitehtuuri näytti lahden poukamassa.

Lähemmin ihasteltuna.. HEI! Nämähän ovat kaikki pelkkiä hotelleja, rihkamakauppoja tai ravintoloita!

Pargan eläimistö oli erityisen rikas..:

Ampiaisin! Kuvassa keskisuuri pimpiäinen. Pienimmät olivat samaa kokoluokkaa kuin Suomessa, suurimmat peukalosi mittaisia ja ehkä vähän paksumpia. Jos peukalosi on kovin pieni ja siro, niin kerro se kahdella tai kolmella. Julmetun isoja ne suurimmat.

Kanasin. Kotkottelevat rouvat viettämässä siestaa päivän kuumimmalla hetkellä.

Ja kisulein. Itse asiassa kulkukissoja oli piristävän vähän ja osa vapaana riekkuneista oli vaikkakin leikkaamattomia, selkeästi jonkun lemmikkejä. Nämä raasut olivat joutomaan kujakatit, joille tuotiin niin ruokaa kuin vettä helläsydämisten turistien toimesta. Alla olevassa postauksessa mainittu arka pentu on etualalla.

Ainoa pakettiretki johon osallistuimme, oli onneksi unohtumaton myös hyvällä tavalla. Retki päättyi myyttiselle Acheron-joelle, joka on reitti Haadeksen valtakuntaan. 10-12 asteinen vesi turrutti nopeasti jalat lähes tunnottomiksi. Opas ja muut turistit jäivät kauas taakse, kun T:n kanssa jatkoimme joen uomaa jylhien kallioiden välissä. Upeat, luonnonvalkoiset seinämäkuvat ovat järkkärillä, mutta taianomaisesta Styx-virran vihreänturkoosista vedestä napsin otoksia pokkarillekin. Meidän lisäksemme vain pari muuta uskaltautui uimaan jääkylmässä virrassa. Kastauduimme kokonaan, ja nyt olemme haavoittumattomia ikuisesti. Styx-virtahan on sama, johon Achilleus aikoinaan kastettiin.

 Valitsimme luonnollisesti juuri sen kuumimman mahdollisen päivän (n. +39) kiivetäksemme Pargan korkeimmalle paikalle, 1600-luvulla rakennetulle venetsialaiselle linnoitukselle. Parga on vuorten ympäröimä, joten jyrkkiä mäkiä ja portaita riitti myös kylässä joka suuntaan.

Linnoitus oli mahtavan näköinen. Jännittävänä detaljina, kukkula oli itseasiassa alunperin paljas, mutta turismin kasvaessa tehtiin rujo raunio kiinnostavammaksi istuttamalla sinne puita ja pensaita. Tämä selvisi kukkulalla sijainneesta valokuvanäyttelystä. Muistaakseni varhaisimmat puut istutettiin 60-70-luvulla, kun Pargasta alettiin rakentaa tietoisesti turistirysää.

Linnoitus sijaitsi korkealla ja näkymät olivat sen mukaiset. Tunnustan heittäytyneeni lähes uhkarohkean luottavaiseksi reunalla. Oikeasti pidin tietysti huolen siitä, etten ole tyhmänrohkea, mutta entisenä korkean paikan kammoisena nautin pystyessäni liikkumaan melko itsevarmasti kuvia ottaessa. Kuvassa Pargan toinen puoli isommalla rannalla. Meidän pikku rannan kuvat ovat toisella koneella.

Palasimme yöllä viileämpään aikaan linnoitukseen ottamaan yökuvia. Huhun mukaan linnoituksella edelleen vaeltaa levottomia sieluja, mutta emme ainakaan huomanneet mitään erikoista.

Lähtöiltana nautimme mahdollisimman monta makumuistoa pitkän talven yli. Ruoka oli aivan ihanaa. Valkosipulileipä, tsatsiki, cheese saganaki (tätä pitäisi jokaisen kreikanmatkaajan maistaa), aito kreikkalainen salaatti, punaviini ja pääruuat. Koko lysti kustansi kolmekymppiä. Kuvassa alkuruuat.

Reissusta jäi lopulta hyvä maku suuhun, vaikka pakettimatkapainajainen oli kummallekin yllätys. Parga on kaikesta huolimatta melko sympaattinen paikka, kunhan vain tietää mihin päänsä pistää ja haluaa olla muiden suomalaisten kanssa sumpussa lomamatkallakin. Pargan hyvä ja huono puoli oli pieni koko. Tänne ei voi eksyä, mutta pakoonkaan et pääse. :)

Hetkisen vuoden päätyttyä tajusin, että tulen hulluksi ellen pääse pois kotikuvioista. Syksylle tarkoitettu, kieli pitkällä odottamani loma kutistui kutistumistaan ja olisi luultavasti jäänyt kokonaan pitämättä, ellen olisi repäissyt ja päättänyt paeta arkea tuhansien kilometrien päähän.

Aikaa löytää matka oli muutama viikko ennen lähtöpolkaisua. Omat haasteensa asetti koulu, joka suhtautui varsin nuivasti aikeeseeni olla viikko ulkomailla. Lopulta löytyi ajankohta, jolloin voisin vielä matkustaa, mutta haaveilemamme Italianmatkan ajankohta piti ruksata yli. Myöhemmin kävi tietysti ilmi, ettei koululla ollut mitään, minkä vuoksi olisi pitänyt olla paikalla.

Koska Italia rankkautui listalta pois, jäljelle jäivät Kreikka ja Sisilia. Sisilia oli liian kallis säästökukkarolle, joten varasimme pakettimatkan Kreikan Pargaan. Pakettimatkaan näytti sisältyvän erittäin sopuhintaisesti lennot ja hotelli. Lopuista ei mainittu halaistua sanaa, mikä oli varmasti hyvä. Pakettimatkailun karmeus oli sitten ihan oma yllätyksensä.

Lähtöpäivänä kone oli täynnä finskejä ja kauhuissani mietin, että ovatko nuo KAIKKI tulossa samaan kohteeseen meidän kanssa? Joo, kyllä ne olivat.

Parga paikan päällä

Matkailumainoksessa Parga oli idyllinen pikku kalastajakylänen, joka tarjoilisi aitoa Kreikkaa. Karu todellisuus oli, että Parga oli viimeksi ollut kalastajakylänen joskus 70-luvulla ja sen jälkeen koko paikka oli rakennettu passaamaan, paijaamaan ja palvelemaan turisteja. Hotelleja ja huoneistohotelleja näytti olevan enemmän kuin paikallisten asuntoja. ”Aitoa kreikkalaista” katukuvaa värittivät ravintolat, rantakrääsä ja rihkamakaupat.

No olihan siellä kalastajia. Ne, jotka kalastivat fisua turistien pöytään paikallisiin ravintoloihin.

Sitä ”aitoa Kreikkaa” koki ainoastaan vessassa käydessään, sillä ahtaiden viemäriputkien vuoksi paperit piti heittää vieressä sijaitsevaan roskikseen, ei pönttöön, joka olisi tukkeutunut. T oli pöyristynyt tästä barbariasta, mutta itse koin salaa lohdullisena tämänkin pienen natiivielämän piirteen. Jos tämä oli ainoa ”Aidon Kreikan” kokemus matkan aikana, otin sen lohdutuspalkintona vastaan. Ainakin vessakäynnin tuomat fiilikset olivat erilaiset kuin kotona.

Ulkohuomiona vessapaperi oli kallista. Ja tähän väliin vähän muuta hintahuomiota: Elintarvikkeet olivat järjestään kalliimpia kuin Suomessa (huoneistohotellissammehan laitoimme aina aamiaisen itse). Ravintolaruoka oli sen sijaan edullista. Lähtöiltamme ateria; 4 alkupalaa, 2 pääruokaa, 0,5l viiniä ja talon tarjoamat ouzot kustansivat yhteensä 30 euroa. Yleensä ottaen kympillä söi vallan erinomaisesti, mutta jäätelö oli yllättäen samanhintaista kuin Suomessa.

Turistit

Valtaosa turisteista oli, mikä yllätys, Suomesta! Suomea kuuli enemmän kuin silakkamarkkinoiden aikaan kauppatorilla. Loppuviikosta jopa saksan ja englanninkin kuuleminen oli itkettävän lohdullista eksotiikkaa suomalaisten marinaan verrattuna.

Suurin osa suomituristeista käyttäytyi paikan päällä törkeästi. Kersat tekivät mitä huvitti ja vanhemmat itkivät kauhuissaan tietämättä miten toimia pullikoivan jälkikasvun kanssa. Ei sillä, että aikuiset olisivat osanneet käyttäytyä yhtään sen paremmin. Eräskin daami hyllyi raivosta, kun ei kreikkalainen puodinpitäjä osannut hänelle selvällä suomenkielellä selittää, missä postitoimisto on. Daami itsehän ei englantia ollut vaivautunut opettelemaan kreikasta puhumattakaan. Sivuhuomiona: koko huudi käsitti kyläpläntin, jonka läpi käveli alle vartissa. Jos täti olisi lyllertänyt 100 metriä ylämäkeen, olisi se postitoimisto ollut nenän edessä. Nyt taisi kotipuolen einarit jäädä ilman korttia.

Kreikkalaiset olivat ihmeen pitkäpinnaisia ja ystävällisiä näiden typerimpienkin turistien kohdalla. Harmi vain, ettei kreikkalaisia turistien kansoittamassa katukuvassa sitten näkynytkään kuin ravintoloiden sisäänheittäjinä.

Ruoka ja retkeily

Ravintolaruoka oli taivaallista. Ainoana miinuksena, ettei Kreikassa ymmärretty mitä allergiat ovat. Oli aivan sama mainita allergiani kuin kertoa olevani Marsista ja syöväni vain kuujuustoa. Tarjoilijat nyökyttivät hymyillen ja kantoivat eteeni annoksen, jossa killui aina iloisesti vähintään koristeena hengenvaarallista hedelmää.

Onneksi sain useimmiten sysättyä sopimattomat ruoka-aineet syrjään, mutta silti kärsin muutaman päivän aivan raivokkaasta, tulipunaisesta ihottumasta ympäri vartaloa.

Tietämättömyyttämme osallistuimme yhdelle totaalisen ylihinnoitellulle, opastetulle retkelle. Oppaamme oli risteytys hyperaktiivista pikkuoravaa ja kymmeniä ulkoa opeteltuja lineja. Uskokaa pois, rutinoitunut asiakaspalvelija tunnistaa tuhanteen kertaan käytetyt muka-hauskat replat ne kuullessaan.  

Tästä huolimatta turistilauma seurasi opastaan lauhkeasti kuin pässit narussa. Onneksemme muut suomituristit oli helppo karistaa kannoilta, sillä he tarrautuivat oppaan kylkeen kuin poikaset kanaemon huomaan. Jos opas ei jatkanut pidemmälle, eivät muutkaan uskaltautuneet.

Sinänsähän tässä ei ole mitään väärää. Pakettimatkailu sopii varmasti joillekin, mutta meille sen luonne tuli yllätyksenä. Välttelimmekin parhaamme mukaan yhteisretkiä sekä muita suomalaisia. Valitettavasti vasta viimeisenä iltana huomasimme, että retkiä olisi voinut tehdä omin päin ja hyvin paljon halvemmalla ostamalla paikallisilta. Jos vielä menemme Pargaan, vuokraamme auton ja ostamme retket paikallisilta yrittäjiltä. Ei kiitos suomirykelmälle.

Eläimistö

Ampiaisia Kreikassa on jumalattomasti. Niitä pörräsi sankoin joukoin joka puolella. Positiivisena yllätyksenä nämä saatanan kätyrit ottivat aika lunkisti Kreikassa. Mitä isompi pimpiäinen, sen chillimmin se otti. Ne isoimmat vaan yksinkertaisesti tiesivät, ettei niille ryttyillä. Pienet olivat sen sijaan yhtä pirullisia kuin Suomessakin. Ne ilmaantuivat tyhjästä ahdistelemaan nauttiessasi aamiaista. Ne laskeutuivat ehdottomasti kielletyille kehonalueille uima-altaalla. Kauhun  tuntein sneppasin useamman kuin yhden pistiäisen huitsin nevadaan herkimpien pyhättöjeni yltä. Säästyimme pistoilta. Sen sijaan muut suomalaiset valittivat saaneensa piikistä. Olen varma, että sisimmässään ne ihmiset varmasti ansaitsivat sen.

Moskiitot. Vittu mä vihaan moskiittoja. Huoneistohotellissamme oli onneksi moskiittoverkko. Ainoa miinus oli, että se oli käyttökelvottoman rikki. Jahtasin silmät päässä seisoen öisin noita iniseviä perkeleitä. Onneksi oli sähköinen kärpäslätkä, jolla aina yhtä suurella nautinnolla käristin ne pienet paskiaiset. Näihin lentäviin, iniseviin piruihin eivät auttaneet karkotteet, manaukset, myrkyt tai mikään muu kuin suora kuolema. Vittu mä vihaan moskiittoja.

Kissat ja kanat. Kiskiskis kisukisukisu. Yllättäen törmäsimme vain muutamiin kujakatteihin. Vaikka olen sitä mieltä, että kunkin maan eläimistö pärjätköön omillaan, onnistui yksi ainokainen, muutaman kuukauden ikäinen ujo penturuikku sulattamaan paatuneen sydämen. Sen seurauksena ruokimme useampana kuin yhtenä iltana neljän kissan seuruetta kissanruualla. Mikä pahinta, pakotin T:n kanssani etsimään koko Pargan läpi kissanruokapurkkeja. Eikä niitä löytynyt. Paitsi kun olimme jo luovuttaneet, ne löytyivät lähimmästä kaupasta. Kissat kiittivät.

Kanat nyppivät itseltään ja toisiltaan sulkia. Eivät ole eläinsäädökset ihan samalla linjalla kuin Suomessa. Mutta rouvat olivat herttaisia, kuten kanat yleensäkin. Ylpeä kukkoherra piti huolta, etteivät vieraat lähentele rouvasparvea edes aidan takaa turhan likeltä ja piti muutenkin kanaparvessa jöötä. Rouvat kotkottivat ihastuksissaan ja kuoputtivat maata. Sydämenkuvia hiekkaan, veikkaan ma.

Lekottelu ja loppu

Rannat olivat… IIIHAAANAT! Voisin painua loikoilemaan saman tien, mikäli lämpötilat sen vielä sallisivat. No ok, olimme vain yhdellä rannalla, sillä muihin saapuminen olisi vaatinut herrantähden vaivaa, ja loikoilemaanhan sinne muiden länkkäreiden tapaan tultiin. Matka veteen oli vähän ikävä, koska hiekkaranta oli silmänlumetta ja heti aaltojen alkaessa alkoi myös sorakiveys. Onneksi suurin osa kivistä oli kuin pieniä ranskanpastilleja, mutta terävät pistivät jalkapohjiin kun vähiten sitä odotit. Vesi oli juuri niin kirkasta ja turkoosia, kuin matkakuvat lupasivat.

Myös hotellimme uima-allas, jonka saimme pitää ensimmäiset päivät itsellämme, oli rentouttava kokemus. Otin ihonhoitoaurinkoa ja pulahtelimme uimaan aina kun siltä tuntui. Ja mikä rauha! Mikä hiljaisuus! Mikä suloinen autioitunut paikka, kunnes kolmannen päivän iltana muutkin asukkaat keksivät valloittaa altaan aurinkotuolit.

Kaiken kaikkiaan, Parga on oiva ensimmäiseksi ulkomaanmatkaksi tai pienten lasten kanssa reissatessa. Parga on puhtaasti pakettimatkailijoiden rantalomakohde, paikka minne tullaan syömään, löhöämään rannalla ja kotiin päästyä voidaan kertoa, että on käyty ulkomailla. Pargan jälkeen voi sanoa käyneensä Kreikassa, mutta onko nähnyt tai kokenut Kreikkaa, on täysin eri asia.

p.s. Kuvat seuraavat tunnin sisällä seuraavaan postaukseen.

p.p.s. Matkan ajankohta oli 6.-13.9.

Asiakas tulee ostosten kanssa kassalle.
- Hei! tervehdin iloisesti.
- Laita nämä nimellä mukaani, asiakas ilmoittaa tylysti.

Tukkutuotteitamme voi ostaa perusmaksutapojen lisäksi erillisellä tilauslomakkeella tai vastaavasti tarkoituksenmukaisella kortilla.

- Olisiko teillä tilauslomaketta tai korttia mukana? kysyn.
- Ei. Nämä tulevat ihan suoraan kun näppäilet sinne koneeseen nimeni: sejase.
- Tällaista myyntiä meillä ei valitettavasti ole, mutta olisko Teillä mukana tilikorttia tai lomaketta?
- Kuule minä olen yli kymmenen vuotta hakenut täältä tavaraa näin. Minä tiedän, että tämä on AINA mennyt tällä tavoin, asiakas alkaa tuohtua.
- Minun ei tarvitse sinulle esittää mitään kortteja tai lomakkeita, etkö sinä sitä tiedä kuka minä olen? Nyt laitat nämä minulle mukaan pelkällä nimellä.

Tiedän, ettei tämä ole mahdollista, mutta selvitän silti asiaa asiakkaan mieliksi. Samalla asiakas huutaa niin, että kauppa kaikuu mistä hän on ja miten tärkeä henkilö kyseessä. Asiakas on sitkeästi kieltäytynyt kertomasta ostavatko he tavaraa kortilla vai lomakkeella. Hänen harmikseen onnistun löytämään tiedot sopimuksesta.

- Teillä on aiemmin maksettu näitä näinjanäin, voisikohan ne noutaa myöhemmin sillä maksutavalla?
- Etkö sinä osaa? Ai mutta, sinähän olet pelkkä myyjä! Nyt kirjoitat minulle yhteystietosi: nimesi, asemasi sekä sähköpostiosoitteesi.

Kirjoitan kynä sauhuten liikkeenmukaiset tietoni, mutta se ei riitä. Lisäksi minun täytyy kaivaa esimieheni nimi, puhelinnumero sekä sähköpostiosoite, sekä mahdollisten muiden yhteyshenkilöiden tiedot samalla, kun asiakas jatkuvasti taivastelee ammattitaidottomuuttani ja sättii minua muiden asiakkaiden kuullen. Lopulta hän suostuu ostamaan omilla varoillaan tuotteet ja lähtee tiuskien ettei ole ikinä saanut yhtä huonoa palvelua. Pahoittelen vielä kerran ylimääräistä vaivaa ja toivotan silti hyvää päivänjatkoa. Asiakas ilmoittaa, että tekee minusta valituksen eikä asia takuulla jää tähän.

Olen monesti miettinyt, ovatko epäystävälliset ihmiset ihan jatkuvasti sellaisia. Kaikille ympärillään ja sain huomata, että taitavat olla.

Kun olin itse asiakkaana kirjoituksen asiakkaalla, sain aina todella töykeää, suorastaan ilkeää ja mahdollisimman vaikeaksi asioita tekevää "palvelua" ihan yksinkertaisimmissakin asioissa. Suoranaista kiusantekoa. Jollet ollut todella mielinkielin niin kas, tarvitsemiasi papereita jne ei tahtonut löytyä ja kaikki oli muutenkin aivan mahdotonta.

Nyt tilanne oli toisinpäin, mutta lopputulos aivan täsmälleen samanlainen. LÄhtötilanne on itselleni täysin mahdoton toteuttaa, - ellen olisi ryhtynyt rikolliseksi, ja sen seurauksena saan kuunnella sättimiset, olla suoranaisen simputuksen kohteena, kuunnella nöyryyttävää haukkumista ja nähdä, miten henkilö nauttii täysin siemauksin tilanteesta.

Olen aina uskonut, että ihmisillä nyt on vaan stressi päällä tai huono päivä. Mutta nyt jouduin toteamaan, että jotkut aivan aidosti nauttivat muiden ihmisten kiusaamisesta. Toisten nöyryyttäminen on kuin juovuttava kokaiinihunaja narkkarimehiläisen imukärsässä. Se riemu, kaikkivoipaisuus ja onni, kun pääsee piikittelemään, höykyttämään ja haukkumaan.

Ja tiedän, tällaiset ihmiset ovat voittaneet. Sillä nyt minä valvon yöllä edelleen pahoilla mielin.

Kyllä, olen vaihtamassa alaa. Mutta vielä on pakko jaksaa ja kestää.

Kun lopulta vaihdan alaa, en tiedä olenko jo niin vihainen ja katkera että ryhdyn itse samanlaiseksi, vai löydänkö jonkin henkisen rauhan, enkä ikinä, koskaan, milloinkaan edes harkitse samanlaista.

Pahinta on, että elokuvamaailman toiveista huolimatta, tällaiset ihmiset ovat pärjääjiä. Niitä, jotka elävät varmasti varsin mukavaa elämää ja hykertelevät hyvissä ihmissuhteissa ja voivat polkea aspoja tai heidän kirjapidostaan riippuvaisia ihmisiä kuin saastaa jalkojensa alla. Ehkä he todella ovat parempia ihmisiä, ja minä olen vain käsittänyt kaiken väärin...

Tunnen itseni loiseksi.

Olen ollut viimeisen vuoden ajan yhteydessä ystäviini lähinnä silloin, kun olen tarvinnut jotain. Ottanut yhteyttä jo pitkään unohduksissa olleeseen kysyäkseni jotain. Ihan kuin imisin vain sokerit kaverikakun päältä. Hävettää.

Alan vihdoin olla taas oma itseni. Vietin kaksi päivää erittäin huonovointisena ja humalaisen oloisena saatuani elämäni tällin automaattiovista. Kyllä. Automaattiovista.

Olin työillan päätteeksi palailemassa kotiin ja kävelemässä normaalia reittiä juna-asemalle, kun automaattiovet näyttivät avautuvan taas vain puoliväliin. Eipä siinä mitään, johan näihin puoliavonaisiin on totuttu ja sen kummemmin miettimättä suunnistin ovien välistä asemakäytävään.

Seuraava asia mitä tajusin oli jumalaton täräytys ohimooni, hetki valkoista, silmänräpäys mustaa ja se, että olin astunut taaksepäin käsi otsallani. En heti edes tajunnut mitä tapahtui, mutta hetken päästä sentään vaapuin sivummalle. Eräs äärimmäisen herttainen rouva katsoi huolestuneena ja kysyi olenko kunnossa, johon totesin äkkiä hihittäen että juu, kunhan vain maailmani lakkaisi heilumasta.

No pikkuonnettomuuksia nyt sattuu, ajattelin ja jatkoin reippaasti matkaani. Paitsi etten jatkanut. En ainakaan kovin suoraan. Oikeastaan kävelin ensin kolme askelta vasemmalle, neljä oikealle, kaksi taakse ja sitten taas hieman eteenpäin. Tuntui kuin olisin täydessä seilissä huonovointisessa botskissa, joka keikkaa ihan juuri minut laitansa yli kohden kylmää ja kovaa kivilattiaa.

Jotenkin selviydyin apteekkiin missä pyysin lasin juotavaa. Tai olisin pyytänyt, elleivät kyyneleet olisi äkkiä alkaneet valua ihan varoittamatta ja valtoimenaan. Siinä minä vollotin jotta saisinko vettä pliis ja oon ihan kunnossa, älkää minusta huolehtiko vaikka otsa alkoi olla mustana ja silmät pyörivät kuin hedelmäpeli mummon eläkepäivänä.

Lopulta rauhoituin, ostin buranaa ja selviydyin junaan. Laitoin T:lle tekstiviestin ettei hätää, olen ihan oolrait ja morjens morjens, ei kiirettä jätkien illasta kotiin. Paitsi että heti kotona minua väsytti. Armottomasti. Voin huonosti ja olin nuupahtaa istualtani. Lopulta T tuli, päästi nukkumaan vahdittuaan pari tuntia vointiani ja heräteltyään yöllä kyselemään kuka on tasavallan presidentti ja mikä automme rekisterinumero on. Onneksi vastailin järkevästi.

Yöllä heräsin useasti ja joka kerran aivan järjettömään pahoinvointiin. Olin joka kerran varma, että oksennan, mutten sitten kuitenkaan syleillyt posliinia kaiken kurjuuden pisteeksi. Aamulla soitin töihin, etten taida nyt olla työkykyinen ja painelin lääkäriin.

Lekurissa reputin kaikki mahdolliset tasapaino- ja juoppotestit. Sormenpäillä tökin silmiin ja sieraimiin, kun tarkoitus oli osua nenänpäähän ja käsivarteni tutisivat kuin kuudennen espresson jäljiltä, vaikka niitä piti vain kannatella edessä pystyssä. Loppujen lopuksi lähdin saikkulappu kourassa, kuvotus vatsassa ja edelleen sillä olotilalla kuin kävelisin laivalla, joka on uppoaa kunhan on ravistellut uhrinsa toimintakyvyttömiksi.

Kaksi päivää se kammottava pahoinvointi ja huimaus kesti. Kolmantena onneksi tokenin sen verran, että saatoin osallistua Pride-kulkueeseen. Juhlimaan en sentään uskaltautunut, mutta sunnuntaina käppäilin tunnollisesti töihin.

Nyt osaan varoa automaattiovia. Olen varma, että niillä on häijyjä aatoksia viattomien ohikulkijoiden pään menoksi, -sananmukaisesti. Minä selviydyin lievällä aivotärähdyksellä, mutta niillä on varmasti mielessään paljon pahempaa ihmiskumman pään menoksi, -sananmukaisesti.

Ihana pääsiäisloma.

Olemme Rinnan kanssa ulkoilleet joka päivä näiden neljän vuorokauden aikana. Harmi etten älynnyt ottaa kameraa mukaan. Ulkona on kiva pikkukissan nuuskutella lempeitä kimalaisia, olla piittaamatta perhosista ja narskutella luontoäidin salaattipöydästä pitkiä heinänkorsia. Hiidelle ulkoilu toi liikaa stressiä, joten musta katti kävi vain pari kertaa ulkona kääntymässä ja sai sen jälkeen nauttia kodin rauhasta. Liikaa muutoksia liian pienessä ajassa. Muuton jälkeen on ollut niin monta uutta ihmeellistä ja opittavaa asiaa, niin moni totuttu asia ihan eri tavoin, että pikkuisen kissapolon pää menee pyörälle. Ei siis turhan päiten ylimääräistä stressiä. Ulkoilua kokeillaan aina toisinaan josko se alkaisi maistua, mutta pientä mustaa ei väkisin pihalle viedä.

Korkkasin juoksuohjelman uudestaan aloitetuksi. Tein kaikki aloittelijan virheet. Lähdin lenkille flunssaisena, aloitin malttamattomana liian raskaasti (juoksua piti olla 2 min, juoksin 7) ja seuraava juoksupyrähdys olikin vaativaa settiä. Olen kuitenkin nyt viikon sairastanut ja sitä ennen joutunut 8 kuukauden ajan luopumaan kuntoharrastuksistani. Niinpä pääni alkaa kohta nykiä, ellen pääse tavoitteelliseen treenaamiseen.

Olemme herkutelleet T:n kanssa pääsiäisherkuista ja syöneet valtavan annoksen kevyempää hedelmärahkapashaa. Ohje oli kuudelle hengelle, teimme siitä selvää parissa päivässä. Hyvä me!

Pääsiäislekottelu ja jopa puoli vuotta rästissä olleet hommat ovat melkeinpä hoidettu.

Eikä kirjoittamisestakaan tule nyt mitään järkevää sanottavaa, sillä päiväunet kissa kainalossa kutsuvat kyllä huomattavasti enemmän...

Natan blogista sieppasin mietintämyssyyn uuden aiheen. Onko elämäni sellaista, mitä kuvittelin sen olevan?

No ei tietenkään, jos ajatellaan lapsuuden haaveitani. Niissä olen seikkailja, biologi ja indiana jones samassa paketissa. Tai uskomattoman lahjakas ja monipuolinen näyttelijätär, villi ja kaunis kuin kesyttämätön intiaaniprinsessa. Valitettavasti naama on perussuomalaisella perunanenällä ja varsikin pyylevä ja tanakka sorjan ja solakan sijaan. Ramppikuumestakin aloin kärsimään parikymppisenä pahemman kerran, joten ajatukset näyttämölle astumisesta kokivat varsin realistisen kolauksen.

Mutta uskalsin viimein repäistä ja lähteä tavoittelemaan unelmiani. Syksyllä jatkan näillä näkymin aiemman alani opintoja samalla kun tähtään varsinaiseen leipätyöhön alalla, jolle olen hinkunut lapsesta asti. Tunnen ansaitsevani sen. Olen 15 vuotta elämästäni tehnyt töitä, välillä aivan uskomattomiakin paskaduuneja näin suoraan sanoen. Olen tehnyt surkealla palkalla, aliarvostettuna, painajaismaisten pomojen alaisena ja silti aina pyrkinyt tekemään parhaani. Tulevaisuus ei ole koskaan näyttäytynyt odotettavana ja tavoiteltavana, mahdollisuutena parempaan, ennen kuin nyt. Sheez, ainakin olen kokeillut ja tavoitellut kuuta taivaalta. Aika näyttää tarttuiko sormiini pelkkää toiveiden katoavaa tähtipölyä, vai sainko kiinni unelmieni pyrstötähdestä.

Se runoilusta. En ole koskaan taitanut metaforia, mutta välillä ne luiskahtelevat tottemattomina sormieni välistä.

Minulla on mies (ei naista, vaikka se olisikin ollut ehkä boheemi haaveeni ja romantisoitu kuva kahdesta keski-ikäisestä lepakosta mökin ja perunamaan kera), joka rakastaa minua, haluaa olla kanssani ja tehdä minusta kunniallisen naisen. Saan vihdoin hääni. Voin suunnitella niistä mieleiseni ja nauttia täysin siemauksin! Sekä pukeutua juuri niin ihanasti ja suloisesti kuin haluan. Minullahan ei ole koskaan ollut vanhojen tansseja, limudiskoja tai varsinaista nuoruutta, joten tunnen todella viimein ansainneeni täydelliset, ihanat hääni.

Meillä on ihana asunto karmaisevalla sijainnilla (välimatkat ja vr ovat jotain käsittämätöntä), mutta asunnon seinien sisäpuoli on rakkaudella vuorattu ja suloisilla suudelmilla katettu. Senkin tunnen ansaitsevani, koettuani niin pahoja (ja karmaisevia) kolhuja aiemmissa (mies)suhteissani.

V-O-I-N harrastaa liikuntaa! Olen oireeton, melkein terve! Ainoat riippakivet ovat ruokarajoitteet, lääkitys ja mahdottomuus ex-tempore mennä uimaan tai lähteä mihinkään ilman kosteusvoide-kortisoniarsenaaliani. Vuosien mittaisten kontrollikäyntien, sairaalan, hoitojen ja liikuntakiellon jälkeen osaan todella kovasti arvostaa jokaista päivää, jolloin huomaan ettei sairauteni näy tai rajoita, ainakaan kovin pahasti. Surullista on tietysti, että silmäni eivät varmaan koskaan parane ja näyttävät aina siltä kuin olisin itkenyt, hieronut niihin chiliä ja huuhtaissut vodkalla, mutta se on kai hinta mikä täytyy maksaa.

Ainoastaan toivoisin, että voisin mennä 15 vuotta ajassa taaksepäin, sen hirveän surullisen teinin luokse joka luuli, ettei elämä muutu koskaan paremmaksi. Syleillä häntä ja kertoa miten paljon hyvää ja kaunista on tulossa kunhan kolmenkymmenen rajapyykki on ohitettu. Nyt toivo elää siitä, että elämästäni tulee juuri sellaista, kuin olen aina toivonut.

Ihanaa. Olen sairastanut koko vuoden aikana enemmän kuin viitenä aiempana vuonna yhteensä. Jos ei selkä sano räks rikki, niin flunssa tai migreenikohtaus kaataa petiin. Nyt en enää kehdannut olla poissa töistäkään, vaan kaappaan pään hartioilta kainaloon ja painelen räkä rinnalla palvelemaan. Eipä työterveysasemakaan tällaisesta sairauslomaa myönnä, joten ihan puhtain omatunnoin voin puolikuntoisena toimia töissä.

Huonona puolena ovat ah, niin ihanan kipeät, turvonneet ja tulehtuneet imusolmukkeet. Vasen käsi kannattelee möykkyä, joka esitaistelee solmukkeineen pöpöjä vastaan ja korvien takana on herneenkokoiset tulehduspaukamat. Kyllä on olo hehkeä! Toisaalta jos vasenta habaa jännittää peilin edessä, näyttää se varsin katu-uskottavalta kun imusolmuke pinnistää parastaan! Wautsi. Olisipa tuo totta eikä pelkkää flunssapöpöjä vastaan pullistelua.

Ensi viikolla pyrähtelen ensi kertaa siipineni toisen ammatin kokeiluihin. Palkatonta harjoittelua, mutta kiinnostavalta alalta kuitenkin. Seuraavat pari vuotta yritänkin sitten metsästää alan töitä ahkerasti, mutta mikäli onni ei suosi eikä työnantaja katso kokemuspisteitäni hyvällä, kerrytän rahakirstua omaa toiminimeä varten.

Tällä hetkellä kirstun pohja on vielä typösen tyhjä, mutta eiköhän sinne pitkin kesää jo jotain säästöjä kilahda. Tosin toinenkin säästökohde on, jolle kesällä ilmestynee uusi kategoria: Häät. :)

Armoitettu päivämäärä menee Maya-kalenterin muutoksen vuodelle 2012, joten tässä on hyvää aikaa ryhtyä suunnittelemaan.

..hanki pillifarkkuja tai farkkulegginsejä! Kauhun väristyksin olen seurannut leggarit + just ja just persiin peittävä paita-muotia ja päivitellyt a. miltä se näyttää, b. eikö siinä tule oikeasti kylmä?!

Kiroillen olen myöskin yrittänyt etsiä istuvia farkkuja eri liikkeistä tätä sukupuuttoon myytyä vaatekappaletta metsästäen. Kaikkialla on vain yllätys yllätys, pillifarkkuja ja farkkuleggareita! Kun lopulta hampaita kiristellen alistuin niitä rimpuloita sovittamaan, eihän ne nousseet pohjetta ylemmäksi! Ehkä juuri ja juuri reisien alapuolelle ja sen jälkeen sain katkoa vaikka sormeni niitä jalkaan kiskomalla, mutta farkut eivät änähtäneetkään ylemmäksi.

Katkerana luin nettipalstojen hehkutuksia miten mukavat ne ovat päällä ja sopivat asuun kuin asuun. Minulla ne eivät sopineet edes jalkaan. Sen sijaan vyötärölle olisi jäänyt mukava kengurupussi vaikka poikasten kuljettamiseen, jos ne olisi edes ylös asti saanut.

Minullahan on farkkuja vaatekaapissa muutamat. Ongelmana on, etten mahdu yksiinkään. Hektisen syksyn aikana lihoin (kuten aina jos liikunta jää tauolle) ja omistamani farkut ovat tällä hetkellä auttamattomasti liian pieniä. Sillä aikaa kun laihduttelen parhaani mukaan, ehtii tulla muutamat bileet, joihin en vain kehtaa mennä aina niissä samoissa hameissa (niissä muutamassa joihin vielä mahdun) tai nykyisessä ykkösvalinnassani: lököttävissä verkkareissa.

Palatakseni nettipalstojen pillejä ja legginsejä ylistäviin kirjoituksiin, luin yllätyksekseni miten moni pyöreä/lihava suorastaan ylisti karsastamieni vaatekappaleiden mukavuutta ja näyttävyyttä. Nämä daamit kokivat, että piukeat pöksyt saivat heidät näyttämään hyvältä ja stretch-legginsit istuivat vartalolle kuin vartalolle. Näitä kirjoituksia aikani tapailtua, päätin antaa pillelle ja legginseille vielä yhden mahdollisuuden. Pyhitin lauantain siis omien ennakkoluulojeni ja kokemusteni kumoamiselle, eli helvetinmoiselle shoppaamiselle.

Helvetillistä se olikin. Päätin mennä kunnon kauppakeskukseen vaikka lähempänä sijaitsevassa tiesin olevan vielä tarjouksessa olevia. Järkeilin suuresta kauppakeskuksesta löytyvän tusinoittain enemmän alennusmyyntirekeissä roikkuvaa tavaraa. Väärin. Sain rampata liikkeen toisensa perään ja kysellä myyjiltä alennuksessa olevia farkkupillejä tai -legginsejä, mutta kaikki olivat menneet ja normihintaisiin ei kukkaroni venynyt. Etsin vaatekappaleita läkähdykseen asti, kunnes lopulta päätin katsastaa silkkaa epätoivoisuuttani teinimekan eli henkkamaukan. Ihme kyllä, sieltä löytyivät aivan ihanat, paksua kangasta olevat farkkulegginsit vain parillakympillä! Väri oli ihanan tumma, indigonsininen ja kangas kaipailemaani stretchiä.

Maksettuani löytösaaliini ja ollessani lähdössä tyytyväisenä, päätin kurkata vielä Anttilan olisiko siellä alennusmyynneissä mitään mielenkiintoista, mutta sieltäpä lähtivät mukaan aivan täydelliset Kone Helsingin farkut, joiden lähtöhinta oli ollut 79,95e, kympillä! Kaiken huipuksi lahkeenpituus oli kerrankin sopiva kaltaiselleni taskuvenukselle, sillä inhoan farkkujen lyhentämistä! Ja ne olivat, tittiditii, ihanasti istuvat PILLIFARKUT! Tulin antaneeksi periksi siis tällekin periaatteelle puolivahingossa.

No, ovat ne vähän tiukat. Mutta enköhän tässä laihdu kun tälläkin hetkellä olen yskä-kurkkukipu-lihassärky-flunssassa eikä mieli tee muutenkaan ruokaa.

Miltä ne sitten näyttävät? Kuvia ei ihan vielä ole, mutta saappaiden kanssa ihan törkeän hyviltä, pillit nostavat napakasti persiin pyöreästi esille ja mikä parasta, niissä perhanan farkkuleggareissa on joustovyötärö! Tästä ei juuri enää käyttömukavuus kohene. :D

Olen aina ajatellut olevani aika vapautunut nainen ja tuttavien kesken suorastaan estoton alastomuuden suhteen. Nakuilen suihkun jälkeen iloisesti ympäri asuntoa odottaen kosteusvoiteen imeytymistä, täysin muistamatta että ikkunat tarjoilevat suloni suoraan pihamaalle. Enkä useinkaan muista edes laittaa verhoja eteen. Sälekaihtimia joita olen suunnitellut, ei ainakaan toistaiseksi ole ostoslistalle asti eksynyt.

Nukun aina alasti (paitsi kylässä pyjama ja pöksyt päällä, älkää huoliko, baabelin tornini ja pyhimpäni ovat visusti lakanoidenne ulottumattomissa), sillä yksinkertaisesti puhtaat lakanat tuntuvat miellyttäviltä ihoa vasten ja yöpaidat koettavat poikkeuksetta kuristaa minut. Tästä kukaan ei ole toistaiseksi ainakaan pahastunut, päinvastoin. He, jotka viereeni ovat pidemmäksi aikaa päässeet, ovat poikkeuksetta olleet kovin ilahtuneita. Huom, heitä on paljon vähemmän kuin luulette, mutta enemmän kuin itsellenne uneksitte. ;)

Julkisissa suihku- ja saunatiloissa verhoudun häveliäästi pyyhkeeseen ja pyrin tuijottelemaan lattialaattojen rakoja, pukuhuoneen lattialla kuljeksivaa irtonaista nöyhtää, pukukaappien puunsyitä ja katonrajan halkeamia ettei katseeni kohtaisi paljasta pintaa. Olen siis jo virtuoosi alastomuuden ja intiimiyden välttelyssä ja pidän itseäni ihan normaalisti alastomuuteen suhtautuvana. Ehkä hiukan ujosti mutta hei, mä olen suomalainen ja läski. Se vähän niin kuin kuuluu asiaan. Mind your own business and assness.

Niinpä niskakarvanikin nousivat järkytyksestä pystyyn, kun salille ilmaantui astetta estottomampi naaras. Tämä seireenimäisen sievä sulotar röyhtäisi, istahti penkille kuin rekkamies riu'ulle ja antoi palaa puhelimeen tiukkaa tekstiä itänaapuriksi. Ei saisi tuijottaa, tiedän. Mutta kun nenän eteen lävähtää haarat auki rempseä römpsä, sitä ei ällistykseltään sekunnissa ehdi reagoida. Heti kun häkeltyneisyydeltäni kykenin, siirsin katseeni kiireesti kapeampiin lattiarakoihin ja mietin kuumeisesti onkohan tällainen estottomuus yleistäkin itänaapurissa. Häveliäästi yritin olla katsomatta tätä luonnonlasta, mutta silmänurkastani panin merkille varpaiden kaivelun ja puhelun olevan säädyllistä pukeutumista tärkeämpää.

Toisaalta salaa paheksuin moista siveettömyyttä, toisaalta ihailin sitä täydellisen luonnollista suhtautumista alastomuuteen. Olen niin tottunut nopeisiin pyyhkeisiin verhoutumisiin ja suihkutiloissakin tiettyyn kiusaantuneisuuteen, että minulta menivät suorastaan pasmat sekaisin jonkun käyttäytyessä yhtä itsevarmasti luontoäidin asussa kuin Diorin puvussa.

Itselleni kävi selväksi, että olen kaukana kuvittelemastani luonnollisesta suhtautumisesta alastomuuteen. Alastomana olen arka ja haavoittuva, vieraiden edessä kiusaantunut ja kotonakin nakuilu taitaa olla enemmän tottumuksen sanelemaa kuin luontaista tapahtumaa. Ja jostain syystä, tämä ihastuttavalla tavalla tahattoman rietas nainen on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Omalla, alastomuudesta välittömän välittämättömällä tavallaan. Kertomaan, että olen kaukana siitä vapautuneisuudesta mitä kuvittelin.

Pitkän tauon jälkeen kuulumisia.

Löysin vihdoin rakkaimpani. Siellä se oli, jotenkin vain yksi joukosta ja silti niin orpona. Hieman ujonoloisena, muttei lainkaan vaatimattomana vaan miltei viekoittelevan ja häpeilemättömän suloisena. Hintaa armaalle ilmoitettiin 249-, (lähtöhinta 349-,) ja kotiinkuljetuksena 267-,. Ihastuin melkeinpä ensisilmäyksellä vaikka murunen oli tyystin erilainen kuin olin kuvitellut. Tilasin lähes empimättä, vaikka säästötilikin jo naukui tuskissaan muistutellen tulevasta lomamatkasta. Mutta sitten se oli siinä! Paljastui paketista muutamaa päivää myöhemmin ja oli juuri niin kaunis ja viehättävä kuin olin kuvitellutkin! Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.. Oma, ihan ikioma. Pyörä!
Hellän rakkauteni kohde tuli kokonaisuudeltaan hieman vajavaisena, mutta onneksi säästyin suuremmilta kirouksilta kun T:n veli pelmahti kuin pelastava enkeli ja tarjoutui kokoamaan irralleen jätetyt osaset. Pianhan se oli valmis koeajolle ja meinasimmekin ensin mennä silkasta rakkaudesta ympäri (tietysti ilman kypärää) kun en ollut ihan niin kirpakkaan käsijarruun tottunut. Vaan nyt olemme ajelleet varmaankin ainakin 50 kilometriä muutaman päivän sisään. Kypärä tiukasti päässä ja hampaat nautinnonkauhuisessa irveessä! Yhtään kertaa en ole uhkarohkeista kokeiluistamme huolimatta kaatuneet, mutta kerran pyörä heitti minut satulastaan osuttuamme upottavan pehmeälle sorahiekalle. Eipä siinä oikein muuta voinut tehdä kuin pelastautua kun pyörät upposivat kymmenen senttiä näkymättömiin, ohjattavuus oli nolla ja pyörä ei liikkunut edes mielikuvien voimalla. Arse hieroitui toisen asteen palovammoille satulasta pudotessa, mutta näkyviltä vahingoilta säästyttiin. Suurimman kolauksen sai epäilemättä maastohurjasteluun asennoitunut egoni, mutta onneksi sitäkään ei ollut näkemässä kuin muutama mustarastas, sekä raakkuvasta naurusta päätellen pari vanhaa varista.

Eksyin ehkä puolituntiseksi tämänpäiväisellä fillaroinnilla mikä oli ihan hauskaa. Eksyminen on aina hieman kutkuttavaa ja oi se helpotuksen tunne kun löytää taas tutut maanmerkit! Muutoin olisin olut wushu-treeneissä, mutta toiset nössöilivät eivätkä ilmaantuneet paikalle, joten treenit jäivät välistä. Vain parin tumman pilven ja muutaman ripsottelevan tipan takia..Tosi harmi. Olen oppinut viimein sen pyöräytyksen joka a. ei ole vaikea b. mutta josta tein ylitsepääsemättömän henkisen matkan tuntemattomasta syystä, joten vähänkö olisin halunnut elvistellä oppimallani! Noh, seuraavaan kertaan sitten. Ei se mielestä unohdu kun vetäjäkin oli niin helpottunut, että pisti minut torstaina tekemään sitä ja samaa seuraavaksi vartiksi.

Treenikerrat: 68, matkaa tavoitteeseen: 32, päivän hedelmä: vadelma-carambola siideri.

Kerrottakoon vielä, että vietin ihanan 30-vuotispäivän vaikka se oli tyystin erilainen mitä olin ikimaailmassa kuvitellut, sekä että viimeaikaisia tapahtumia on ihan liikaa että ainakaan juuri nyt jaksaisin niitä ylös kirjoittaa. Ihanaa on kuitenkin ollut, kiitos heille jotka ehkä saattavat eksyä lukemaan tämän ja kyllä tietävät. :) Juujuu, nekin jotka eivät uskoisi. halipuseja!

Muutes muruset. Pistetääs jotain pientä edistystä nyt esiin kun kerran netissä kuva on! Töitä on tehty 10 kk joista melko aktiivisia 6 kk. Aika härskin tuhdissa kunnossa edelleen, mutta sitkeästi väitän jotain edistystä tapahtuneen. pahoittelen säädytöntä pukeutumista, tulin juuri suihkusta kun kuva otettiin. (juujuu, tulen aina suihkusta ihan luonnostaan tällaisessa asennossa..) Minä ja mielikuvitusmuskeli!

Eilinen ja tänäinen ovat viimeiset päivät viikon lomasta. Kolme viikkoa odottaa tietysti vielä syksyllä, mutta nyt jo väsyttää ajatus töihin palaamisesta.. Niin paljon jäi tekemättä! Niin paljon ehtimättä! Niin paljon aurinkoa ottamatta ja vesissä pulikoimatta! Mieli tekisi huutaa "En ala!" kun työviikko häämöttää jo huomisaamussa. Mutta ehkä sen jaksaa. 2 kk seuraavaan lomaan. Kai se menee vaikka päällään seisten.

Lomaviikko onkin sitten ollut täydellinen. Olen napannut välillä kissan kainaloon ja mennyt kallioille palvomaan aurinkoa. Olen uppoutunut hyvään kirjaan, poiminut metsämansikoita ja kellinyt samalla kun mirkku sai nakerrella ruohoa, väijyä kärpäsiä ja lekotella kanssani auringossa. Illalla lenkin jälkeen ollaan otettu toinen ulkoilukierros ruohokentällä metsän ja kallion vieressä, missä olen voinut venytellä kunnolla lihakset lenkin jälkeen ja Rinna on löytänyt sisäisen pantterinsa puikahdellen aluskasvustossa silmät hehkuen ja hännänpää jännityksestä nytkähdellen. Olen skippaillut salitreenejä ja käynyt sauvakävelyillä, tunnin mittaisilla vaelluksilla metsäpoluilla ja rauhallisilla hölkillä. Juuri torstaiksi kun osuikin vesisade, oli sopivasti sisätreenit wushussa ja keppikin alkoi heilua siiheen suuntaan kuin pitikin. Vetäjä on ollut aivan ihana. itse olen pari kertaa ollut jo valmis pistämään kepin sytykkeiksi ja päreiksi, mutta tämä ohjaa kärsivällisesti, rauhallisesti ja kädestä pitäen mihin suuntaan se saakelin kepukka kiepahtaa. Taidan oppia ainakin jotain tänä kesänä. :) Huolimatta pitkästä tanssijan taustasta jonka vuoksi useimpien tanssien perusaskeleet ovat minulle helpohkoja, koordinaationi pettää kepin kanssa täysin! En vain jotenkin osaa hahmottaa liikeratoja ja yritän tehdä hommat turhan monimutkaisesti. Mutta pikkuhiljaa homma alkaa onneksi selkiytymään.

Viikonlopuksi vanhemmat ottivat kissat hoitoon ja pääsin viettämään taas pitkästä aikaa hetkiä T:n luona. Eilisen löhösimme biitsillä, pelailimme yatzia, lueskelimme ja allekirjoittanut kävi lämpimässä meressäkin uimassa. Oi autuutta! Vesi oli juuri sopivan vilpoisen-lämpöistä, aallot keinuttivat mukavasti uidessa ja hiekkapohja helli varpaita. illalla odotti leffa Blindness joka oli tyystin erilainen kuin olin odottanut, mutta varsin mukiinmenevä filkka kuitenkin.

Tästä tuleekin lyhyt päivitys, sillä seuraavaksi lähdemme käväisemään parissa kaupassa, Ikeassa ja päädymme syömään vanhemmilleni. Kisulit ovat ilmeisesti siellä vähän pidempään, sillä luvatut helteet saattavat tehdä asuntoni melko tukalaksi pörröturkeille ja olen joka tapauksessa lähdössä parin viikon päästä perheen kanssa sukuloimaan Keski-Suomeen. Tuolloin kissat jäävät vanhempieni asuntoon sukulaisen hoitoon. Niinpä on ehkä näppärintä olla stressaamatta kissoa turhilla reissuilla vaikka itselleni tuleekin hirmuinen ikävä! Toisaalta voin ainakin hyvällä omatunnolla käydä treeneissä pelkäämättä ettei kissoille riitä kylliksi aktivointiaikaa. :)

Unohdin ihan tykkänään, että minullahan on ruokayliherkkyys pähkinöille. Huoletta rouskuttelin näitä useana iltana (vielä eilenkin salaatin seassa) ja kävinpä vielä sunnuntaina ulkona syömässä T:n kanssa ja tilasin aivan ihanan kookosmaitoa sisältävän annoksen. Vatsa sietää sitäkin vain pieninä määrinä. Tänään leväperäisyyteni kostautui. Iltapäivällä vatsani murisi, mourusi ja möyrysi ja tuntia myöhemmin sainkin ravata vessassa puolen tunnin välein. Heihei hartaasti odottamani wushu-treeni, näemme vasta torstaina. Harmittaa ihan vietävästi!

Lapsena vatsani ei kestänyt riisiä, maitoa, pähkinöitä eikä paljon mitään muutakaan, mutta oireet helpottivat murrosiän myötä. Samalla sain allergioita, joten tuntuu jotenkin kierosti kuin olisin tehnyt vaihtokauppaa. Hmm, annetaan mahdollisuus kiinalaiseen ruokaan mutta otetaan pari kotimaista hedelmää pois listalta. Sallitaan nyt se suklaansyönti mutta pistetään sairaalaan sitrushedelmistä.. Vatsa kestää kuitenkin pieniä määriä maitoproteiinia, pähkinää, kookosta sekä onnekseni suuria lautasellisia riisiä! Mikä onni tällaiselle itämaisten ruokien palvojalle. Moni ehdottelee soijamaitoa, mutten sitäkään uskalla suuria määriä nauttia kun vatsa ei kuitenkaan kestä mitään palkokasveja. Tosin nuo ovat onneksi jo niin pitkälle työstettyjä, että vetelen melko huoletta tofua, soijaa ja kahviakin voin juoda mukin per päivä. Mutta voi sitä kipua ja tuskaa jos ylitän kehoni sanelemat määrät! Yritän aina muistaa kuunnella missä vaiheessa keho alkaa tökkimään. En osaa edes määritellä sitä tunnetta. Tiedän vain, että jos nautin jotain lisää niin ei hyvä kakka heilu. Sen jälkeen mennään vuorokausi ripaskalla. Maitoprotsku tekee tässä tosin poikkeuksen. Oksennan ylimääräisen mikä oli tietysti ensimmäisinä kertoina melko kiusallista kun en vielä osannut yhdistää sitä esim. jäätelöön. Yrjösin kerran taksitolpalle valkoista vaahtoa keskellä kirkasta päivää, ai että hävetti! Ihmiset varmaan funtsasivat että olen joku piripää tai vesikauhuinen. Liukenin aika vilkkaasti paikalta rutistaen vatsan kippuralle ja sisäelimet siihen ympärille.

Onneksi sentään eilen tein tutun maanantaiohjelman, 45 min kuntosali ja 55 min afrodance. Olisin vetäissyt vajaan tunnin kuntosalikeikan mutta kihisin niin kiukusta erään tyypin kommenteista, että karkasin kesken ohjelman pauhaamaan T:lle puhelimitse mitä mieltä olin henkilön mielipiteistä. Tämä hemmo kun varomattomasti herkesi naureskelemaan ettei kuntosaliohjelmastani ole vähääkään hyötyä. Siis wtf?!! Olin niin kiukkuinen, että lisäsin painoja laitteisiin ja punnersin ohjelman läpi hampaita kirskutellen ja kismityksen voimalla. Minä sille vielä edistykset näytän!

Treenikerrat: 54. Päivän hedelmä: kourallinen kirsikoita (ainiin, nekin saattavat vetää vatsan kipeäksi ja sekaisin) Matkaa tavoitteeseen: 46!

Nyt alkaa jo otsikon kuvaus helpottaa. Eilinen oli niin mahtava päivä, että keksin käydä ensin puolen tunnin kävelyllä ja jatkaa siitä 55 min hölkälle. Muistin toki juoda kylliksi ja kotiin tullessa tankkasin vielä lisää, mutta koska lenkkeilyharrastuksestani on vierähtänyt pari vuotta, ei pieneen mieleeni muistunut miten tärkeää on helteillä huolehtia suolansaannista! Palasin siis lenkiltä ja totuttuun tapaan nappasin kissan kainaloon ja vein ulos jotta katti saa ulkoilua samalla kun hoidan venyttelyt. Olin jo hölkältä palatessa pahoinvoiva, mutta laskin kurjan oloni pelkän nestehukan varaan ja join, mitäs muutakaan, kuin pelkkää kylmää, raikasta vettä pari mukia. Eikun menoksi uudestaan! Oltuamme mirkun kanssa reilut puoli tuntia ulkona vointini meni äkisti totaalikurjaksi. Pahoinvointi jäyti sisuskaluissa, vatsassa kiersi ja samassa tajusin kaikkien värien sumentuvan ja pakenevan yhdeksi pisteeksi näkökentän keskelle. Siinä vaiheessa tajusin olevani viittä vaille kupsahtaa niille sijoilleni kovalle kalliolle ja tuli kiire kopata katti taas kainaloon ja suunnata rauhallisesti, mutta reippaasti kotia päin. Kotirappuset pääsin vain vaivoin toiseen kerrokseen ja eteisessä jouduin keräämään voimia ennen kuin pääsin tutisevin kintuin keittiöön asti. Tässä vaiheessa muistin toki jo suolan ja napostelin kristallisuolaa suoraan purkista siemaillen samalla reilusti vettä.

Eipä siinä. Pian aloin himoitsemaan salmiakkia ja koska T oli joka tapauksessa tulossa treeneistä, lähdin vielä laahustamaan häntä vastaan. Kauppa kun on kätevästi puolimatkassa. Kaupan kohdalla T kohtasi elävän ruumiin joka kompuroi kalpeana eteenpäin ja selitti haluavansa salmiakkia. Jotenkin sitä selvittiin kauppakäynnistä (3 pakettia eri salmiakkeja) takaisin kotiin herrasmieheni käsikynkässä ja loppuillan vietin sohvalle maristen miten kurja oloni on. Hemmottelin itseäni jättiannoksella kreikkalaista salaattia johon saatoin hyvällä omatunnolla pistää tuplamäärän suolaisia oliiveja! Siitä huolimatta jopa vessassakäynti vaati ponnisteluja ja pahoinvointi tuli aaltoina takaisin aina kun nousin pystyasentoon. Puoltayötä kohden oloni hieman koheni ja huomasin olevani kuolemanväsynyt! Mutta pisteenä iin päälle, nukuin äärimmäisen huonosti ja pyörin vuoroin valveilla, vuoroin horteessa kolmeen asti aamulla. En millään saanut unta! Olin niin väsynyt, että havahduin heti nukahdettuani ja säpsähdin hereille pienimmästäkin äänestä. Vatsani oli kipeä joten kyhjötin vuodesohvalla ja ärähdin T:lle aina kun vienoinkin kuorsaus meinasi kantautua vuoteen puolelta. Minähän asun yksiössä, joten ääniä ei pakoon pääse. Puoli kolmelta yöllä minulla oli jo kiljuva nälkä ja herätin vuorostani T:n rapistellessani suolattuja cashewpähkinöitä pussistaan rouskutellen niitä kerällä kuin pieni orava. Yöpalastani huolimatta hämmästykseni aamulla oli suuri kun vaaka oli viimein pudottanut painoni 62 kilon kohdalle! Olin siis viimein päässyt sitkeästä puolikkaasta kilosta, joka roikkui miltei kuukauden suostumatta häviämään mihinkään! Toivottavasti painonpudotukseni jälleen edistyisi nyt kun viisari viimein heilahti alaspäin. :)

Vielä lenkkeilystä. Olo oli ihanan kevyt ja juoksin puolisen tuntia ennen ensimmäistä lyhyttä kävelyä. Lenkki olisi ollut upean hyväntuulinen ja täydellinen ellei eräs helvetin valopää olisi keksinyt ohi pyöräillessään läimäyttää minua oikein mojovasti persiille. Sain paskaraivarin siinä paikassa ja karjuin solvauksia perään vaikka olisi tietysti pitänyt huutaa luuleeko tyyppi olevansa jotenkin hauska?!! Ei siinä ehtinyt tyrmistykseltään reagoida kuten olisi pitänyt, sillä hemmo sotki pyörällään karkuun minkä renkaista pääsi. Jos olisikin ollut lenkkeilijä olisin juossut kiinni ja tiukannut mitä tyyppi oikein kuvitteli tekevänsä! Olen vieläkin vihainen! Mutta muutoin lenkki oli fantastinen. Juoksin todella pitkään ja kuntoni oli kasvanut vaikken intervalleja ole tehnytkään. :)

Onpahan kiireessä kirjoitettu. Illalla tulee parempi päivitys.

Blogihiljaisuuteeni on naurettavaa syy: kirjoitan muuanne. Olen täysin, totaalisen koukuttunut HeiaHeia-nimiselle sivustolle kirjaamaan ylös liikuntasuorituksiani. On vain koukuttavan hauskaa ruotia treenejä, liikkumista ja nauttia merkintöjen seuratessa toistaan. Olenkin treenannut kolmen viikon sisään hauskat 16 tuntia ja tuo sisältää vähintään yhden tuplatreenin (esim. kuntosali + aerobinen eli tanssi) per viikko. Olo on mitä mainioin!

Notkeus on lisääntynyt sen verran, että otsikko kertoo kaiken oleellisen. :)

Yleensä en kirjoita järin yksityiskohtaisesti elämästäni, mutta onpahan pakko mainita viettäneeni yhden parhaista juhannuksista ikinä. Olin aaton jälleen töissä ja vetelin hirsiä juhannusiltapäivän viimeiset tunnit, mutta sitten alkoikin tapahtua. Ensinnäkin ystäväpariskunta pölähti T:n luokse kylään melko ex-tempore ja ilta kului rattoisasti nauttien hieman kuplivaa, paljon naurua ja pelatessa nokkelia seurapelejä. Kun jätkät painuivat saunaan me likat keksittiin kuningasideana lähteä tekemään juhannustaikoja. En saanut toista osapuolta innostumaan alasti kirmailusta, mutta sen sijaan etsimme sen seitsemän aitaa, loikimme yli kuin liikaa simaa nauttineet saunatontut ja nyhdimme kimpuksi seitsemän eri sorttista kukkasta. Palasimme suorituksestamme ylpeyttä hehkuen takaisin sisälle nuupahtaneine kimppuinemme, missä miehet suhtautuivat innostuneisiin taikoihimme jokseenkin pöllämystyneinä. Nämä olivat ehtineet jo alkaa kaipailemaan karkuteille lähteneitä juhannusmorsiamiaan eivätkä nenän alle lykkäämämme hienot juhannuskimput ilmeisesti selventäneet reissua vähääkään. Joka tapauksessa pistin ainakin omat yrttini tyynyn alle, mutta ainoa mitä sitä seuranneesta unestani muistan, on karmaiseva yksityiskohta jossa minut yllätettiin vessasta isommalta hädältä. Hirvitys! Seuraavana yönä toki urhoista uljaimmat eksyivät uniini, joten ehkä taika toimi vain viiveellä kun emme tunneistakaan pitäneet niin nuukasti kiinni vaan keräsimme kimppumme jo pari tuntia ennen keskiyötä.

Seuraavana päivänä, eli varsinaisena juhannuksena menimme T:n vanhempien luokse syömään mihin olikin kerääntynyt osa sukua. Tunnelma oli välitön ja iloinen, yritin autella minkä taisin ja jopa juttelin kaikkien kanssa vaikka olenkin aluksi vähänkin tuntemattomampien ihmisten seurassa kauhean ujo. T:n isä grillasi lihaa, äiti oli laittanut mitä ihanimpia lisukkeita ja itikat söivät minua suoraan seisovasta pöydästä kunnes lopulta suroastaan kuorrutin itseni karkotteella. Sen jälkeen sain olla rauhassa onneksi niin itikoilta kuin paarmoilta. Maistoin myös ensimmäistä kertaa elämässäni karitsaa ja täytyy myöntää, noloa kyllä, etten pitänyt siitä laisinkaan. Monet pitävät karitsasta koska sen maku on pehmeämpi kuin lampaan, mutten pitänyt mausta silti enkä päässyt irti ajatuksesta syöväni kuollutta vauvalammasta. Vaikken missään nimessä enää kasvissyöjä olekaan, niin rajansa minullakin. Ei karitsaa kiitos enää ikinä. Se ei ole sen omatunnonvaivojen eikä maun arvoista, ja sitäpaitsi on melkoista tuhlausta nauttia kallista herkkua pitämättä siitä vähääkään. Ilta oli kuitenkin huippuhauska! Palailimme T:n kanssa melko myöhään kotiin ja menimme vielä miltei keskiyön saunaan. Viikonloppuni ovat harvoin vapaita, joten osaamme ottaa niistä kaiken irti ja viettää mitä parhainta laatuaikaa vaalien jokaista hetkeä. Sunnuntai koitti kuitenkin liian pian..

..joten oli aika hakea kissat vanhemmilta ja palata arkeen. Onneksi on enää muutama päivä töitä ja sen jälkeen alkaa viikon loma! Loput kolme lomaviikkoa pidän syksyllä, mutta nyt nautin yhden viikon keskikesän lämpimistä päivistä.

Treenikerrat: 50 (puoliväli, jipii!) päivän hedelmä on ollut banaani palautussapuskana treenin jälkeen. Vaihtelun vuoksi olen tuossa välissä vedellyt persikoita, muutoin hedelmävalioni on vieläkin kovin yksipuolinen. Pitäisi varmaan hankkia aprikooseja. :)

Ehkäpä vielä mainitsen syöväni superterveellisesti joka päivä pari desiä marjakiisseliä. Kiisselin keitto kahdeksan vuoden tauon jälkeen oli ihan taidonnäyte sinänsä, jälkikäteen näytti kuin keittiössä olisi teurastettu pieni eläin ja tiskiä oli keskisuuren vuoren verran. Tähän minua kannusti vuorokaudeksi raolleen jäänyt pakastimen ovi, jonka jälkeen pelastin sen mitä pelastettavissa oli (tuloksena n. 20 litraa marjakiisseliä) ja heitin hampaita kiristellen luultavasti ihan hyvääkin ruokaa ruokamyrkytyksen pelossa roskiin. Tuolloin koko pakastin oli umpijäässä, ovetkin pelkkiä jääpuikkojen kasvualustoja eivätkä ovet änähtäneetkään mihinkään suuntaan. Siitä huolimatta lihat, kalat ja ruuat kohmeisia. Paikoin jopa sulaneita. Niitä en kuitenkaan uskaltanut laittaa ruuaksi, herkkävatsainen kun olen. Sen sijaan keitin kaikki puolukat, mustikat ja mustaherukat saaden tekoveren näköistä liisteriä kaksi kattilallista. Onneksi kiisselin paksuus salli veden lisäämisen ja lopulta minulla oli ihan kelvollista ja maukasta marjasoppaa mitä lusikoida ääntä kohden seuraavat viikot.

Kirjoitin edellisen kirjoitukseni epäselvästi, joten poistetaanpa. :)

Joka tapauksessa olen edistynyt mukavasti liikunnassa. Uskallan jopa sanoa, että kunhan vähän vielä pudotan painoa, käsivarsiini olen todella tyytyväinen. Muotoutuneet lihakset erottuisivat läskimassan alta, nyt tulokset näkyvät ainoastaan jännittäessä ja allit roikkuvat edelleen rumasti. Olkapäät ovat mielestäni jo suorastaan nätit. Pyöreät, aavistuksen lihaksikkaat mutta melko somat kun olen tällaista taskuvenuskokoa. Ojentaja on olemassa ihan selkeästi ja hauiskin ilmoittelee ujosti olemassaolostaan.

Pohkeet ovat korkokengissä suorastaan kivat. Siinä toinen osa johon alan olla tyytyväinen. Tietysti pitäisi pudottaa ainakin vielä 5-6 kg jotta tulokset todella näkyisivät, mutta puolentoista vuoden treeni alkaa vihdoin tuottaa näkyvää tulosta. Pebani ei varmaan ikinä tule olemaan täydellisen pyöreä, vaan luonnostaan siinä on lommot sivuilla. Voi itkut, sille kun ei tahdo voida oikein mitään. Mutta pakarat muokkautuvat silti varmaan jonkin verran kesän aikana nyt kun lenkkeilykin on mukana kuvioissa. Reisistä ei tahdo löytää enää selluliittia kuin oikein kovasti puristelemalla. Muotokin alkaa olla sulavalinjaisempi vaikka ylimääräistä on edelleen hurjasti!

Masun yläosassa näkyy aamuisin selkeästi muotoa, alaosa on valitettavasti edelleen muotoa läskipömppö. Kunhan syön jotain, muoto valitettavasti häviää, mutta siltikin tiedän että siellä se on! Ihan oikeasti olemassa.

Lihaskimppua minusta ei saa tekemälläkään. Olen liian naisellinen ja pyöreä siihen jo luonnostani enkä sitä ulkomuotoa halajakaan. Mutta alan olla varmaan puolivälissä tavoitteitani. Kaikkea on treenattava ja kovasti vielä lisää jotta tulokset näkyisivät muutoinkin kuin salaa peilin edessä pinnistelemässä, mutta kaiken kaikkiaan olen aika tyytyväinen tähän. Täytyy palata puolentoista vuoden päästä seuraamaan missä kondiksessa olen silloin. :)

Treenikerrat: 43, tavoitteeseen: 57. Päivän hedelmä oli säilykepäärynä. Olinpas taas terveellinen.

Hitsit. Vaikka olinkin liikkumatta kiireiden vuoksi liki kaksi kuukautta, notkeus ei ollut pahemmin ottanut takkiin. Spagaattiin on matkaa kymmenisen senttiä, sormetkin taipuivat melko mukavasti edelleen varpaiden alle jalat suorina istuessa.

Tänään oli vajaat pari tuntia viimein wushuilua ja ai kun olikin Ihanaa pitkästä aikaa! Koordinaatiokyky oli heikentynyt kaikkein eniten ja oli todellisia vaikeuksia hahmottaa kepin kanssa heilumista, käännöksiä, ranneliikkeitä ja uutta sarjaa. Toisaalta, enhän ole koskaan aiemmin mitään vastaavaa tehnyt. Se kepin heilutteleminen näyttää niiiiiin petollisen helpolta! Uskokaa, valtaosalle ihmisistä se on takuulla jotain aivan muuta kuin läpihuutojuttu. Ihme kyllä en huitaissut kertaakaan itseäni lättyyn kepakolla vaikka pari kertaa vähän läheltä pitikin. Yllätyin myös siitä, miten kevyesti jalka kulki ja hölkkä eteni kun alkulämmittelyksi juostiin läheiseen puistoon. Ulkoilmassa olikin upeata treenata! Päivä oli täydellinen. Ei liian kuuma, ei liian kylmä, liikkuessa oli koko ajan lämmin mutta varsinainen hiki ei tullut, kiitos jatkuvan tuulenvireen. Ja miten mukava oli hetki loikoilla nurmikolla kunkin lihaskunto-osuuden päätteeksi ja haistaa vastaleikatun ruohon tuoksu! Ainoa miinus ja sekin pieni sellainen, oli liukkaus kun aiemmin päivällä oli satanut. Maaston pieni epätasaisuus kävi tasapainotreenistä ja elämäni ensimmäiset matalat piruettipyyhkäisyt (ei niin mitään tietoa virallisemmasta nimestä) sujuivat oikeastaan aika kivasti! Kun tajusin kupletin juonen, tein ainakin omasta mielestäni vauhdikasta ja melko kelvollista jälkeä, noin ensikertalaiseksi.

Nyt on keppi tilattu, sapeli siirtyy ilmeisesti ensi kesään. Eipä se haittaa. Kepin kanssa riittää aivan kylliksi uuden opettelemista ja sillä suuntien hahmottamisella millä tänään heiluin, ei sapelia kannata ihan ensi alkuun ottaakaan. Siinä on kaverit muuten kohta päättömiä ja kädettömiä, näin ihan konkreettisesti.

Nyt vetelen iltapalaksi terveellisesti raejuustosalaattia epäterveellisen runsaan salaattikastikkeen kanssa. Namnam! Protsuja ja vitamiineja riittää. Päivän hedelmä oli banaani, mahdollisesti vielä maitorahkaherkun kanssa omena. Yksinasuvana syökin aina useamman päivän yhdestä hedelmien ostokerrasta ja tällä kertaa ostoskorissa oli ollut nippu banskuja ja korillinen omenoita.

Lisäys, ai niin. Treenikerrat: 41, matkaa tavoitteeseen 59.

Teknisten ongelmien vuoksi jo eilen kirjoitettu postaus vasta tänään.

Ensinnäkin vietettiin tyttöporukalla ystävättäreni uuden, hienoakin hienommaksi rempatun keittiön vihkiäisiä viime perjantaina. Siellä me löhöilimme kuka tuolilla, kuka lattialla, kuka seinään nojaillen ja hengailimme ihan kuin kymmenen vuotta sittenkin. Juoruillen, jutellen, naureskellen ja tietysti herkkuja napaan ahtaen kunnes napa pullisteli ja ratkui. Kuitenkin aivan erityismaininta bileiden järjestäjälle, joka 10 vuoden kokemuksella oli arvannut laittaa monipuolista salaattia jolloin kenenkään dieetti ei lätistynyt rasvavuoren alle, vaan naposteltava oli paitsi herkullista, myöskin terveellistä! Salaatin koostumuksen sai itse päättää keräten pienistä sievistä kipoista mitä mieli halaji ja koostaa mieluisensa annoksen. Jälkiruuaksi oli aivan syntisen ihanaa vadelmahyydykekuorrutteista kakkua marsipaanikoristein. Koristeet näyttivät vähän siltä, kuin ne olisivat ensin ottaneet yhteen ja rajusti universumissa sekä jälkikäteen kietoutuneet kiukkuisesti vähän sinne tänne kiinni toisiinsa, mutta lopputulos oli yllättävän pirteä ja hauska. Koko kakku oli kuin Miron litografia! :)

Oi että meillä oli ihanaa jutella ja muistella menneitä sekä suunnitella vähän tulevia. Pari varhaisinta osallistujaa joutuivat poistumaan aika pian tuloni jälkeen, tulinhan iltavuorosta ja he olivat saapuneet jo iltapäivällä tuntikausia aikaisemmin. Olin kuitenkin iloinen että ehdin näkemään koko kasan koolle edes vähän aikaa. Pian uusiksi!

Viikonloppu menikin vähän humussa ja sumussa, kunnes maanantaina kävi ilmi että joudun jäämään vähäksi aikaa sairaslomalle. Ainakin siihen kunnes testit saadaan otettua ja ehkä tuloksiakin tulisi ilmi. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuta liikkumiseen, joten liikuntaa saan harrastaa mielin määrin. Ja minähän harrastan! Viime viikolla puhkin pari kertaa kuntosalilla ja uhkuin alkukantaista naisenergiaa afrodancessa, tällä viikolla olen ehtinyt vasta maanantaina 40 minuutin kuntosalin ja tänään 45 minuutin lenkin. Huomenna olisi ainakin tarkoitus mennä kevyelle tanssitunnille 45min ja jatkaa siitä kuntosalin puolelle toiseksi 45min ajaksi. Saa nähdä jaksanko! Sieltä jatkan suoraan Nataa ja Rauhaa tervehtimään. Mieleni tekisi ostaa vaikka mitä ihanaa, mutta laskut ne osaavat yllättää aina vaikka niitä odottaisi, joten ihan prinsessalinnaan ja poniin vaatimattomat varani eivät riitä, vaan yritän keksiä Rauhalle jotain muuta piristävää vietävää. Tänään vein kirsikoita, joten huomenna jotain konkreettisempaa kuin ruoka.. :)

Jos joku lukijani ei ole yhteinen tuttavamme, niin Natan blogista (sivun laidasta löytyy linkki) voi käydä kurkkaamassa heidän kuulumisiaan.

Nyt nukkumaan, olen jo aivan poikki. Treenikerrat: 40 (mahdollisesti paljon enemmän, mutta lasketaan varman päälle) Paino: 62.5 kg Päivän hedelmä on ollut bonapurkki: ruusunmarjaa ja vadelmaa. Ihan karmeeta mössöä. En koske enää ikinä.

Treenikertojakin on tullut yksi lisää. Tänään lämppäriksi aerobista tanssia 45 min ja sitten kuntosalia 45 min + vartin venyttely, jaksoin siis sittenkin! :) Hyvä fiilis! Päivän hedelmä on ollut banaani ja omena. Olen tylsä.

Koska suuremmat suunnitelmat joutuvat pitkän odotuksen alle ja rrrakastan suunnittelemista, olen päätynyt astetta pienempiin projekteihin. Uusin villitykseni vihreä- kamomilla- valkoinen tee lipityksen lisäksi on hedelmä päivässä-projekti! Hedelmiä tulee syötyä aivan liian vähän vaikka ne ovat varsinaisia vitamiini- ja hivenainepommeja, pullollaan antioksidantteja sekä muuta kehoa kaikin tavoin hellivää hoitoainetta, joten vastaisuudessa yritän syödä joka päivä ainakin yhden hedelmän tai hätätapauksessa korvata vitamiinivajeen marjoilla. Toissapäivänä vetäisin banaanin, eilen omenan ja tänään suurella jännityksellä kiivin. Hälytin T:n soittamaan hetkeä myöhemmin tarkistussoiton olenko henkitoreissani lattialla vai vieläkö voin nauttia näistä vihreistä vitamiinipommeista ja onnekseni voin! Suuta kutitti hieman tavalliseen tapaan, mutta muutoin en huomannut olevani sen enempää tai vähempää allerginen kuin vuosikausia sitten syötyäni hedelmää viimeksi.

Treenit olivat puolentoista kuukauden tauolla ja vasta eilen pääsin jälleen salille. Vedin totuttuun tapaan 45 min kuntosalia ja päälle 55 min afrodancea todetakseni tänä aamuna, että olen pulahtanut rapakunnon lätäkköön mistä ei auta kuin yrittää rämpiä ylös. Käsivarsien lihakset vaikeroivat, selkä on kuin jyrän alle jäänyt, niska ei halua taipua eteen ja oikea kankku on mehevässä krampissa. Sen siitä saa kun itsestään suuria luulee. Tänä aamuna heräsin kurkkukipuun ja flunssaan, joten harmikseni jouduin vieläkin jättämään wushun väliin. Sydämeni itkee ja vaikeroi vieroitusoireista! Torstaina olen iltavuorossa joten hahhaa, eipähän pääse tuolloinkaan taistelemaan. Huomenna aion kuitenkin uhmata nenäonteloiden bakteerivaltaa ja vetää hyvin kevyen 45-55 min salitreenin. Juoksumaton korvaan crosstrainerilla ja käsivarsiakin rääkkään vähän vähemmän.
Vaan tuleepa taas treenistä hyvä olo! Fiilis on korkealla, vireystaso paremmalla ja jälkkäriksikin saatoin hyvällä omatunnolla syödä kirsikkahillo-maitorahkanmössön. Paino junnaa edelleen 62 ja 63 kilon tietymillä, joten siihen ei muutosta. Voi masennus kun en ihan vielä tavoitteessani ole, mutta puolimatkassa edelleen kuitenkin. :)

Mainitse viisi (5!) asiaa itsestäsi joihin olet tyytyväinen! Mieluisesti ulkoisia seikkoja, sillä nyt on tarkoituksena aivan hävyttömästi ihastella ihanaista itseä!

Itse pidän pohkeistani. Niihin on tulleet kivat jänteikkäät muodot korkokengissä (treenannut vuoden + rapiat) ja somat lihaksenalut puolipallosina. Itserakkaasti ihailen peilistä varpaille nousten kun pikku pullistumat ilmoittelevat itsestään.

Korvat. Naurakaa vaan. Minusta minulla on mitä täyteläisimmät, sievimmät ja sopusuhtaisimmat korvat mitä vaan voi olla. Niiden muoto on aivan täydellinen herkässä pyöreydessä ja virheettömässä symmetriassa. Ne sopivat täydellisesti kuupallo-kasvoihini ja korvakorut vain korostavat niiden ihanteellista suloisen viatonta muotoa.

Hauis. Herrajesta. Siinä on pieni haba. Tätäkin salaa pullistelen ja ihan hehkun ylpeydestä kun pieni papu on kasvattanut vähän ympärysmittaa. Ympärillä on myös aimo kerros ihraa, mutta siellä alla väreilee ihan oikeasti ujo lihaksenalku.

Tissit. Niiden koko yhdistettynä mega-ahteriin vaan jotenkin viestii sellaista hekumaa että oksat pois. Olen melkoinen talipallo, mutta valaanluukorsetilla ja sopivasti valituilla asusteilla onnistun muotoutumaan sellaiseksi pyöreäksi ja ehdottoman sulostuttavaksi 50-luvun henkiseksi pikkurouvaksi. Rouva en tosin ole, mutta aina välillä liituraitahamosessa ja kauluspuserossa on kiva miettiä miten hyvin olisi sopinut näpyttelemään viime vuosisadan puolivälissä pikku kirjoituskonetta lakatuin kynsin..

Kynnet. Voi kun ei täytyisi leikata niitä lyhyeksi harrastusta varten! Kynteni kasvavat luonnostaan kauniin mantelinmuotoisiksi ja vahvoiksi. Mikä sääli ettei niillä voi elvistellä entiseen tapaan.

Tämän hekumallisen narsissin jälkeen odotan vähintään yhtä itsekehuvia vastineita! Mihin olet tyytyväinen? Mitä et muuttaisi itsessäsi? Mikä on kenet hyvänsä kateudesta vihreäksi muuttava ehtymätön kauneuden lähteesi? Antaa tulla ja linkki omaan blogiin jotta pääsen lukemaan yhtä ihanaisia vastauksia! :)
 

Oi ihanaa! Ensinnäkin kun eilen tulin töistä kotiin odotti eteisessäni ihana yllätys. Joulupukki oli kauniin sään kunniaksi pistänyt töppöstä toisen eteen ja kulkenut koko matkan ovelleni tuomaan myöhäistä joululahjaa! Lahja oli juuri sitä mitä työn haastavuuden jälkeen tarvitsinkin ja olen pitänyt vapaaillan projektistanikin lueskellen "Aasiakas ei ole koskaan oikeassa"-kirjasta! Mieleen tulvivat myös hauskat sekä vähemmän hauskat sattumukset ollessani nuorempana ja simpsakkampana toriakan hommissa. Kiitos, KIITOS Nata tästä odottamattomasta lahjasta! :)

Torityttösenä ollessani todella tuli koko ihmiselämän kirjo vastaan ja siitä pitäisi joskus kirjoittaa oikeasti jotakin.

Toinen ihana yllätys oli jo saman päivän aamuna. Olin taas kutistunut vajaan puoli kiloa, joten nyt taitaa olla jo neljä pudonnut. Jee jee jee! Tuuletusta ja kärrynpyöriä, väkkärävä pyörimistä silkasta ilosta. Hame johon en enää mahtunut istuu oikein mukavasti ja parit farkutkin viimein solahtivat jalkaan. 4 kiloa mennyt, 4 jäljellä! Kultainen puoliväli mistä suunta on toivon mukaan edelleen alaspäin. Koska ylimääräinen asia on vienyt aikaani enkä ole ehtinyt viikkoon treenatakaan, tietysti hieman pelkään pudonneen massan olleen lihasta, mutta peruskuntoni on kuitenkin sen verran hyvä etten ihan usko siihen. Pohkeeni ovat muuttuneet melko kauniiksi noustessani varpaille. Ne ovat edelleen pehmoiset, mutta jännittäessä niissä näkyy selkeästi kauniisti kaartuva muoto ja jänteikkyys. Minulla on aina olleet mielestäni kauniit pohkeet, joissa treenaus näkyy verrattain nopeasti. Taidanpa tehdä tästä kohta pienen meemin.. :)

Kysymys. Miten laihdutetaan kun paino jää junnaamaan?
Vast. Ikävöidään.

Nyt todistettavasti pelkkä ikävöinti riittää. Eilen haistatin pitkät tiukalle dieetilleni ja ostin tuoretta ranskalaista patonkia, ihanaa kreikkalaista valkosipulia lupailevaa levitettä, rucolaa, oliiveja, pienen juustolajitelman ja vadelmamehua. Olin niin väsynyt, että skippasin treenit ja pistin mahdollisimman tyhjäpäisen komedian pyörimään. Sen jälkeen aloin mussuttamaan. Reilu puolikas patongista vilahti ihanina pieninä leipäsinä joiden päälle olin tasapainoillut erilaisia juustoja, oliiveja ja rucolaa. Lopulta pihistin jääkaapista jopa T:n siiderin ja nautiskelin sen eväideni kera kuin paraskin Bacchuksen palvoja. Loppuillasta ikävöin kuitenkin miestä niin paljon että valvoin pari tuntia sängyssä vain häntä haikaillen. Kietouduin pyykkinarulta ottamaani t-paitaan vaikka normaalisti nukun alasti ja kieriskelin hikisenä se ylläni kunnes epämukavuus vei voiton ikävästä ja kiemurtelin pois puserosta. Lopulta uuvahdin ja nukuin yhteentoista asti päivällä. Kun heräsin hirvitti oikeasti vierailla vaa'alla. Oletin lihoneeni ainakin kilon, mutta päinvastoin! Paino näyttää pudonneen lähemmäksi kilon, vähän kuin lohtupalkintona kun jouduin heräämään yksin.

Hitsi. Pitäisiköhän tällaista dieettiä suositella laajemminkin? Hankkiutukaa eroon rakkaistanne ja riutukaa sen jälkeen itsenne hehkeiksi!

T on Italiassa mikä on kiireiden kannalta hyvä asia (ehdin vihdoin hoitaa lukuisia asioita joiden kanssa muutoin olisi melko nafti aikataulu), mutta toisaalta ikävöin häntä ihan hirveästi. Samalla tunnen nippaisun syyllisyyttä, sillä Natan mies on jatkuvasti tuhansien kilometrien päässä kun omani taas palaa viikon päästä. Työni on tällä hetkellä niin äärimmäisen kiireistä ja raskasta, että on kauheaa kun ei pääse iltaisin kenenkään kaikkuun tai voi kertoa miten loppuun asti pihahtanut aina työpäivien jälkeen on.

Työn vaativuus on yllättänyt. Siinä missä vuosi sitten huiteli menemään ja teki kaikkea ylimääräistäkin runsain mitoin, saa tällä hetkellä keskittää kaiken tarmon ja energian ehtiäkseen tehdä edes suurimman osan päivän aikana tehtävistä asioista. Stressinsiedon huippua pitäisi siirtää paljon korkeammalle ja oma joustavuus saisi olla kuminauhan sijaan valtavan purkkapallon luokkaa. Sitä voi puhaltaa loputtomiin ja silti se palautuu poksahtamatta, sitä saa venytettyä, pureskeltua päättymättömästi ja talloa maahan eikä se silti mene miksikään. Toivottavasti metamorfioidun pian purkkapalloseksi, sillä muutoin stressaan pian vatsani solmuun tässä paineiden ristitulessa.

Huokaus. Nukun T:n puolella sänkyä ikävöidessäni. Mietin millaista häntä on halata ja miten vitsailemme toisillemme. Miten voin tunkea palelevat varpaani hänen jalkoihinsa lämpenemään. Miten hyvältä hän tuoksuu ja miten hänen ihonsa hehkuu lämpimänä hänen tullessaan suihkusta. Miten hänen lyhyttäkin lyhyempi tukkansa silti onnistuu olemaan ihanasti pörrössä aamuisin hänen herätessään. Millä tavoin saan joskus harvoin häntä herätellä jos hän nukkuu itseäni pidempään. Miten hän könyää useimpina aamuina saadessamme nukkua toistemme vieressä minua herättelemään ja miten mukava on joko painaa kasvot häntä vasten tai jos olen pahantuulinen ja haluan nukkua pidempään, nurista, murista ja kaivautua syvemmälle peittoihin.. Silti tietäen että hän palaa kun olen torkkunut lisää hellästi minua herättelemään.. Huokaus.

Sitten töihin..

Hirmuista kiirettä pitää muussa elämässä. Kiire helpottaa heinäkuun loppupuolella, sitä ennen en tiedä miten usein ehdin tai jaksan kirjoittaa. Tässä kuitenkin pieni ja vallaton meemi synkimmistä salaisuuksista.

Viisi omituisuuttani.

1. En pidä tiskihanskoista. Jostain syystä koen kaikkien muiden paitsi kertakäyttöhanskojen olevan hiostavia ja epähygieenisiä. Siispä uhraan silkkikätöseni useimmiten kuumalle vedelle ja pesuaineelle mieluummin, kuin edes kuvittelen työntäväni käteni tiskihanskoihin! Kertakäyttöhanskat menettelevät juuri ja juuri jos iho on huonona, mutta niitäkin käytän kutakin paria ekologisista syistä useampaan kertaan ja hampaita kiristellen.

2. Haluaisin lapsia, mutta luultavasti olen pian jo liian vanha ja toisaalta siihen liittyy pieni helpotus. Minusta nimittäin synnytys on todella vastenmielinen ajatus. Paikat venyy, ratkuu, kaikkein arinta leikellään ja silpaistaan kesken pahimman härdellin ja lopulta pusketaan ulos limaa, verta, pitkulainen vesimeloni ja kuvottava määrä jälkeisiä. Olen varmasti nyt epäonnistunut naisena ja mitä kaikkea, mutta minusta ajatus synnytyksestä on pahoinvoinnin veroinen ajatus. Lisäksi sen jälkeen ei ole koskaan entisellään. Gynet käyttävät pikku jäätelökauhojen sijaan hevosille tarkoitettuja levittimiä ja ruopaisevat seuraavan koepalan kuokalla ja lapiolla. Miehestä tuntuu luultavasti siltä kuin läiskyttäisi nakkia metrotunneliin ja lantionpohjanlihakset ovat revähtäneet lerpattamaan iloisesti kuin norsun korvat kevätsäällä. Oma vauva olisi ihan kiva ajatus jos sen voisi pulpauttaa jostain muualta kuin tiedättehän,- Sieltä!

3. Pelkään fobiaan asti ampiaisia. Aiemmin vain inhosin ja pelkäsin niitä, mutta sitten luin juttua siedätyksestä ja yritin yhden onnettoman kesän ja syksyn ajan siedättää itseäni amppareille. Lopputuloksena juoksin keskellä syksyistä yötä hiukset pystyssä asunnossani pakoon raivopäistä pimpparia ja joka kerran kun yritin listiä sen, löin kauhusta tärisevin käsin ohi. Lopulta kun kauhun kyyneleet valuivat pitkin vääristyneitä kasvojani ja joka ikinen lihas vartalossani tärisi, sain ötökän läiskäistyä hengiltä. Silti se nytkähti vielä kun vein sitä vessanpönttöön viimeiselle matkalleen! Sain hirveän paskahalvauksen, sillä ampiainen oli oikeasti paitsi pannukakku, myös kahdessa osassa, joten vapisin pystymättä liikkumaan ikuisuudelta tuntuneen ajan. Sen jälkeen välttelevä kauhuni on purskahtanut ehdaksi pakokauhuksi ja foobiseksi kammoksi ampiaisia kohtaan. Sen sijaan mehiläiset ja etenkin kimalaiset ovat ylimpiä ystäviäni ja paarmojakin melkein siedän.

4. Rakastan nippelitietoa. Ahmin tietoa melkein kaikesta mahdollisesta ja omaksun sekä sovellan sitä yhtä sujuvasti kuin lukisin telkkarin ohjelmatarjontaa iltalehdestä. Niin kauan kuin teksti on selkeää ja aihe kiinnostava, tallennan muistiini välittömästi kaiken siihen liittyvän. Sen sijaan vaikeatajuisempi informaatiotulva saa minut turhautumaan ja kyllästymään sekä tuntemaan itseni tyhmäksi. Kyllästyn, suutun ja turhaudun todella nopeasti ellei teksti ole itselleni helposti käsiteltävää. Mutta kun on, briljeeraan suvereenisti pukemalla nippelitiedon jokapäiväisen jutustelun lomaan esitellessäni esim. tuotteita ilman, että kukaan kiusaantuu ja saa silti kaiken tarvitsemansa tiedon ja vähän enemmän. Rakastan siis myös lukemista ja luen miltei mitä hyvänsä.

5. Innostun valtavasti sekä valtavan helposti uusista asioista. Tai asioista. Tai ylipäätään ihan mistä vaan. Se on räikeässä ristiriidassa sen perusluonteeni puolen kanssa, että olen pohjimmiltani sivistyksen jarru, vastarannan kiiski ja epäilevä Tuomas. Suhtaudun kaikkeen uuteen epäilyllä, pahoilla aavistuksilla sekä pessimistisyydellä, mutta silti saatan samanaikaisesti nanosekunnissa innostua asiasta ja ryhtyä pohtimaan Toisaalta-puolta ja perustelemaan kaikin puolin kantaani miksi tämä uusi juttu olisi vain niin kaikinpuolin hyvä ja kaunis. Varmasti ei yksikään ystävistäni, saatika minä itse, pysy perillä siitä mitä mieltä pohjimmiltani mistäkin olen. Rakastan tilastoja, faktatietoja ja olen tiukan rationaalinen, mutta siltikin lähden etsimään kysymyksia ennen vastauksia päättymättömällä tarmolla. Tai sitten ihan vaan kiihdyn potenssiin sata ja hypin ilosta jo kun jokin aihe tahi asia tulee puheeksi.

Miksi enää pidän tätä blogia? Mitä kirjoitettavaa minulla on?

Alunperin perustin blogin treenatakseni kirjoittamista, oppiakseni rikkaampaa ilmaisua ja tehdäkseni kirjoittamisesta rutiinia. Mutta mitä väliä sillä enää on? Mitä virkaa on blogilla, joka löyhkää unelmani kalmolta? Typerät, typerät haaveeni ovat liiskattuina ja rutattuina eikä niillä ole mitään virkaa.

Hölmöjä, typeriä ja naurettavia haihatuksia. Joutilaiden hetkien juonikkaita toiveita. Pelkkiä myrkyllisiä lonkeroita joihin halusin hetkeksi tuudittautua. En osaa kirjoittaa. Osaan hädintuskin aakkoset. Nekin varmasti väärinpäin.

Blogini on vakavasti lopetusuhan alla. Onneksi tällä on ollut varmastikin tasan kolme lukijaa ja muutama satunnainen haahuilija. Mutta koska käyttötarkoitusta sillä ei enää ole ja se muistuttaa vain miksi itken nykyisin koko ajan silmät päästäni, niin miksi vetäisin perässäni pelkkää ruumista?

Painotaakkani, pettymykseni kohde, veitsi haavassa, myrkky sydämessä. Sitä kirjoittaminen minulle on.

Paljastetaan nyt kerrankin, että haaveilin kevään aikana ihan hirveästi opiskelusta journalistiksi. Kuvittelin miten ihanaa olisi kirjoittaa tai edes opiskella sitä. Minua kiehtoi miten lehtitalot toimivat, millaista opiskelu on ja miten media käyttäytyy ja näyttäytyy noin yleisesti tässä maailmassa. Ystäväpiirini ankaran vastustuksen vuoksi kuitenkin luovuin lapsuudenajan unelmastani. "Oletko nyt tosissasi?" kysyi eräs. "Ei millään pahalla, mutta journalisteista lahjakkaimmatkin ovat joko työttömiä tai heille teetetään ihan hirveästi ylimääräistä." "Minunkin mieheni on ollut vapaa toimittaja jo xx vuotta ja aina vain suurimman osan työttömänä.." Sain jopa sähköpostiini varoituksia olla lähtemättä opiskelemaan alaa.

Lopulta otin jo hakuvaihtoehdoksi laittamani hakemuksen pois. Nyt itkettää ja harmittaa. Miksen ole tarpeeksi vahva seuraamaan omia polkujani? Vai olenko sittenkin niin surkea kirjoittaja, että he halusivat säästää minua turhalta hakuprosessilta? Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta seurata valintojani, muttei ollut. Varmasti ystäväni tarkoittivat parastani eikä heitä pidä syyttää siitä, että luovuin unelmastani. Minä nyt vain en ole niin hyvä että tuollaisista kannattaisi edes haihatella.

Onneksi minusta ei koskaan tulekaan mitään. Rahastan kassalla koko surkean elämäni alusta loppuun.

Ja tärkein. MITÄ JOS OLISINKIN PÄÄSSYT OPISKELEMAAN ALAA?

Nyt parikymmentä minuuttia myöhemmin jo vähän naurattaa. Olihan se hullu unelma. En minä oikeasti nyt niin hyvä kirjoittaja ole ja pohjimmiltaan ystäväni vain haluavat että minulla on vakituinen työpaikka ilman riskejä. Harmi vain, että en pidä työstäni ja jokainen päivä jonka vietän siellä, on hidasta kuolemaa.

Jep. Minulla on sama pohja kuin sinulla. Selasin noin tuhat pohjaa läpi ja tämä oli ainoita joka sopi sivupalkkeihin. Olen pahoillani, etsin lähipäivinä toisen pohjan. :-P

Lintsasin tänään lahjakkaasti dieetistäni. Söin aamiaiseksi nutripirtelön totuttuun tapaan, mutta päätimme T:n kanssa tänään tehdä ihanaa, tulista kana-kasviskeittoa joka oli yhtä herkullista kuin wokkikastikkeemme. Siitä pitikin tulla aluksi wokki, mutta kastiketta tuli niin paljon että päätimme väsätä siitä keiton. Voi taivas miten ihananmakuista siitä tuli! Tiedättehän ne kastikkeet, joita voisi syödä vaikka kuinka? Noh, tämä oli juuri sellainen, keittoversiona! :D

Söin melkein huomaamattani ainakin pari kulhollista ja vielä kolmannesta puolikkaan tätä herkkua, joten nyt en varmaan voi syödä mitään enää loppupäivänä. Pisteenä iin päälle nakertelin vielä eiliseltä jääneen puolikkaan nutrilett energiapatukasta. Olo on tyytyväinen, ahne ja ähkyinen. Tältä päivältä luistin siis tarkasta ruokavaliostani, mutta huomenna palaan taas ruotuun. Syön nyt keskimäärin 800-1000 kcal per päivä ja se tuntuu passaavan yllättävän hyvin ja luontaisesti minulle. Ainakin jos en liiku. Katsotaan kasvaako energiantarpeeni ensi viikolla kun palaan pienen flunssan ja vastoinkäymisten jälkeen noudattamaan treeniohjelmaani.

Mitenkään hirveästi en muuten usko näihin "säästöliekki"-teorioihin. Uusimpien tutkimusten mukaan ne onkin asetettu hieman kiistanalaisiksi. Ihmisillä on vain taipumus myös huijata itseäänkin alakanttiin todellisesti nautitun ruuan määrästä. Jos säästöliekki-teoria pitäisi täysin kutinsa, ei Auschwitzissä olisi ollut niin paljon eläviä luurankoja. Kyllä keho laihtuu jos energiansaanti on pitkään pienemmällä saannilla. Säästöliekkikin palaa ennen pitkää loppuun ja laihtuminen jatkuu kunhan ei luovuta. Olen melko pieni kuitenkin pituudeltani, joten en tarvitse yhtä paljon energiaa kuin vaikkapa kymmenen senttiä pidempi henkilö. Teen kevyttä työtä ja harrastuksiakin on keskimäärin vain kolmasti viikossa. Muistaakseni kalorilaskurinkin mukaan tarvitsen päivästä riippuen vain 1350-1550 kcal energiaa. Se voi kuulostaa vähältä jos on minua pidempi, mutta tällainen nökönen pärjää yllättävän vähällä energialla. :)

- - Lisäys

Oli niin ihana päivä, että vein ensin Rinnan ulos valjastelemaan ja taivastelemaan. Suurin osa ajasta taisi kuitenkin kulua kyttäämällä rastaita ja västäräkkejä viiksikarvat jännityksestä väristen. Myöhemmin T ja minä kävimme ihanalla, pitkällä kävelyllä ihailemassa kevätiltaa. Hieman tuli siis liikuntaakin tähän muuten niin ihanan laiskanletkeään päivään. Nyt iltapalaksi kurkkua, raejuustoa ja tilkkanen kastiketta. :)

Dieetin ties monesko päivä, en nyt jaksa muistaa mikä.. Varmaan puolisentoista viikkoa on kärvistelty. Wushuun en päässyt kun siellä oli vain ihan tuntemattomia ihmisiä ja jäin kauhuissani kyhjöttämään tyttöjen pukkariin uskaltamatta mennä kysymään mistä on kyse. Kaikki uusi, tuntematon ja tavanomaisesta poikkeavahan riittää laukaisemaan ahdistuneisuushäiriön enkä sen jälkeen enää ajattele muuta kuin kauhuissani pakoa tai lähintä koloa mihin piilottaa pää, josko läskiperse ei ihan mukaan mahtuisikaan. Niinpä luikahdin vähin äänin tyttöjen pukkarista takaisin eteiseen ja viipotin paikalta minkä kintuista lähti. Harmi etten ottanut sisäliikuntakenkiä mukaan, olisin voinut samantien jatkaa salille ja saada toisen treenikerran, mutta nyt päädyin kiukuttelemaan ja olemaan ahdistunut parin tunnin ajan.

Paino on päättänyt jumahtaa edelliseen lukuun. Toisaalta hyvä ettei noussut, sillä eilen juopottelin muutaman drinksun työkaverin läksiäisissä ja tilasinpa vielä vihreän salaatinkin. Salaatintilaus meni kutakuinkin niin, että tilasin salaatin ja pyysin tarkastamaan ettei salaattikastikkeessa olisi mitään sitrushedelmiä tai ananasta koskapa en voi niitä nauttia. Sain sitten vihreän salaatin ilman salaatinkastiketta ja ananaslohkoilla.. Varmuutta ei ole sainko ihan oikeasti uuden annoksen vai oliko edellisestä vain raapaistu päälliset pois.

Kotona sitten nakertelin hiprakassa juustoa suolaisenhimoon ja lopulta nälissäni dippailin juustosiivuja makeaan chilikastikkeeseen.. Ei itsekuria, ei sitten minkäänlaista. Kalorimäärä lienee onneksi jäneen tuhannen kieppeille joten ihan totaaliromahdusta ei tullut. Tänään olen taas nälkäinen.. Vielä tunti tai puolitoista seuraavaan ateriaan ja illaksi töihin. Meillä on töissä inventaario ja inhoan niitä. Korkeanpaikan kammoiselle on hirveää kiikkua kirjahyllyjen ylälakeuksilla laskemalla tärisevin sormin lukumääriä, tietoisena siitä että maahan on pitkä pudotus. Töitä on siis 17-23, mutta onneksi sunnuntai on vapaa. Pian T muuten matkustaa Italiaan vajaaksi pariksi viikoksi ja jään ihan ypöyksin.. Ei vaan voinut sille ajalle inventointi osua, vaan siihen kun meillä olisi voinut olla kallisarvoinen hetki yhteistä vapaa-aikaa. :(

Voi kun saisin jotkin asiakkaat jotenkin ymmärtämään, että oman melodraaman kehittäminen, huutaminen, karjuminen, raivoaminen, sylkeminen tai nyrkin pöytään lyöminen ei ihan oikeasti auta asiaa yhtään, eikä saa asiakaspalvelijaa ainakaan myötämielisemmin asioita hoitamaan. Se, että olet kadottanut niin kuittisi, paperisi kuin todellisuudentajusikin, ei helpota työtämme ja asioiden vääristely saa vain koko homman entistä hankalammaksi. Jos kerrot rehellisesti mitä on tapahtunut tai edes valehtelet samaa tarinaa, helpottaa se työtämme enemmän kuin sekalainen kiemurtelu ja venkoilu jonka keskeltä yritetään kaivaa jotain punaista lankaa esiin. Kun selityksessäsi ei ole päätä eikä häntää, ei se siitä yhtään selkeämmäksi muutu kun alat huutamaan. Mutta jos tarkoituksesi on että sinut muistetaan, siinä kyllä onnistut. Varmasti muistankin jos jossain tällaiseen asiakkaaseen törmään. Huom. me aspat olemme vain tietyn tuntimäärän viikossa töissä, voit törmätä meihin myös vapaalla. Haluatko varmasti tulla naurunalaiseksi aspan tuttavien keskuudessa? Jos käyttäydyt ystävällisesti, saat varmasti jatkossakin erinomaista palvelua.

Myöskin jos sanomme olevamme toisen asiakkaan kanssa, emme ihan satavarmasti ala palvelemaan kesken kaiken sinua vaikka kuinka käskisit piikomaan nyrkkiä pöytään lyöden. Ihan oikeasti. Edes tittelisi vön sisselssön ei ole kyllin suuri syy keskeyttää edellisen asiakkaan tilauksen hoitaminen tai rahastaminen vain koska purjehdit paikalle maailmanomistajan elkein. Jos olisit maailmanomistaja, voisit samantien käskeä kaiken pyörimään ympärilläsi, mutta koska olet ihan samanlainen pikku pulliainen kuin kaikki muutkin, ei auta kuin kiltisti kökkiä ja odotella vuoroasi. Palvelemme kyllä vuorollasi ilomielin ja ystävällisesti kunhan käyttäydyt asiallisesti.

En tiedä mistä se johtuu, mutta olen ollut koko aamun nälkäinen. Nautin ihan normaalisti aamiaiseni eli nutripirtelön ja mukin maitokahvia, mutta kupu alkoi kurnia silti samantien ja nyt sillä on suorastaan kiljuva nälkä. En tiedä johtuuko tämä eilisestä salilla käynnistä vai mistä. Söin kyllä iltapalaksi jättiannoksen kurkku-feta-salaattia ja lopun spicy sweet and sour kastikkeesta juustopalojen kanssa. Paino oli pienestä lipsumisesta huolimatta tippunut n. -0,5 kg, joten uudelle kilolle päästiin! Olen nyt n. 63,8 kg, joten tämä nälkäkuuri kyllä kannattaa. Tunti pitäisi vielä kestää seuraavaan ateriaan.

On hyvin kilttiä lohduttaa etten ole vielä niin kamalan pläski, mutta toisaalta melkein ainahan löytyy joku vielä lihavampi. Minusta oikea hetki toimia ylipainon kohdalla on herätä silloin, kun tilanne ei ole vielä riistäytynyt täysin hallinnasta. Se on se hetki, kun peilikuva antaa motivaatiota palata takaisin siihen mikä itsestä tuntuu luontaiselta olotilalta.En keksi tähän nyt mitään hauskaa sanottavaa, vaikka mieli tekisi. Tämä on pelkkää tylsää jaaritusta tällä kertaa.

Tänään on tiedossa taas puolentoista tunnin treeni wushua joka tiistaina jäi väliin kun hermoilin uusista asioista. Tämä kevät on ollut astetta rankempi kun on etsitty kaikkiin mystisiin ja inhottaviin oireisiin vastauksia. Yksi asia on selvitetty ja osoittautui astetta harvinaisemmaksi, mutta onneksi vaarattomaksi tilaksi. Nyt toista asiaa selvitellään ja kestinkin aamulla urheasti neljän veriputkilon näytteidenoton kyynärtaipeesta vaikka yleensä kammoan neuloja. Vertakin pitäisi taas luovuttaa, kun tulisi sopiva sauma ettei kuukauden sisään olisi flunssaa, allergisia reaktioita tai lääkekuuria.

Eiliseen palatakseni, se oli taas yksi karmea päivä. Päivän päätteeksi ajattelin etten ikinä jaksa enää salille ja käännyin kerran jo vastaanotosta pois, palatakseni uudelleen ja päättäessäni vetää ihan vaan kevyen lihaskunnon. Loppujen lopuksi vietin salilla yli tunnin laitteissa ja nautin joka liikkeestä. Nyt on tissilihakset taas kipeinä, mutta muutoin olo on loistava. Oikealla jalalla voisin kuukauden kuluttua uskaltaa ihan oikeasti spagaattia. Nyt se on niin lähellä, niin lähellä, mutta pelkään venäyttäväni paikat jos väkisin yritän. Silloin kun alkaa liikaa innostua, on paras painaa muutamaksi viikoksi jarrua. Pää ei ole vielä lähelläkään polvia, mutta kämmenet taipuvat kauniisti jalkapohjien alle ellei selässä ole jotain jumikramppia. Sivuttaisspagaattikin on edistynyt ehkä sentin sadasosan, niin mukavasti saa V-asennossa istuessa kyynärpäät lattiaan.

Nämä ovat suurenmoisen suuria saavutuksia kun lähtötilanne on ollut kuin jäykkäkouristukseen jäänyt hippo. :)

Treenikerrat: 35 Matkaa tavoitteeseen: 65 Paino: 63,8 kg

Tulipa tylsä blogipäivitys. Sitä se nälkä teettää. Joka aivosolu ajattelee seuraavaa ateriaa eikä keskity olennaiseen..

HAHHAHHAA! Uskallanko edes kertoa, että eilen illalla repesin, ratkesin ja ahdoin napaani tölkillisen pikkumaissia, ainakin 50g juustoa, ylimääräisen nutripatukan sekä puoli purkillista spicy sweet & sour kastiketta. Varmastikin sen vuoksi aamulla vaaka näytti samaa kuin eilen, tai ehkä 100-200g enemmän. Vatsaparka meni myös yllärilahjasta sekaisin kun suu ahtoi herkkuja vatsan täydeltä, joten olen aamun ripuloinut ja ollut helpottunut että asun edelleen yksin. Tänään palaan ruotuun ja ruokavalio näyttää tältä:

3 pussia nutriletin soppia

1 suklaapirtelö + maitokahvi aamikseksi, 1 patukka ennen salia ja puolikas jälkeen (pieniä protskupatukoita)

1 suklaajälkkäri ja tomaattiliemi illaksi

Nyt lupaamani kuva melko lailla lähtötilanteesta. Jo viime kesänä olin melko pulskassa kunnossa, 64 kg.. Lähtötilannehan nyt oli tuohon vielä + 2 kg, mikä on vähän liikaa kun ei omiin kuteisiinsa mahdu!

Huomatkaa miten pidän allikädet irti vartalosta ja yritän vetää vatsaa sisään, mutta silti vyö pömpöttää. Auringonvalosta huolimatta kaksoisleuka vaan väpättää, hyih. Kuva on siitä kiva että se vähän valehtelee silmälle. Olen pullukampi kuin kuvasta voisi kuvitella. Olin jo kuvanottoaikana, saatika nyt! Hyvä mittari varmaan ylipainolle onkin se, miltä oma kroppa tuntuu ja millainen olo siinä eläessä on. Itselläni on huono. Tavallaan kai myös onnekasta, että lihon vatsaan, tisseihin ja persuksiin ihan jumalattomasti. Vähemmän kiva on siinä vaiheessa kun tissit uhkaa lerputtaa ohi omien kuppien ja takamus turpoaa ulos jopa mukavaksi venyneistä muinaisista pikkareista joita normisti käytän enää yökylässä. Muutoinhan vetelen sikeitä aina alasti. Yöpaidat yrittävät poikkeuksetta kuristaa minut.

Vaan ei viimeistä päivää! Tänään on siis ollut viides päivä ja painoa on pudonnut hieman vähemmän kuin toivoin, n -1,8 kg. Melkein pari kiloa siis kuitenkin. Täysin orjallisestihan en tätä ole noudattanut, vaan hieman poluilta poiketen ja tilaisuuden tullen loppasuuna liveten. Hamstrasin kevätvarastoon eräästä tarjouksesta pari soppapakettia ja ajattelin ehkä hakea vielä toisen parin lisää. Tosin nämä  useamman pussin paketit eivät jostain syystä ole lainkaan yhtä hyvänmakuisia kuin viiden päivän pikastarttipaketissa! En tiedä mikä koostumuksessa mättää, mutta mansikkapirtelö oli taas vilttitossun tomuinen 15 kappaleen paketissa, kun taas starttipaketin mansikkainen oli mukavan pehmeä ja karkkimaisen makea. Jonkin sortin huiputusta!

Noh, tässä ollaan nyt kuitenkin sen verran hyvällä alulla etten ainakaan näillä näkymin kesken lopeta. Aion siis vetää nutrivaliota ainakin toiset viisi päivää, kenties vielä kauemminkin ja sittenkin edetä vain varovasti ruokavalioon uutta lisäillen. Vatsalaukku on sittenkin hieman pienentynyt, sillä lounaalla olin ihan täynnä jo syötyäni yhden kasvisliemen ja puolikkaan nutripatukkaa. Tosin lisään aina paljon reilummin annoksiin vettä kuin ohjeissa on. Aluksi se johtui siitä kun oli koko ajan nälkä.. Tunnussanoikseni muodostuivatkin: "Voisikonhan syödä tätä vielä hieman hitaammin", "kestäisikö siihen lisätä VIELÄ kerran vettä" ja "Joko se on loppu?! Taidan juoda vielä pari lasia vettä.. :( ". Minusta siis nutriletin ruuat ovat aika voimakkaan makuisia, -vaikka itse lisään chiliä melkein mihin sitä vaan voi lisätä, sekä suolaisia, joten ne kestävät minusta oikein hyvin runsaamman vedenkäytön kuin ohjeessa neuvotaan. Ihme siis, että vatsalaukku pienentyy kun tinttaan sinne välillä ämpärikaupalla vettä..

En mitenkään hirveästi ole enää näin "vanhemmiten" makean ystävä, joten olen korvannut joka iltaisen jälkkärin useimmiten muutamalla juustosiivulla. Niinpä jälkkäreitä alkaa kertyä varastoon pussi toisensa perään. Toisaalta tuosta ei takuulla ole haittaa, sillä T rakastaa rahkajälkkäreitä ja nyt voin kätevästi aina valmistaa itselleni puolet vähemmän energiaa sisältävän jälkiruuan nauttiakseni sen hänen seuranaan!

Nutrimauista testissä: Creamy veggie soup. Kummallisen jauhoinen tämäkin, sopassa tuntui myös ikävä, pistävä jälkimaku. Jos makuna olisi nokkosenpiikki, se olisi tämä. Vettä laitoin hieman vajaa 3 dl kun ohje ehdotti kahta. Plussana keitto oli mukavan paksua vielä näin jatkettunakin ja ainakin annos tuntui hyvän täyttävältä. Siitä, mitä makua keitto oikeasti edusti ei ole hajuakaan. Kai siinä vähän sipuli maistui. Tosin haukoin tämän melko vauhdilla ääntä kohden kun nälkä oli jo kiljuva!

Treenikerrat: Ei muutoksia. Olin tänään niin huolissani elämästäni että missasin bussin. Paino: n. 64.2. kg

p.s. Lupaan alkaa päivittää blogiani enemmin kuvin, sillä pelkkää tekstiä on aika raskasta lukea.

Nutritutin neljäs päivä.

Olen oppinut tykkäämään ihan ehdasti siitä mansikkapirtelöstä. Lutkutan pilliä pitkin herkkua ja kuvittelen sen olevan jotain parempaakin kuin maito-vesi-jauho-seosta. Suklaapirtelö saa edelleen irvistelemään ja jälkkärit ovat tosi keinotekoisen makuisia. Kuitenkin patukat alkavat olla miltei maittavia (vaikkakin tajuttoman makeita!), tomaattiliemi on oikeastaan kirpeähkön herkullista. Painoa on pudonnut kolmen vuorokauden aikana -1,5 kg, joten ainakin jotain on tapahtunut. Se, että alku on näin hidas ja takkuinen johtuu taasen siitä, että kun työpaikka on kerrankin tarjonnut parina päivänä lounasedun olen sen totta vieköön käyttänyt. Ensimmäinen lounas meni ihan kohtuuden rajoissa, mutta seuraava oli kuin kaikkien ruokavuorten everest. Ehdin ruokailemaan tullessa vain huokaista kollegalle jonkun asiakkaan takuulla langettaneen kirouksen ylleni, kun vesimukini kaatui ja aterimet sekä salaatti alkoivat uida ympyrää tarjottimellani. Sillä välin kun kumartelin anteeksipyyntöjä kokeille joiden tiski sai osansa hyökyaallosta, juoksin uutta vettä mukiini ja läiskin hätäpäissäni servettejä tiskiin lillumaan, täytti toinen kokeista huokaillen lautaseni kukkuroilleen täytettyjä paprikoita ja villiriisiä. Enhän minä voinut hihkaista että laihdutan ja haluan ihan minipikkiriikkisen annoksen, vaan kauniisti kiittäen otin kukkuroilleen täytetyn lautasen vastaan. Onneksi sain taiteiltua ruokakeon ja tarjottimen kunnialla pöytään, vaikken nähnyt riisivuoreni takaa edes mihin astua. Sain ihan tosissani lapioida ruokaa naamariin tuhotakseni sen julmetun keon täpötäysinä vaaputtavia paprikaveneitä, riisiä ja mukin täydeltä piimää. Olikin muuten onni, että se oli vesimukini jonka töytäisin vahingossa kumoon eikä piimä. Huh, onni onnettomuudessa! Ruokaa taas en voi jättää kun minut on lapsena niin tiukasti opetettu ajattelemaan moraaliselta kannalta ruuan poisheittämistä toisten kuollessa nälkään. Niinpä urheasti söin annoksen vaikka juuri kutistumassa ollut vatsalaukkuni lähetti aivoihin viestiä navan ratkumisesta. Ystävät kysyivät miksen voinut vain heittää osaa pois, mutta omatuntoni ei salli ja potisin sen nakuttavuudesta päiväkaupalla kun taas kilotkin karisevat nopeammin kuin omantunnon ääni vaimenisi. Jätänkin jotain syömättä äärimmäisen harvoin ja omatuntoni hyökkää armotta kimppuuni jos edes maito on pahentunut ja joudun sen heittämään pois. Itse asiassa suljen asian kohtuullisen pitkäksi aikaa pois mielestäni ja pilaantunut maito odottaa jääkaapissa yrittäessäni sulkea silmäni leväperäisyydeltäni. T marmattaa usein jos jotain vanhentunutta on jääkaappiin jäänyt, enkä tajua miksi edes jätän todistusaineistoa huolimattomuudestani. Kai se on jokin tapa näpäyttää itseään. Kuunnella nöyränä toruja tapahtuneesta.

Ulkona taas on ollut ihana ilma ja olen hyödyntänyt sitä viemällä tyttökissaani ulos. Mussukkani ei ole moksiskaan pienestä lumesta eikä kesäisin edes vesisateesta, vaan tutkii uteliaana pitkän talven jälkeen tuttuja maisemia. Toinen kissa valitettavasti joutui pari vuotta takaperin kahden irtokoiran hyökkäyksen kohteeksi ja edelleen säikkyy kaikkea arvaamatonta. Sitä vienkin yleensä ulos vasta kun lumet ovat sulaneet ja illan hämärissä välttääkseni lapset tai muut äkkinäiset tapahtumat. Voi kun olisinkin saanut sen irtokoirien omistajan kiinni! Olisin räksyttänyt vielä pahemmin kuin ne pahaiset piskit ja saattanut näyttää hampaita, kännykän kameraa ja poliisilaitoksen numeroa. Niin pistää vihaksi kun toinen juuri opettelee ulkoilua ja sitten käy sellainen takapakki. Niinpä Hiiden, oman mustan pelkuripaholaiseni kohdalla ulkoilut ovat aina aluksi stressin ja kauhun paikka, kunnes uteliaisuus vie voiton ja parin viikon harjoitusten jälkeen jätkä alkaa vasta nauttia ulkoilusta. Mutta koiria Hiisi edelleen vihaa, Vihaa, VIHAA. Rinna, oma pieni kaunis tilkkuliinani taas ei ole moksiskaan ja sähähtääkin vain jos joku aivan liian tuttavalliseksi alkaa. Vähän täytyy myös häntää pörhistää, mutta parin tutuimman ulkoilevan koiran kohdalla saatetaan jopa varovasti haistella kuonoa. Hiisi taas muuttuu pörheäksi piikkipalloksi joka sylkee silmät palaen ja lähtisi soitellen sotaan riippumatta koiran koosta. Viime kesänä tosin otettiin pari varovaista askelta eteenpäin naapurin koiran kanssa, jota sai kurkkia rapun oven takaa. Eikä se ollut enää niin pelottavaa.. Ehkä ensi kesänä osa koiria pääsee kilometrin säteellä ohi ilman sotasähinää ja sylkemistä. :)

Muuten ei mitään uutta tähän pieneen elämään. Huvittelen katsomalla netistä kuvia tulevasta hotellistamme ja haaveilemalla lomasta..

Treenikerrat: Ei muutoksia. Paino: 64.5 kg (lähtöpaino oli 66 kg eli tuhdissa kunnossa oltiin kun olen tällainen 157.8 cm hukkapätkä) Tavoitepaino on 58 kg.

p.s. Marsa kyseli missä mun protskut on, vastaus on: siinä nutriletin patukassa ja salin jälkeen nautittavassa protskupatukassa. 10-14 päivää aion pitää vähän tiukempaa dieettiä ja sitten alkaa varovasti lisätä mm. kasviksia, pähkinöitä ja lihaa ruokavalioon. Ennen kaikkea opetella pienempiin annoskokoihin ja irti napostelukoukusta.

1. virallinen päivä

Eilen maistoin ensikosketukseni nutrilettiin ja voi järkytys että se on hirveää kuraa. "Suklaa"pirtelö maistui ihan siltä miltä näyttikin, eli likaiselta kuravelliltä. Nyt jos silmät laittaisi kiinni, voisi kuvitella vetelevänsä mummon vinnin vilttitossuun unohtunutta suklaajauhoa viidenkymmenen vuoden takaa. Miten jokin voi maistua niin.. tomuiselta?! Samaan kulinaristiseen elämykseen varmasti pääsisi sekoittamalla desi jauhomadoilla maustettua vanhaa vehnäjauhoa teelusikalliseen kaapin perukoille unohtunutta kaakaota, lisäämällä seisonutta kasteluvettä ja hölskyttämällä käsi vispaten koko hoidon sekaisin. Tämä jos mikä on sopiva rangaistus päästettyäni itseni pullahtamaan! 10 päivää tätä tuskaa ja kärsimystä? Kielen iloihin tottunut suppusuuni on varmasti sitruunalla näiden jälkeen enkä enää ikinä, ikinä, ikinä tee tätä virhettä uudestaan! Toisin sanoen liho likemmäksi kymmentä kiloa.

Mitä saliin tulee, en uskalla mennä tänäänkään. Ääni alkaa hetken puhumisen jälkeen raakkua ja kurkkua pakottaa, joten en viitsi kokeilla mitä tapahtuisi kuntoilun ohessa. Saattaisin ottaa hetken lukua salin lattialla kun nyt jo tahtoo portaiden kapuaminen huimata. Ärsyttävää. Rakastan liikuntaa ja tekee pahaa jättää pari treeniä välistä. :( Lisäksi en pääse ihanaisen Natan luokse häntä ja tyttöjä katsomaan vieläkään! Keljuttaa ihan kympillä. Toisaalta taas voin tänään pitää palkattoman käyttäessäni ensimmäistä kertaa elämässäni lakko-oikeutta. Takkiin tulee kun palkka on muutenkin pieni, mutta työnantajan ajamat uudistukset ovat niin pöyristyttäviä, etten voi mitenkään allekirjoittaa niitä. Sen enempää en jauha blogissani politiikkaa.

Mutta nutriletti, kutrinetti, lutranutti, ähäkutti.. Loppu "aamiais"pirtelöstäni ilkkuu sheikkeristä ja hampaat irvessä yritän nieleskellä juomaa. Ajatus siitä, että tätä on edessä 9 aamua ja monta välipalaa, tekee mieli parkua ja yrittää vielä ilman radikaaleja toimenpiteitä. Mutta tunnen itseni. Jos olen päässyt kerran pahasti lipsumaan, ei siitä palauta kuin parin viikon tiukka ja tarkkaan suunniteltu ateriakokonaisuus. Toivon mukaan tämän kuurin jälkeen kestää toiset 10 vuotta ennen kuin päästän itseni pullahtamaan malliksi ilmapallo. ..Kiitos jälleen heille jotka muuta vakuuttavat, mutta kun farkut vinkuvat tuskasta ja hameesta napit singahtelevat kuin ammukset eri ilmansuuntiin, alkavat olla vitsit vähissä ja nauru pyllyssä. Naisen on tehtävä, mitä naisen on tehtävä, etteivät ne rakkaimmat rätit jäisi käyttämättä. Viimein olen onnekkaasti pudistellut kurkkuuni viimeisetkin tipat nutripirtelöäni ja seuraava tuska on vasta huomenaamuna! Myöskin nettivinkeistä viisastuneena sekoitin sentään aamupirtelööni veden lisäksi desin maitoa ja saatoin paikoin kuvitella juovani vaikkapa vain harvinaisen pahanmakuista proteiinipirtelöä jauhojuoman sijasta. Ei, en ole koskaan maistanut proteiinipirtelöitä mutta eivät ne varmasti paljon tämän paremmaksi tulisi. Niihin siirryn liikunnan jälkeen kunhan olen ensin muutamia ylimääräisiä kiloja karistellut. :)

Treenikerrat: Ei muutoksia

Lisäys: Kappas vain. Kuvittelin saaneeni paketin josta puuttuivat valmistusohjeet, mutta sieltähän ne tupsahtivat ihan paketin pohjalta, kahden annospussin välistä esiin. Tein siis ihan vain järjellä arvioiden pirtelöni pariin desiin nestettä, kun oikeampi olisi ollut 2,5 dl. Nooh, ensi kerralla sitten oikein ja toivottavasti tomun maku hieman lientyy. Nyt pääsen lempipuuhaani, ateriarytmin suunnitteluun! Noudattaessani tarkkaa ruokavaliota, lempijuttujani on kalenterista katsoen suunnitella ateria-ajat eri päivärytmien mukaan. Mitä missäkin vaiheessa ja missä järjestyksessä. Ihme, etten koskaan ole sairastunut anorexiaan. Tosin ortorexian lievä muoto on ihan tuttu juttu ja sitä osaan nyt vanhempana varoa. Minusta vain yksinkertaisesti kaikenlainen suunnittelu on vain niin kamalan kivaa! :D

Nyt tarvitaan jo järeämpiä toimia. Paisun kuin pullataikina ellen pian tee jotain. Niinpä alan tänään keventää ruokavaliotani ja huomisesta eteenpäin lipitän viiden päivän kuurin nutrilettia. Aluksi mietin että 30 e on järjetön hinta viiden päivän jauheista, mutta sitten aloin miettimään että sehän on suht sama millä hinnalla ostaisin ruokaa samalla aikavälillä. Aion kuitenkin syödä kevyen välipalan päivinä jolloin käyn salilla sekä juoda joko palautusjuoman tai soya alpron salin jälkeen. Lähinnä haluan myöskin tästä tajuttomasta napostelutarpeestani eroon. Oikotiehän laihdutukseen tuo ei ole, mutta alkusysäys joka voisi antaa toivoa toivottoman tuntuiseen tilanteeseen.

Tänään jää treeni välistä. Heräsin aamulla klo 6:20 kipeään kurkkuun joten tämän päivän otan varsin rennosti vaikka alunperin piti tehdä salilla 45 min aerobista ja 45 min lihaskuntoa. Ja mikäpä olisikaan parempi ajankohta aloittaa nestebuustaus laihdutukseen kuin kipeytynyt kurkku, jolloin ei edes tee mieli mitään kiinteää ravintoa! :)

Tänään aion nautiskella pari soya alpro-juomaa (joo no ne ei ole kauhean vähäkalorisia..)

Tomaattimurskakeittoa jota on maustettu kermaviilillä (kevyellä sellaisella)

Maitokahvin imaisin jo aamutuimaan

10 litraa teetä (eri teelaatuja, osa maidon ja ehkä himppasen hunajaa kanssa nam)

pari sellaista mukin mittaista pussikeittoa.

Ehkä hieman partaäijäjogurttia + ehkä muutama siivu juustoa

Näillä eväillä aloitetaan ja nutriletin viiden päivän kuurilla jatketaan. Plus vähän raejuustoa ja vastaavaa että salilla jaksaa hyytymättä. En halua kutistaa alkeellisia papujani takaisin itämisasteelle nyt kun ne alkavat ujosti jo esiintyä.

Treenikerrat: 34. Matkaa tavoitteeseen: 66.

Blogini on lepäillyt hetken muiden kiireiden ja asioiden vuoksi, mutta nyt vaihteeksi kuulumisia.

Surullisin uutinen on se, että pitkään ja hartaasti, liki viiden vuoden ajan palvellut tietokoneeni viimein veti viimeisen pihinänsä. Väsähtänyt kone sammahti aina kun pyysin sitä tekemään yhtään mitään ylimääräistä, joten kutsuin viimein tietokonetohtorismiehen uskollista ystävääni katsastamaan. Tuomio oli lyhyt ja lopullinen. Kyse oli päivistä, viikoista tai enimmillään kuukausista kun kovalevy (tai mikä lie, olen surkea näissä) huokaisisi viimeisen kerran. Niinpä kiireimmän vilkkaa kutsuin T:n pelastamaan kanssani mitä pelastattavissa oli ja vapautin koneeni tehtävistään alakellarin ankeaan koppiin odottamaan elektroniikan hautuumaille matkaamista. Tunsin itseni miltei petturiksi katsastaessani äkkiä uutta konetta tilalle edellinen kun palveli vielä viimeisiä kertoja. Onnekseni gigantista sellaisen alta kolmensadan sain, mutta laskun kivutessa uuden koneen, huollon ja dvd:n osteluiden lomassa neljään ja puoleensataan, jouduin hampaita kiristellen verottamaan vuoden ajan säästämästäni matkakassasta varoja rankalla kädellä. Niinpä minun ja T:n pitkään haikalema loma Japanissa on vaihtunut huomattavasti lähemmäksi, mutta sentään palmujen katveeseen, hiekkarannoille ja erotiikkamuseossa piipahtamiseen. Kyllä siinä pari katkeraa kyyneltä tuli vuodatettua, mutta toivon hartaasti ettei Japani ota jalkoja alleen ja kävele tavoittamattomiin seuraavan vuoden aikana, vaan pääsisin sinne vielä kuitenkin. Vähän myöhemmin kuin aie oli, mutta pääsisinpä kuitenkin.

Liikunnasta taas on hiipinyt elämääni tapa elää. Minimimäärä treenikertoja viikossa on 2, kolme on se mitä yleisimmin teen ja neljä suurin tavoite. Viittä en kolkuttele kuin unissani, mutta ehkäpä sekin vielä jonain päivänä järjestyy. Olen nyt vuoden ajan yrittänyt tätä ruhoa liikuttaa, ja viimein se alkaa vyöryä eteenpäin astetta kevyemmän tuntuisesti. En myöskään vieläkään ole lakannut ihastelemasta pientä habaani siellä käsivarren sivussa (mistä kukaan muu ei sitä huomaakaan). T-parka joutuu kerta toisensa jälkeen todistelemaan että joojoo, siellä se on kun pullistelen pientä mantelinkokoista ja madon pituista papuani. Nyt kun vielä ne kirotut kuusi kiloa katoaisivat, niin alkaisin olla melkein tyytyväinen itseeni! Nyt tuntuu, että teen ihan hirmusti töitä eikä missään näy!

Kaiken kukkuraksi tällä viikolla aion tehdä ne kolme treenikertaa, mutta valitettavasti hyvinkin kevyesti. Onnistuin taas jumittamaan selkäni oikein ilkeään kramppiin, tällä kertaa niin pahoin, etteivät oikean puolen selän lihakset tahdo edes kättä pyörittäessä liikahtaa vaan jurottavat itsepintaisessa sykkyrässä. En uskalla hirveästi lihaskunnolla selkää rasittaa, vaan aion keskittyä laajoihin liikeratoihin ja pitkiin, syviin ja lempeisiin venytyksiin saadakseni lihakset pikkuhiljaa antautumaan. Lääkäri kirjoitti reseptin lihasrelaksanttia ja pari päivää sairauslomaa, joten viime yön nukuin syvää ja rentouttavaa unta, en purrut tapani mukaan hampaita yhteen ja heräsin vailla raastavaa päänsärkyä. Minullahan on ikävä tapa aina stressin tai muun tunnekuohun aikana öisin purra hampaitani yhteen niin että seuraavana aamuna ovat leuat hellinä ja pään ympärille on yön aikana puristunut polttava ja raastava vanne. Onnekseni olen hoitojonossa purentakiskoa saamaan, mutta siihen taitaa mennä vielä muutama kuukausi. :)

Treenikerrat: 33. Matkaa tavoitteeseen: 67. Täytyy hieman kiristää tahtia, tämä menee kohta lepsuiluksi vaikka aikataulussa ollaankin.

Mitta tuli täyteen tätä vaimotukkaa, myös polkkana tunnettu malli. Viimeksi kampaaja oli suoraan suositellut lyhyttä mallia ja ottamaan kuvan mukaan jos jonkin mallin keksisin. Tästä viisastuneena selasin kampauksiin erikoistunutta lehteä ja bongasin mielestäni kivan mallin. Eipä muuta kuin marssimaan lehti kädessä kohti jo toistamiseen tätä uutta ja jännittävää kampaamoa. Ajattelin ensin käväistä salilla ja sitten kampaajalle, joten kysyin ehtisikö vielä vartin yli kahdeksan leikattavaksi kun kampaamo on yhdeksään asti auki. Kysäisin myös edellisen kampaajani perään joka oli ollut oikein näppärä likka. Käytiin seuraava vuoropuhelu: (K: kampaaja, M: Minä)

K: Mitä sä kyselet sen perään kun mä olen täällä?
M: No ehh. Kyllä mä sunkin leikattavaksi voin tulla.
K: No hei tuu mieluummin nyt eikä salin jälkeen. Mulla menee bussi 20:40 ja haluun ehtiä siihen.
M: Eikö tämä ole auki klo 21 asti?
K: No on, muttei me ikinä pidetä sitä niin myöhään auki.
M (hieman pahastuneena mutta jääden): Noh, meillä työpaikalla pidetään kyllä putiikki auki siihen asti kun on merkitty.
K: No minäpä voin lähteä silloin kun haluan. *naurua*

Arvelin että kampaajalla on vain omalaatuinen huumori joten jäin ja kaivoin esiin kuvan ja näytin sitä kampaajalle. Virhe.

M: ..Niin että saisitko tehtyä minulle tuollaisen kampauksen?
K: Siis mitä?! Sä tuot mulle kuvan! Kyllä mä osaan ilmankin. Hei mä olen ammattilainen!
M: Öh, anteeksi. Viimeksi vain ehdotettiin tuomaan kuvaa jotta voidaan kehitellä jotain kivaa..
K: Siis mä olen kuule todella hyvä. Mä olen tehnyt tätä jo niiiin pitkään. Eipä kukaan ole aikoihin tuonut kuvaa! Kaikki hei luottaa muhun. Istu alas!!

Silkasta säikähdyksestä länttäsin persiini tuoliin ja kampaaja sinetöi minut suojaessulla kiinni.

M: Tota.. Jätänkö mä ton lehden tuohon pöydälle vai laitanko pois?
K nyrpeänä: No voit sä sen siihen jättää. Mä vähän kostutan sun tukkaa.. Oletko sä nyt varma että haluat noin radikaalin muutoksen?
M: Juu, anna mennä vain. :)

Hetkeä myöhemmin sakset alkavat viuhua märässä tukassa.

K: Tiedätsä. Mä en leikkaa kuule minkään kuvien mukaan, mä leikkaan niinkuin mun mielestä sulle sopii.
M (lievästi kauhuissani): Eehh.. Okei. Sä saat muuten vapaat kädet, mutta älä pliis tee mitään kahden millin siiliä. :)
K: Siis MITÄ?! Sä annat mulle muka vapaat kädet ja sitten sanot ettei sitä eikä tätä? Mitä tää on? Hei mitä tää on? *naurua* (en ole varma oliko se humorista vai sadistista)
K: Mä osaan kyllä tän homman. Arvaa kuinka kauan mä olen tätä tehnyt?
M (ilman laseja enkä voi arvioida ikää): ... 10 vuotta?
K: Kamala mitä sä puhut! En mä ole noin vanha! Miks kaikki sanoo 10 vuotta?! 5 vuotta!
M (pikainen laskutoimitus päässä olettaen, että kouluttautunut peruskoulun jälkeen): Joten sä oot 23-vuotias?
K (hieman leppyneemmällä äänellä): 25, mutta kiitos jos mä näytän nuoremmalta.

Hetken kuluttua:

K: Siis että sä voit epäillä mun ammattitaitoa..
M: No enhän mä edes tunne sua. Ja kerran erään kampaajan poikaystävä oli juuri kuollut ja hän leikkasi mun tukan aika pieleen.
K: Ai sen tummatukkaisen meidän kampaajanko?
M: Eikun sitä edeltävä, aiempi. Opiskelijana muuten kävin kampaamokouluissa, niissäkin välillä meni vähän pieleen joten tykkään olla vähän varovainen.
K: Kauhee kun sä valitat koko ajan. Kukaan ei ole valittanut noin paljon mulle!
M: No anteeksi..
K: Siis kaikki kehuu mua niin! Mun yksi asiakaskin tulee aina vaan mulle ja kertoo miten mä olen pelastanut sen elämän! Mä olen sille jo että hei kamaan, lopeta. Nyt on jo liikaa! Mutta kun ne kaikki vaan niin rakastaa mua.

Hetken rauhallista saksien napsimista.

K: Mä voisin laittaa sulle värin..
M: Ei kiitos, mä värjään kotona kun nyt en ehdi muuten.
K (varppina): Ai tota punaista?
M: Juu, tykkään punaisesta.
K: Aika kauhee. Mun mielestä sulle ei sovi yhtään punainen. Sun silmistäkin näkee ettei sulle sovi yhtään punainen. Mä olisin laittanut tummanruskeaa. Mä voisin nytkin laittaa sulle vielä ruskeaa.
M: No jos katotaan myöhemmin. Eikö se vaadi muuten värinpoistoa?
K: Kuka sua noin on pelotellut? Etteikö muka voisi laittaa ruskeaa punaisen päälle!
M: Kai se vähän riippuu koulukunnasta..
K: Hei kyllä mä tiedän! Mä olen ammattilainen!

Aletaan olla nyrhimisen loppupuolella.

K: Miltäs näyttää?
M: Hetki niin laitan lasit päähän.
K: Ai niin, mä aina unohdan jos jollakulla on lasit..
(Alan kaivaa laseja esiin)
K: Eikun et sä saakaan vielä katsoa! Laita ne pois!

Menee vielä hetki. Kampaaja poistuu hakemaan peiliä, mutten uskalla ottaa laseja esiin ennen kuin lupa viimein heltiää. Kampaus on tyystin erilainen kuin kuvassa, mutta silti ihan ok. Parempi mielestäni kuin polkka oli.

M: No onhan se ihan kiva. Kiitos.
(En todellakaan lähde laulamaan ylistyslaulua vaikka tukka ihan jees onkin. Kampaaja näyttää hieman pettyneeltä joten hellyn kehumaan kampausta vähän lisää.)
K: Etkä tarvii kuin vähän vahaa.
M: Sitä mulla onkin purnukka kotona.
K: Ai minkä merkkistä?
M: xxxx
K: Mä en tykkää tosta vahasta. Se haisee mun mielestä tosi pahalta. Mun vahat maksaa vähemmän ja tuoksuu paremmilta. Oota.

Kampaaja hakee vahapurnukan ja kyllähän vaha tuoksuu hyvältä.

K: Tätä kannattais ostaa. Se maksaa vaan xx euroa.
M: Ehkä sitten toisella kerralla.
K: Ehdottomasti kannattaa. xxxx on paljon huonompaa kuin tää.
M: Harkitaan.

Tällainen kampaamokäynti tällä kertaa. Jännitystä ja dramatiikkaa riitti, mamma oli todella oma persoonansa. Jotain ihastuttavan viehättävää siinä röyhkeydessä, huumorissa ja hyökkäävyydessä oli. Saatanpa mennä toistekin. :D

Kas niin. Pitkästä aikaa jotain kuulumisia blogiin. Valitettavasti lyhyesti kuitenkin. :)

Olen nykyisin jatkuvasti hirveän väsynyt. Viikonloppuvapaita ei oikeastaan enää tunnu olevan kuin muutaman kuukauden välein, kahden päivän vapaita kolmen viikon välein. Muutoin rytmi on aika tarkkaan 2-5 päivää töitä, vapaapäivä, ja taas 2-5 päivää töitä ja vapaapäivä. Tekaisinpa tuossa välissä yhdeksän päivää putkeenkin ja siellä keskellä yhden yövuoron lastenhoidossa. Niinpä yritän tahkota pääsykoekirjaa läpi ja vain toivoa että pääsen jatkamaan opintojani. En todellakaan halua jäädä tuolle alalle missä ei ole minkäänlaista rytmiä tai rutiinia. Ollaan vain naimisissa työn kanssa. Ikinä ei pääse parin viikon varoajalla minnekään juhliin, lomaa on 5 viikkoa vuodessa ja jatkuvasti pitäisi tehdä, osata, kouluttautua ja panostaa enemmän. Työssä on hyvätkin puolensa, mutta itselleni tuo on liian kuluttavaa. Olen liian vanha ja mukavuudenhaluinen noin epäsäännölliseen rytmiin. Kadehdin suunnattomasti ihmisiä joilla on viikonloput vapaita tai vaikkapa 2 viikkoa töitä ja viikko sitten vapaata. Melkein harmi, että itseltäni ovat kaikki hoiva-alat mahdottomia terveydellisistä syistä. Ei tekisi tiukkaakaan olla aina pari viikkoa putkeen töissä jos siitä olisi seurauksena pitkään vapaata. :)

Noin, se vuodatuksesta!

Mitä tulee treenaamiseen, niin välillä menee paremmin välillä huonommin. Paino ei laske vaan junnaa paikoillaan ja kun viimein ilokseni pieni haba pulpahti pintaan, sekin ilmestyi ihan väärään paikkaan. Käsivarren sivuun koholle mistä sitä ei edes huomaa ja vatsakin rullautuu vain elastisille makkaroille timmin pyykkilaudan sijaan. Kun tilanne on mitä on, luovutin viimein kammostani kuntosalia kohtaan (minähän käyn vain ryhmäliikunnoissa) ja pyysin kuntoneuvonnassa tekemään itselleni kunnollisen kunto-ohjelman. Näin en ole niin sidottu kellonaikoihin kuin ryhmiksiin tähdätessä, vaan voin aina keskuksen ollessa auki marssia sisään tempomaan liikuntasuoritusta laitteilla. Nyt pitäisi sitten seuraavaksi voittaa itsensä ja ihan oikeasti kokeilla ohjelman läpiviemistä. Kuntoneuvontahan oli vain ohjelman suunnittelu ja pikainen perehdytys laitteisiin. Voi itkut että ne näyttävät silmissäni monimutkaisilta ja pelottavilta! Nyt on vain pakko yrittää voittaa itsensä..

Treenikerrat: 20. Matkaa tavoitteeseen: 80.

Johtuen parisuhteen jyvien ja akanoiden jälkipuinnista, olen ollut henkisesti niin poikki että asunto on tällä hetkellä ihan kaamea läävä. En ole kunnollisesti antanut uudelle imurille mahdollisuutta hoitaa töitään kuin muutaman hassun pintapyyhkäisyn verran parin viime viikon ajan. Tosin jo siinä ajassa imurin pyörät tukkeutuivat irtohiusteni sekä erinäisen kokoelman kissankarvoja kiertyessä niiden akseleihin. Toissailtana näversin paragonveitselläni niitä katki ja kaivoin ulos pyörien sisältä, miten ällöttävää ja terapeuttista pipertämistä se olikaan. Mutta nyt tein päätöksen ja pyhästi lupasin itselleni ainakin kahden viikon ajan tehdä kolme asiaa mitkä parantavat asuntoni tilaa. Tänään aloitin pyykkivuoresta jonka lajittelin vaatekaappiin, - huomatakseni tosin että se kaipaa kipeästi järjestelyä. Kaappini onnistuvat mylläytymään perusteellisesti parin kuukauden välein vaikka kuinka yritän aina pitää ne siisteinä ja järjestyksessä. Osittain se johtuu tilanpuutteesta, joka taas osittain johtuu vahvasta uskomuksestani, että vielä jonain päivänä mahdun entisiin vaatteisiini joita kaappi on pullollaan. Illalla aion toisena tehtävänäni viedä roskat sekä lasit lasinkeräykseen. Kyllä, roskat. Olen jemmannut yhden pussin parvekkeelle (ihan kamalan säälittävää, hyi) ja bioska alkaa pian ryömiä ympäriinsä ellen hankkiudu siitä eroon.
Myöskään blogia en ole pahemmin päivitellyt, sillä aika ja jaksaminen eivät ole riittäneet. Nyt kuitenkin pakotan itseni jälleen piristymään ja aion pitää parempaa huolta itsestänikin. Yritän muistaa juoda kerran viikossa kamomillateetä ja kahdesti vihreää. En pidä niiden mausta, mutta kumpikin on terveydelle todella hyväksi. Kuulemma.
Aion joka ilta kuunnella vähintään vartin japanin opetus cd:täni, lukea joka päivä pääsykoekirjaa (ei väliä kuinka vähän mutta ainakin vähän) sekä tietysti kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa!

Mitenkäs treenaamiseni laita? Se sentään on edistynyt takapakkien jälkeen eteenpäin. Viime kirjoittaman jälkeen olen ehtinyt kahdesti wushuun ja eilinen ilta meni mukavasti salilla. Valitsin alkuun 30 min lihaskuntoa ja sen jälkeen tanssin sananmukaisesti varpaani rakoille afrodancessa. Oikeasti. Onnistuin saamaan sormenpään kokoiset ja hirveän kipeät rakot isovarpaideni alle. Tunnillahan ollaan paljain jaloin, joten ilmeisesti olin rääkännyt juuri isovarpaita jonkin liikkeen tahdissa kunnes puolen tunnin kohdalla aloin tuntemaan inhottavaa hiertymisen tunnetta ja polttelevaa kipua. Iltaan mennessä rakot olivat nousseet ja helpotuksekseni pääsin ne varovasti puhtaalla neulalla puhkaisemaan ja suojaamaan laastareilla. Voi yäk miten suuria ne olivat. Sinänsä on siis onni, että tänään en työvuorolta ehdi wushuun, vaan taistelen ilmavastustajaa vastaan seuraavan kerran vasta torstaina. Saavat varpaatkin yrittää toipua. Vaan viime torstai! Tiistaina oli kysytty jos joku haluaisi tilata ensi kesää varten sapelin, housut tai paidan jolloin ponkaisin käteni heti salamannopeasti pystyyn. Asiaan piti palata treenin jälkeen, vaan enhän minä tietenkään muistanut. Hyökkäsin siis varppina torstaina heti treenien päätteeksi vetäjämme kimppuun.

- Niin kun viime kerralla oli puhetta siitä sapelista, sanoin ujosti
- Sä siis haluat tilata sen?
- No jos se ei ole liian aikaista tuoreelle peruskurssilaiselle.
Hämmentynyt ilme
- Noo..
- Siis jos me harjoitellaan kaikki sillä..
- Öh, säävarauksella sitten. Harjoittelemme ulkona kesällä jos sää on hyvä. Mutta takeita ei ole.
- Juu, kyllä mä silti sen haluan! :)
- Sä siis haluat todella tilata sen?!
- Juujuu!
- ...
- :) :) :)
- Asia selvä sitten.

En tiedä ahnehdinko nyt liikaa ja liian nopeasti, mutta olin jo ehtinyt haaveilla asesarjojen opettelusta joten tietysti tartuin heti kynsin hampain tilaisuuteen.
Näin ollen minusta tulee oikein näpsäkän ja takuulla tajuttoman päheen sapelin omistaja tässä keväämmällä. Totta kai halusin heti ensi sijassa jotain niin upeaa kun kerran tilaisuus tuli! Enhän minä vielä mitään osaa, vielä vähemmän edes ajatuksen tasolla sapelin kera kuin ilman, mutta mitenpä sitä oppisikaan kuin opettelemalla? :)
Tilasin samalla housut jotten erottuisi niin porukasta. Muilla kun on selkeästi lajiharjoitteluun tarkoitetut edulliset löysät tummat housut joissa ei ole mitään ylimääräistä, niin itse huitelen menemään 70 euroa maksavissa Niken housuissa joissa on taskut, kiristysnauhat ja jotka nyt vain ovat älyttömän mukavat päällä (itse tosin löysin nämä loppuunmyynnistä n. 20 euron hintaan). Erotun myöskin muusta laumasta siistissä löysässä fitnesspaidassani. Muilla on t-paidat.. Vetäjä sanoikin, että halvat lökäpökät sekä perus t-paita kävisivät treeneihin, mutta itselleni on täysi arvoitus mistä näitä löytää. Olen etsinyt yli puoli vuotta näitä "halpoja vanhoja" t-paitoja, mutten löydä mistään. Olen varma että maan alla toimii jokin helkatin t-paitamafia joka pistää niitä myyntiin vain kauppoihin joihin en pääse ja poistaa ne esiltä jos vahingossa siitä kuljenkin. Toki voisin ostaa pinkin ällöpyllypaidan jossa on hempeällä tekstillä jotain tyyliin: "Kiss me my sexy" tai vastaavaa, mutten jotenkin nyt vaan kehtaa..
Joten yritän käyttää mahdollisimman rumia t-paitoja treenatessa jolloin toivon mukaan huomio ei kiinnity näihin tajun vievän tyylikkäisiin byysiini. :-D

Treenikerrat: 8. Matkaa tavoitteeseen: 92.

Voi veljet missä lienet ja muut sisarukset kun teitä kaivattaisiin!

Olipahan maanantai! :) Aamu alkoi vanhalla kunnon pommiin nukkumisella. Olin läimäissyt torkun kerralla hiljaiseksi, mutta onneksi heräilin 20 min jälkikäteen ihan omia aikojani. Ehdin supernopeasti ylös ja ajattelin herättää itseni suihkulla hehkeäksi kun päivällä on vähän esiintymistehtävää, mutta reipas herätys muuttui julmaksi ravisteluksi kun putkista tuli ainoastaan jääkylmää vettä. Unenhoureisessa tokkurassa muistin T:n aamulla murjottaneen, että aamusuihku jää väliin ja siitähän se johtui. Talosta ei saanut lämpöistä vettä. Myöskään kiltti herra talonmies ei ole ehtinyt pattereitani huoltamaan, joten tämä kämppä on KY-LY-MÄ! Sisälämpötila on varmaan 17 tai 18 plussan puolella muttei yhtään enempää. Ei edes säälistä, kun jouduin huljuttelemaan kasvot ja kainalot kylmällä vedellä. Hyiiiiih sitä tunnetta kun ilkeän viileä vesinoro karkaa kainalosta kylkiä pitkin.. Teki mieli kirkaista!

Ihmeen kaupalla onnistuin pinkomaan ajoissa pysäkille ja patsastelin siinä sitten lumivallien keskellä ylpeydestä puhkuen. Patsastelin vielä 10 minuuttia lisää, ennen kuin oli pakko tunnustaa että nyt ei jokin toimi ja niinhän sitä bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Ei edes kaukaista kaikua kerrostalojen välistä. Juuri kun alkoi paleltaa ja hirvittää myöhästyminen, ajoneuvo saapui paikalle ja pysähtyi töksähtäen. Kuskikin oli töks töks töykeä ja tuijotteli synkkänä ulos ikkunasta ilmeisesti mustaan tulevaisuuteen eikä vastannut tervehdykseeni. Marmatin puhelimeen bussissa T:lle olosuhteiden uhrina, kunnes älysin sentään ajoissa lopettaa ja alkaa käymään päivän materiaalia läpi. Töihin ehdin melkein nippanapalla pyyhältäen suklaantäyteisten ja iloisten vastaanottokomiteoiden läpi jotka riemuitsivat kun yrityksellä on ikää nyt likimain puolitoista vuosisataa. Pääsin miltei melko pitkälle ennen kuin kulkukorttini kieltäytyi itsepäisesti uskomasta minun saapuneen ihan oikeasti työpaikalleni ja kirjaamasta minua paikallaolevaksi. Ei auttanut puhe, uhkaus tai manipuloiva katse. Avain herjasi mitä rumimmin piipatessaan ja vahingoniloisena piippasi kieltävästi vielä muutaman kerran lisää. Päädyin kirjaamaan itseni tuntimuutosraportin kautta sisään. Tauolle mennessä avain kieltäytyi edelleen uskomasta minun olevan paikalla, mutta kun huvin vuoksi kokeilin syömästä lähtiessä, kulkukortti-leimasimeni kirjasi minut sisään ja ilmoitti samointein kirjanneensa minut jo aamulla. Mutta tauolleko? Ehei! Kirjasin uudestaan tuntimuutosraporttiin pitäneeni tauon, huolimatta avaimeni esittämästä vastalauseesta.

Onneksi päivä sujui hyvin ja porukan innostaminenkin onnistui jälleen upeasti! What a feeling! Tekisi mieli edelleen laulella ja tanssahdella tästä hyvästä olosta! Juhlistaakseni onnistunutta tehtävää, kipaisin salille ja kirjasin itseni ylpeänä samointein tuplatunnille. Kaikki tai ei mitään! Viime tingassa päätin käydä pikapissalla ettei tarvitsisi jälkimmäistä pelkkää tunninpuolikasta treenata polvet ristissä, kunnes tavasin fasiliteetin ovesta: "Epäkunnossa". Kipaisin hätäpäissäni toiselle puolelle likkojen pukkaria, missä pitkä ja harras jono kiemurteli kohti rivissä olevia toimivia hyyskiä. Viimein pääsin hotelli helpotukseen ja totesin mielessäni että tässä olivat nyt ehdat luonnonvoimat välissä, pakko mennä hieman myöhässä tunnille. Koska saavuin myöhässä, sain tietysti tyytyä pieneen nurkkaplänttiin missä huhkin koko metriÄXmetri tilassa ja tanssin ihan täysillä hyvää fiilistäni takaisin. Kun tanssillinen osuus oli ohi ja venyttelyt alkoivat, sirkutti ihana vetäjämme että tervetuloa sitten tunnin kestävään syvävenyttelyyn! Minä olin kuin halolla huitaistu, olin varannut venyttelyihin vain 30 min aikaisen herätyksen vuoksi, mutten kehdannut enää häippäistä tunnilta vaan päätin etteivät toiset 30 min tuntuisi missään. Sitäpaitsi kävisin joka tapauksessa suihkussa salilla, en todellakaan halunnut päättää päivääni hyytävässä suihkussa mikäli kämpän vesikatkos edelleen rajoittuisi lämpimän veden säännöstelyyn.

Tein jälleen uusia nopeusennätyksiä hilpaisemalla suihkuun ja pikaföönäyksen jälkeen pysäkille hyvissä ajoin etten vain myöhästyisi. Arvatkaa tuliko dösä? Ei. Eheeeei, siellä minä tärisin ja tutisin kuin olisi vibat puntissa perjantai-iltana. Lopulta luovutin ja hyppäsin bussiin, millä pääsisin kaupalle asti ja voisin hätätapauksessa vaikka kävellä kotiin muutaman kilometrin mitan. Hetken mielijohteesta päätin kuitenkin hypätä hieman aiemmin ja käväistä pysäkkejä likemmällä sijaitsevassa kaupassa. Hei kamoon, millä todennäköisyydellä KAKSI bussia muka jättäisi välistä tai tulisi todella myöhässä? Niin?

10 minuuttia myöhemmin puntit vipattivat uudestaan ja minä seisoin surkeana pysäkillä missä ei ollut katosta, tuulensuojaa tai sankalta pyryttämiseltä oikeastaan edes näkyvyyttä. Erona vielä se, että roikotin tiiviissä paketissa kyhjöttäessäni vielä kauppakassia kaiken muun viehättävän kassialmailun lisänä. Tokihan minulla oli käsilaukku, treenilaukku, valmennuskamat ja vielä se kauppakassi. Siinä vaiheessa ajattelin että ok, nyt joko itketään tai nauretaan! Ja ensin vähän itkettiin. Sen jälkeen alkoi naurattaa, vaikka varpaat uhkailivat kuoliolla ja sormet särkivät pakkasesta. Bussi oli tietysti myöhässä. Siinä vaiheessa kun tämä armas kulkuneuvo alkoi kurvata kohti pysäkkiä, olin vain niin suunnattoman kiitollinen sen näkemisestä, että olin kapsahtaa silkasta kiitollisuudesta kuljettajan kaulaan! Kukapa muu siellä ratin takana olikaan, kuin aamuinen kiukkukuski. Olin kuitenkin niin onnellinen ja autuas että kiitostulvani sai kuljettajankin nauramaan. Tällä kertaa bussirahjus ei enää jaksanut kuin yskäistä toisinaan, joten siinä sitä sitten köröteltiin kahdenkympin vauhdilla hissuksiin kohti kotia. Bussi sanoi nyk-nyk-nyk, pukspuks, töks-töks ja pihisi aina välillä pitkän ja pahaenteisen väsähtäneen puhinan. Pääsimme kuitenkin perille ja urheasti taistelin vielä itseni ja kantamukseni kotiovelle ja viimein kotiin.

Ihanaa. Täällä tulee lämmintä vettä. Kissat saapuivat puskien vastaan, tosin lähinnä siksi kun niillä on nälkä. Minäkin sain viimein iltapalaa ja kolme kupillista teetä, niin että jäsenet viimein alkoivat sulaa. Tällainen päivä ei onneksi osu liian usein kohdalle, mutta kun se osuu.. Niin NAURA! Itke ja naura ja lopulta kieri vaikka maassa silkasta onnesta ja epätoivosta! Se on neuvoni, sillä minulle se toimi ja lopulta saatoin nauraa vatsan pohjasta surkeiden sattumusten sarjalleni. Kauhea päivä, mutta ohi on! :)

Treenikerrat: 5. Matkaa tavoitteeseen: 95.

Luottavainen ja herttainen terveydenhoitaja kertoi possupiikkiä laitettaessa, että noin 10 % kärsii kuumeesta ja puolella kipeytyy käsi. Lukua siitä kuinka moni saa kaikki, siis ihan kaikki sivuvaikutukset ei kerrottu, mutta minut voi lisätä ryhmään. Eilen illalla olin väsynyt ja pahoinvoiva, oksensin kahdesti ennen kuin pääsimme kotiin. Yöllä tärisin niin pahoin etten voinut nukkua T:n vieressä vaan rakensin peitoista ja huovista lämpöisen pesän sohvalle ja nukuin siellä niin, ettei edes nenänpää pilkottanut näkyviin peittokeon alta. Aamuyöllä olin niin kuumeinen ja sekaisin, että T:n tullessa vastaan poistuessani veskistä sain sydänkohtauksen, kirkaisin ja itkin pelkästä säikähdyksestä. T ehti aloittaa lauseen "Älä säikähdä" kun suustani purkautui epämääräinen kirkaisun ja pulpahduksen äänisekoite ja lohtupalkintona sain sentään runsain mitoin haleja kuumeista vartaloani vasten. Aamulla yritin hetken nukkua sängyssämme, mutta aloin palella ihan hirveästi (sinne kun ei mahdu kahta aikuista ihmistä ja kolmea isoa peittoa) joten kömmin takaisin peittopesääni sohvalle.

Nyt minulla on enää muutama aste lämpöä, raastava päänsärky, lihaskipuja ja todella, todella kipeä käsivarsi. Onneksi tänään on vapaapäivä (tästä alkaa tulla tapa olla vapaapäivät kipeänä) ja huomenna vasta töitä. Yöllä tuhisin nuhaa ja yskin, mutta ainakin nyt olo on jo hieman parempi.

Harmittaa että koko lauantaini meni uusiksi. Piti mennä salille, shoppailla, pistäytyä mahdollisesti Natalla pelaamassa lautapelejä ja ehkä illalla jaksaa vielä leffaankin. Mutta eii. Poden jälleen kotona kipeänä ja seuraava vapaapäivä on vasta torstaina ja sitä seuraava sunnuntaina! :( Keljuttaa vietävästi kun kallisarvoinen vapaa kuluu näin. Etenkin kun olisi ollut kaksi vapaapäivää peräkkäin. Tämä harvinainen ja kallisarvoinen aika meni nyt ihan hukkaan. Eikä seuraavasta ole vielä tietoa.

Ihanainen Wiilea haastoi minut hauskaan meemiin. :)

Minun sänkyni!
Näin talvisin tekisi usein mieli vetäytyä talviunille kuten muumit, ihanien muhkeiden peittojen alle! Talviaikaan monet viettävät aikaa sängyssä myös lukemalla, seurustelemalla läheisten kanssa ja miksei piknikkiäkin voisi pitää sängyssä? Levittäkäämme siis sänkyjen pehmeän houkuttelevaa ilosanomaa!


Vastaa kysymyksiin:
1. Millä yhdellä sanalla kuvailisit sänkyäsi?
- Lempipaikka

2. Mikä on sänkysi paras ominaisuus?
- Yksinollessa sinne voi rakentaa aivan ihanan pesän. Puhtaat lakanat saavat varpaat mielihyvästä kippuralle!

3. Mistä taas et niin pidä?
- Siihen ei mahdu mukavasti kahta ihmistä. :(

4. Käykö sängyssäsi vierailijoita tai jaatko sen jopa säännöllisesti jonkun kanssa?
- Kolme vierasta käy vakituiseen. Jalkopää on herkän neitikissan, seinänvierus kolhon kollin ja seinäpuoli T:n majapaikka muutaman kerran viikossa.

5. Mitä muuttaisit sängyssäsi?
- Saisi olla leveämpi niin mahduttaisiin nukkumaan siihen joka yö. :) Metallipäädyt olisivat kanssa kivat! Oikein sellaiset tyylikkäät mattamustat ja kuitenkin romanttiset.

6. Usein sängyssä nukutaan öisin, miten pukeudut tähän tilaisuuteen?
- Vain se verhonani minkä luonto on suonut.

ja viimeisenä boonuksena: 7. Jos saisit kutsua kenet tahansa vierailemaan sänkyysi, kenet kutsuisit?
- Olisin Jack Blackin kanssa tyynysotaa! Tai Mia Kirshnerin kanssa toogabileissä. :D


Haasteen kysymyksistä vähintään yksi on kuvitettava, muttei kukaan kiellä kuvittamasta jokaista!


Tämän jälkeen jaa haaste kahdelle valitsemallesi ihmiselle, jotka linkität haasteen loppuun. Muista myös linkittää ihminen jolta haasteen alunperin sait!

En mä osaa linkittää.. Vastatkoon he jotka lukevat blogiani eivätkä vielä ole saaneet haastetta!

Ääh. Tällä viikolla saan vain kaksi treenikertaa täyteen, joista toinen tulee olemaan löysäilyä mikäli tänään saan possupiikkini. Puolisentoista tuntia wushua, ja 55 min bodypump (huomenna kevyesti) sekä stretching 30 min lauantaina. Tähän mennessä treenikerrat tänä vuonna: 3.

Olipa mälsää mennä niin jäljessä wushuun! Olin ihan pihalla ja näytin varmaan todella säälittävältä räpiköijältä sillä vetäjä sanoi myötätuntoisesti: "Ei sinun tarvitse näitä tehdä kuin yhteen suuntaan salia, kävele sitten takaisin..". Toisaalta olisin myös ollut kehityksen jarruna jos minua olisi pitänyt epävarmoine liikkeineni muun ryhmän odotella kun räpistelisin salin läpi suuntaan ja toiseen. Joka tapauksessa treeni oli ainakin tehokas! Takareidet ovat kipeät ja vatsalihaksetkin vinkaisevat jos mahaa kupristaa. :)

Lisäksi aion pitää perusteellisen ruokaremontin. Paisun kuin pullataikina ellen pian ala vähän viilata tätä kielen iloihin keskittyvää elämääni. Samoin satunnainen punaviini saa jäädä. Olkoonkin terveellistä, mutta kaloreita on melkein kuin jälkiruokaleivoksessa!

Sen sijaan käytän rahani muuhun kivaan. Ostin ihanan taulun ja jo aiemmin kuolaamani maton kodin ykkösestä! Siellä on loppuunmyynti ja mahdollisuus tehdä kivoja löytöjä. :) Tänään T saa vilkaista taulun ripustusmekanismia, minä en tajua mitä hittoja sillä oikein ajetaan takaa. Olen varma että jos ruuvaan omalla logiikallani taulun ripustuksen, se tulee alas silkasta vahingonilosta ilkkuen. En ole ikinä nähnyt moista. Yleensä tauluissa on koukku, lankaripustus tai lukot. Tässä on kaksi ruuvia ja kaksi reikäpalaa. Mitä hittoa? Mihin kohti ne pitäisi nyt ruuvata? Ylälistaan vaiko sivuihin? Ja ripustaa niistä lanka? Vai ripustaa niistä naulojen varaan? Ainakin taulu on nätti ja katsotaan jos vaikka pistäisin jossain vaiheessa jo blogiini kuvia. Minähän en ikinä ole oikein lämmennyt digikuvaamiselle ja inhoan kuvien kanssa väkertelyä. Se on vaan niin tylsää... Mieluiten jos tilaa vain olisi, pistäisin pystyyn oman pimiöni ja kehittäisin kuvat alusta loppuun itse. Sitten skannaisin haluamani ja siirtäisin sitä kautta blogiin. Eikö ole hassua miten jokin helpompi voi tuntua tuhannesti tylsemmältä kuin hankala mutta hauska tehtävä? :)

Tänään on muuten vapaapäivä ja huomenna myös! Pitkästä aikaa kaksi vapaapäivää peräkkäin, ihanaa. Vaikka olenkin sunnuntain töissä, niin vihdoin alkaa tuntua siltä kuin saisi hetken hengähtääkin. :)

p.s. Nyt on käyty piikitettävänä ja kaupan päälle sain huimauksen, jotenkin hassun tunteen (kuin olisin hiprakassa!) ja lisäksi lihasta polttelee ihan kuin ihon alle olisi ruiskautettu chiliä. :-D

Töissä riittää kiirettä ja lisäksi teen tällä hetkellä niin paljon ylimääräistä, ettei aikaa tahdo oikein mihinkään muuhun jäädäkään.

Viime lauantaina pääsin salille ja sain täyteen toisen treenikertani. Ensimmäinen vatsataudin jälkeen. Tavoite sataan on siis tällä hetkellä 98 treeniä jäljellä. :D Töiden vuoksi en ehtinyt eilen wushuunkaan mikä kirpaisi kyllä yllättävän kovasti. Inhottavaa että olen heti vuoden alusta kolme kertaa jäljessä ja varmasti ihan pihalla ensimmäiset kerrat kun muut ovat menneet niin paljon eteenpäin. Meillä kun nykyinen harjoitteluaikakin on puolisentoista tuntia entisen tunnin sijaan.

Stressiä stressiä.. Tällä hetkellä on vähän takki tyhjä enkä voi siitä sen kummemmin blogiinikaan kirjoittaa. Sanotaanpa vain, että uuden työtehtäväni alku oli haastava ja olen todella huolissani olenko sittenkään oikea ihminen kyseiseen hommaan! Osaanko, olenko tarpeeksi itsevarma, sanavalmis, kärsivällinen, ymmärtävä, keskittymiskykyinen, yllättävissä tilanteissa luoviva..? Harmittaa etten ensimmäisellä kerralla osannut kyllin hyvin. Otin tietysti opikseni (nyt suutun jos joku sanoo: "Otitpahan opiksesi!"-tyylisen kommentin) ja seuraavalla kerralla osaan välttää jotkin sudenkuopat. Hirvittää vain, jos sudenkuoppia ja tunnelmaturbulenssia on tiedossa odottamattoman paljon lisää! :) Tahdon ainakin uskoa saavani vielä ihmiset puolelleni. Joka tapauksessa tämä on itselleni todella hyvä tilaisuus kehittää itseäni enkä anna hapuilevan ensikokemuksen lannistaa minua. :)

Olen onnistunut tänään jo aiheuttamaan itselleni nenäverenvuodon (toinen elämässäni) sekä lyönyt yhden sormen mustelmille, joten alan uumoilla olevani oikeasti parempaan päin. Selvästi jaksan ainakin enemmän vaikka voimat on edelleen vähän häveyksissä. Odotan ihan malttamattomana sitä että pääsen vaa'alle. olen varma että painoa on pudonnut lohtupalkintona tästä kauheasta koettelemuksesta! Siitä onkin sitten hyvä jatkaa laittistartilla. :)

Edelleen jos erehdyn syömään jotain vähänkin enemmän kuin esim. nakertelemaan puolikkaan näkkärin, iskee kauhea kuvotus ja tuntikausia jatkuva pahoinvointi. Onneksi en enää kuitenkaan pahemmin oksentele eikä kuumettakaan ole. Jaksoin jopa googletella mahdollisia opintopaikkoja. Pettymyksekseni ensisijaisessa hakupaikassani saan heti - 30 pojoa siitä pahasta ettei minulla ole alalle aiempia opintoja eikä työkokemusta, joten ainoa tsäänssi on nyt saada täydet pisteet pääsykokeesta, - eikä välttämättä sekään riitä. Tylsä homma, mutta pistän toivoni sitten toiseen hakukohteeseen. Sielläkin tenkkapoo tosin piilee pääsykokeen osiossa, jossa ihan oikeasti olen huono, tai pikemminkin surkea. Reputin aikoinaan samankaltaisessa tilanteessa oikein kirkkaasti ymmärtämättä yhtään mitään lukemastani. Mutta yrittänettä ei laiteta eikä periksi anneta. Pakko ainakin kokeilla. Niin ja kerrata kielioppia. Akilleen kantapääni! Kun joku sana on tunne, kuva tai väri niin se on sitä ja kauhean vaikea hahmottaa samalla kun kirjoittaa mitenpäin ja missä järjestyksessä kaikki nyt meneekään. En totta puhuen usko että pääsen ensiyrittämällä sisään, mutta kerta se on toinenkin ja silloin on jo vähän kokemusta sekä näkemystä millaista pääsykokeessa tuolle alalle on. :)

Jälkilisäys: Jäljet johtavat norovirukseen googlettelun jälkeen. Ainoa ero on tämä inhottava pahoinvointi joka ei helpota.

Ihan ensinnäkin iso kiitos Wiilealle ihanista kommenteista koskien tajunnanvirta inspiraatiotani. Se oli kuitenkin niin surkea pohjanoteeraus, että itsekritiikki esti pitämästä sitä pidempään esillä. Se on kuitenkin sivujuonne eräästä sivuhenkilöstä joka esiintyy pienesti pidemmässä proggiksessa. Kunhan joskus saan vähän ylimääräistä aikaa siihen(kin). :)

Olen ollut ensin to-pe työmatkalla ja la-su ainakin toistaiseksi raivokkaassa vatsataudissa. Jouduin lähtemään töistä kesken päivän enkä sekuntiakaan liian aikaisin. Vatsaa poltteli jo ihan sairaasti junassa ja lyhyt kävely juna-asemalta T:n luokse kesti tuplasti normaalin ajan. Kaksi tuntia sen jälkeen kun olin päässyt T:lle, aloin oksentamaan ja sitä riemua riitti sitten puoleen yöhön asti. Oksensin elimistöni niin tyhjäksi eilen, ettei onneksi ripuloitavaa jäänyt kuin kaksi pienen pientä yritystä (sorry yksityiskohdat) ja kuivuin kokoon perjantain aikana. Lukuunottamatta aamiaista jonka nautin ennen kuin vatsakivut alkoivat, mikään ei pysynyt sisälläni. Yritin lipittää edes hieman teelusikalla puolen tunnin välein pari lusikallista vettä tai veteen laimennettua mustikkakeittoa, mutta hetken kuluttua sain olla jälleen syleilemässä arabian porsliinia. Iltaan mennessä olin todella kurjassa kunnossa. Lopulta itkin silkasta väsymyksestä ja tärisin sängyssä puolilta öin kun olo ei ollut sen kahdentoista tunnin aikana muuttunut yhtään parempaan. Oli kauhea jano, mutta mitään ei voinut juoda. Huulia saatoin kostuttaa puolen tunnin välein, mutta pieninkin kulaus oli liikaa.

Horrostin illalla ja yöllä kerällä surkeana kuin syksyllä ruippanaksi jäänyt siili, mutta tasan klo 4:21 tapahtui käänne parempaan. Ensimmäiset teelusikalliset vettä tai mustikkakeitto-vesiseosta pysyivät sisällä. Yöllä tärisin myös kovan kuumeen kourissa, mutta onneksi sekin laski pikku hiljaa tämän päivän mittaan. T on ollut aivan ihana sairastesssani. Hän keitti sosekeiton jota tänään olen pystynyt puoli mukillista syömään, väsäsi matalasta jakkarasta väliaikaisen yöpöydän yöllä kun en jaksanut kurottautua oikealle yöpöydälle ja muutenkin on hellästi huomioinut ja pitänyt huolta. Meikä on erittäin epänaisellisesti yrjönnyt koko eilisen vessassa pelkkää karvasta vatsasappeakin ja karjunut posliiniastiaan vatsakouristusten kourissa ja tämä vaan paijaa päätä ja hellii minkä kipeänä pystyn vain vastaanottamaan. Halaus ja kiitos vielä tätäkin kautta, tiedän että luet. ;)

Treenikerrat tämän vuoden aikana: 1. Sen jälkeen tuli työmatka ja yrjötauti joten täytyy heti alkuun hieman kirittää.

p.s. Kissat ovat vanhemmillani työmatkan vuoksi ja olin jo aiemmin sopinut tulevani T:n luokse. En siis suinkaan ole hylännyt ihania karvamussukoitani oman onnensa nojaan jos joku ihmetteli. :)

Joulu on melkein kokonaan syöty ja uutta vuotta varten sulattelin jo ensimmäisen ihrakerroksen salilla. Kypsyttelin jo hetken tuossa ajatusta ja päätin nyt jo pukea sanoiksi ensi vuoden tavoitteen: 100 treenikertaa. Aluksi ajatus tuntui epäilyttävältä, mutta sehän tarkoittaa vain paria treenikertaa viikossa, joten uskoisin sen tulevan täyteen helposti. Jos haluaisin oikeasti haastetta, pistäisin vaikka 120 treenikertaa. Mutta koska olen onneton laiskiainen, löllöpulla, sokerihiiri ja kermaviiksi, tyydyn tavoittelemaan sataa. Loppujen lopuksihan se on oikein passeli luku. Näyttää ja kuulostaa suurelta, mutta pienempiin osiin jaettuna sen vaikuttavuus hälvenee lähes olemattomiin. Tämä on tavoite, jonka mitä todennäköisimmin onnistun saavuttamaan. :)

Muut tavoitteet ovatkin sitten miltei yhtä tavoittamattomia kuin kaukaisimmat galaksit.Tosin tarkemmin ajateltuina, eivät ne galaksit niiiiin kaukana ole.. Toisin sanoen opiskelupaikka (tässä kohden minut tuntevat saavat nauraa), toimiva parisuhde (ja tässä vielä vähän kovempaa) sekä - 10 kg joista viisikin olisi voiton puoli (älkää sentään lattialla kierikö). Viimeisin on ikuisuuslupaus joka aina joskus harvoin innon puuskassa toteutuu. Tosin tällä kertaa pillerit saattavat olla hoikemman onnen tiellä ihan konkreettisesti. Ne eivät turvota eivätkä kerää nestettä, mutta todellakin lisäävät ruokahalua ja erityisesti mieltymystä suolaisiin ruokiin. Näiden naamariin lappamisen jälkeen olen turvonnut ja kerännyt vatsan seudulle nestettä pienen kamelinkyttyrän verran. Olen ennenkin huomannut tämän ja sitä vastaan taistelu on ihan oikeasti kovan työn ja tuskan takana. Tällä hetkellä olen kuutisen kiloa taistoa tappiolla, mutta tahtoisin uskoa että täältä vielä noustaan kilo kilolta keventyen!

Joulu meni ihanan hiljaisesti ja rauhallisesti heti kun töistä pääsin kotiin. Nautiskelin lasillisen punkkua ja lipitin iloissani minibaileysin jääkaapista. Seuraavana aamuna heräsin krapulassa vaikka alkoholin olisi pitänyt haihtua jo parissa tunnissa. Onneksi seuraavan illan ihastuttavan nautinnollisesta juusto-viinirypäle-viini-kombinaatiosta ei seurannut muuta kuin aistien ja makunystyröiden ihastuttavaa mielihyvää. Rosemount oli erinomainen valinta viiniksi. Mielestäni ei ihan hintansa arvoista, mutta kokemuksen ja nautinnon väärttiä kylläkin! Siinä on toisinaan pieni, kitkerä sivujuonne, mutta muutoin shiraz-rypäleinen viini kutkuttelee, kiusoittelee ja täydentyy napostelavien kanssa nautinnolliseksi kokemukseksi.

Koska sukuni asuu Keski-Suomessa en pääse enää töiltäni mukaan, vaan vietän aattoa aina ylhäisessä yksinäisyydessäni kissojen kanssa. Ensimmäiset kerrat vähän riipaisivat, nykyään osaan arvostaa rauhaa ja hiljaisuutta sekä sitä, että voin toimia ja tehdä juuri niinkuin itse haluan. Joulusta onkin tullut rauhan ja itsensä hemmottelun juhla ja hiljentyminen minulle. Nautin sen kiireettömistä kolmesta päivästä jolloin ei ole töitä. Vielä on yksi vapaa jäljellä eli huominen, ja sen aion viettää myöskin omaa itseäni hellien sekä elokuvaillasta nauttien. Avatar. Pian pääsen kirjoittamaan ensivaikutelmiani tästä hillittömän hehkutetusta elokuvasta. :)

Tajunnanvirtaa:

Jumaleissön että joulukiire, stressi ja ruuhka kyrsii.
Jos on jo lähtiessä nuttura kireellä tai pipo väärin päin, niin hei älä vaivaudu! Joko katkeaa verisuoni päästä tai otsaan kasvaa käyrä siinä kun jonottelet omaa vuoroasi tuhannella eri osastolla ja kassalla kun keräät tietysti kerralla ne jouluostokset niin pieruvaarin kakkavaipoista esikoisesi bätmänmaniaan. Niin paitsi että hei, vähänks oot ollut pois kuvioista viis vuotta koska nyt bätmän ei ole SE juttu vaan myyty loppuun jo kaks vuotta sitten. Olis varmaan kannattanut hei katsoa mitä menee lasten ohjelmissa ja leffassa niin että oisit istuttanu kersas oman aikalaistensa muottiin ja voisit ostaa viimeisimmän villityksen oheisrihkamaa. Paitsi että nekin on myyty loppuun jo viime elokuussa. Oisit ollu ajoissa liikkeellä pösilö!!

Kun olet viimein saanut suurimman osan tavaravuoresta kerättyä ja ryhdyt latomaan tiskille tavaraa, niin joku tärisevä mummo kiilaa siihen kuola suupielestä valuen ja uikuttaen eikö nyt voisi ihan nopeesti vaan maksaa kun jalat jäi talvisotaan ja pumppukin pettää kohta. Siinä selän takana on jumalauta sata paheksuvaa silmäparia seuraamassa jos et anna mummeroisen kiilata. Kun ähisten olet varttitunnin pitänyt tavaroita kainalossa soman mymmelin kerrottua sairashistoriansa ja kaivettua viimeiset viisisenttiset kassalle, lähtee myyjä tauolle. Odottelet vielä hetken kuumissasi kunnes joku tulee paikkaamaan paikalta karannutta. Ja auta herra ja armo jos tiuskaiset myyjäparalle tilanteesta. Kun eihän tämä sirkeäsilmäinen ja iloinen kapitalistipukin pikku apulainen ole syypää että kaveri lähti menemään ja sinä olet odottanut siinä tuomiopäivästä asti niin että hiki valuu selästä persvakoon ja kaulasta tissiväliin. Kun myyjärukka on itkun partaalla lukemassa viivakoodeja ja pakkaamassa tavaroitasi, mumiset häpeissäsi anteeksipyyntöä samalla kun tunnet miten kanssaruuhkailijoiden paheksunta hengittää suoraan niskaan. Kun vihdoin pääset poistumaan, tunnet miten pahat katseet seuraavat ja myyjälle ojennetaan nenäliina. Sinulle ei, sinä saat pyyhkiä hien hihaan ja niistää kaulaliinaan ihan omassa yksityisessä surkeudessasi.

Kun viimein pääset poistumaan liikkeestä, niin bussi kurvaa juuri nenän edestä jättäen jäätymään pystyyn kymmenen asteen pakkaseen. Hikikarpalot muuttuvat jääkiteiksi ja vähintään yksi kasseistasi alkaa osoittaa hajoamisen merkkejä. Odoteltuasi helkatin puoli tuntia kun toinen bussivuoro jättää välistä, pääset könyämään bussiin missä muistat että perkele, lompakko jäi kassalle.

En tiedä miten pääset kotiin eikä kiinnosta. Veikkaan, että jokainen joulustressin lannistama menee kauppaan, ostaa sitruunan ja pistää ryttyyn pyllyyn ettei ensi vuodesta tulisi yhtään helpompaa. Hauskaa joulua.

Juuri kun olin päässyt huokaisemaan helpotuksesta ylimääräisten hammaslääkärilaskujeni kanssa kosahti imuri. Rehellisyyden nimissä on tosin myönnettävä, että harmaa hurhuttimeni oli esittänyt melko vakuuttavia kuolinkorinoita ja esityksiä pitkin syksyä tullen viimein siihen pisteeseen, että järjestäisi krematoinnin ihan itse itselleen ellen päästäisi sen maallisia jäänteitä viimein lepoon. Niinpä kiittelin ja hyvästelin viimeisen vuoden ajan elämästäni pölyhelvettiä tehneen imurin ja kiitin menneistä vuosista villakoirien eliminoinnin parissa. Sen jälkeen suuntasin katseeni kohti uusia pettymyksiä eli tarjousimureita.

Olisin paljon mieluummin ostanut vaikka velaksi jonkin pölyhirmun ja villakoirantappovehkeen kuten dysonin, mutta rahakukkaro sekä säästötili esittivät miltei yhtä vakuuttavaa kuolintanssia kuin edesmennyt imuri, joten päädyin halvimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Kodin ykkösestä mukaan tarttui viimeinen tarjousimuri halvan näköisessä laatikossa ja jotenkin surullisen oloisena. Syy miksi sitäkin ei oltu tarjousmyyntierän ahneudessa vielä viety, oli sen unohtuminen jonnekin varaston perukoille odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan päästä toteuttamaan kohtaloaan pölyn ja lian parissa. Minun onneni, luonnon epäonni, sillä tällaiset tapaukset eivät kovin useaa vuotta palvele ennen päätymistään ongelmajätteeksi. Oletan sen olevan yhtä innokas ja hyödytön kuin edeltäjänsä.  

Imuri ei tuottanut pettymystä vaan oli juuri sellainen kuin odotinkin. Joskin käyttämätön, mutta imuteholtaan kuin hampaaton ikäloppu ämmä ja ääneltään yhtä vakuuttava kuin korsteenin lailla polttanut paloaseman huuhkaja. Kissat esittivät oman protestinsa toisen painumalla piiloon asunnossa sijaitsevaan mustaan aukkoon ja toisen karjuessa mielipiteensä jopa imurin pasuunan lailla toimivan äänitehosteen yli. Ne eivät selvästikään käsittäneet miksi asuntoon oli raijattu tämä uusi demoni juuri kun edellisestä pirulaisesta päästiin eroon. Mutta hyvin me imurin kanssa varmaan tullaan juttuun. Imuri hinkuu ja vetää sentään tehokkaammin kuin aiemmin kuolinvuoteeltaan patisteltu edeltäjänsä. Äänitehosteiden tarkoitus lie kertoa että jotain ihan oikeastikin tapahtuu ja minä vajoan jonkinlaiseen koomaan hinkatessani hikipäässä lattiatasoa parhaansa yrittävällä tarjousvempeleellä. Ollaan molemmat vähän niinkuin samanlaisia. Näytetään halvalta mutta yritetään peittää se enemmällä äänellä ja innokkuudella. Voi pikku imuri. Tervetuloa omannäköiseesi kotiin!

Nata haastoi minut lapsuusmuistomeemiin, kuten ilmeisesti Eiccakin. Koetetaan nyt vastailla ennen töihin lähtöä. :)

1. Missä ja koska synnyit?
Yhtenä kuumana kesänä 1980 Kuopion kätilöopistolla.

2. Onko sinulla sisaruksia?
Isoveli löytyy.

3. Olitko päivähoidossa vai kotihoidossa?
Sekä että. Olin kotihoidossa kolmevuotiaaksi ja äitini toimi perhepäivähoitajana voidakseen pitää minut ja veljeni pitkään kotona.

4. Oliko teillä lemmikkieläimiä?
Muutama marsu, aivan ihania kuikuttajia ja putputtajia. Ikävä on vieläkin.

5. Muistatko aikaa, kun ei vielä ollut lapsilla turvaistuimia, vaan keikuttiin etupenkkien välissä tai tapeltiin sisarusten kanssa siitä, kuka saa istua edessä?
En, koska meidän piti aina tunnollisesti istua kiinni turvavöissä. :D

6. Oliko sinulla mielilelua?
Ihan pienenä sellainen pötkylämarsu (vaikken silloin edes tiennyt sen olevan marsu) sekä traagisen lapsuusmuiston aiheuttanut hylje. Unohdin sen matkalla mummolaan erääseen kahvilaan ja vanhemmat lohduttivat että haetaan paluumatkalla. Pysähdyimme kuitenkin paluumatkalla eri kahvilassa enkä koskaan saanut joka paikassa mukanani ollutta ihanaa pikku hyljettä takaisin. Itkin sen perään varmaan viikkokausia. Myöhemmin tulivat sitten Natan ja Hennan myötä pikkaraiset.

7. Muistatko mitä sinusta piti tulla isona?
Näyttelijä, journalisti tai kirjailija.

8. Olitko ns. näkymätön kiltti lapsi vai jokapaikan apina?
Ehkä vähän se jokapaikan apina. Olin luokan pelle. Olisikin ollut parempi, että olisin syntynyt pojaksi. Tempaukseni olisivat olleet silloin varmaan vähemmän tuomittavia.. :)

9. Kuljitko pihoilla leikkimässä, kotiavain kaulassa roikkuen?
Voi kyllä!

10. Nukuitko valot päällä?
En, mutta meillä oli pistorasiassa pieni oranssi yövalo lohtua antamassa. Pimeä oli pienenä pelottavaa.

11. Lempilastenohjelmasi?
Niitä oli niin monta.. Meillä näkyi music tv kun olin pieni ja sieltä tuli lauantaisin ihan pistämättömiä piirrettyjä kuten Transformers, He-Man ja Inspector Gadget. Lisäksi Maija Mehiläinen oli ihan ykköslemppari. Niin ja katsottiin tietysti kaikki mahdolliset luonto-ohjelmat ja historiikit. Silkkitie, avara luonto jne..

12. Muistatko ensimmäistä koulupäivääsi?
Muistan! Istuimme pulpetteihin ja minun pulpetistani putosi kenkä mikä nauratti minua ja silloista bestistäni Pyryä melkein kuoliaaksi asti.

13. Keräilitkö jotain?
Pikkaraisia ja tarroja. Yhdessä vaiheessa kaikkea W. A. Mozartiin liittyvää sekä karkkipapereita.

14. Mikä oli lempiaineesi alaluokilla?
Liikunta, biologia ja äidinkieli.

15. Olitko koulukiusattu tai -kiusaaja?
Jonkin verran kiusattu.

16. Mitä harrastit?
Pianonsoittoa, partiota, yleisurheilua, ratsastusta, uintia, modernia tanssia ja myöhemmin vähän aikaa jazz-tanssia.

17. Ystäväsi?
Muut kerrostalokakarat. Heidän kanssaan lähinnä yhteisleikkejä esim. Kirkkis eli kirkonrotta, puupersis, keinupersis ja joskus kymmenen tikkua laudalla. Lisäksi isoveli otti välillä mukaan seikkailuleikkeihin isompien kanssa, serkkujen kanssa leikittiin länkkäriä ja turtlesia, koulusta pari tyttöä, poikapuolinen lapsuudenystäväni jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu, myöhemmin Nata ja Henna joiden kanssa muodostettiin tiivis tyttökolmikko.

18. Mieluisin muistosi jostain ensiluokkien tapahtumasta?
Sain kahmittua kaikki pääroolit aina kouluesityksissä.

19. Minkälainen oli ensimmäinen opettajasi?
Pienen lapsen silmissä hirviö, lohikäärme ja hullu noita-akka. Löi koulukaveriani, repi minua käsivarresta niin että tikit vaan paukahteli kyljestä eri suuntiin. Huusi, raivosi, käytti fyysistä väkivaltaa. Edelleen muistan miten piirsin taululle täydellisen A:n, mutta hän opasti kirjoittamaan sen väärin ja kun tein mitä käskettiin, hän rutisti kaikin voimin käteni nyrkkiinsä ja pakotti kirjoittamaan yhä uudestaan ja uudestaan sitä kirjainta väärin väittäen etten osaa. Ei se kipu, mutta se nöyryytys koko luokan edessä. Lisäksi hän kiusasi armotta lukihäiriöisiä oppilaitaan, antoi aiheetta jälki-istuntoa ja levitteli oppilaidensa yksityisasioita.

20. Oliko vanhemmillasi tiukka kuri?
Ei oikeastaan. Meihin luotettiin ja rangaistuksia (esim. kotiarestia) tuli vain aiheesta.

21. Miten perheesi lomaili?
Kävimme ulkomailla kerran vuodessa siitä asti kun täytin viisi. Ihania, unohtumattomia rantalomia. Lisäksi vietimme aikaa mummolassa oikein kunnon maaseudulla. Ikävä noita huolettomia ja ikuisesti jatkuvan tuntuisia lapsuudenkesiä.

22. Lempiruokaasi natiaisena oli?
Niitä oli monta.. Ehkä saslikki, kalaseljanka, muusi ja perunat, maksalaatikko puolukoilla ja hernekeitto. Sekä siskonmakkarakeitto.

23. Tupakoitiinko teillä sisätiloissa?
Ei todellakaan. Päinvastoin, meitä valistettiin jo varhain tupakoinnin haitoista ja pyrittiin pitämään huoli, että vanhemmat näyttävät aina esimerkkiä. Isälleni oli kauhea paikka kun löytyi ikivanha valokuva 70-luvulta jossa hän sytyttää tupakan. :D

24. Mitä asioita pelkäsit?
Haita, sotaa, luurankoja ja salamoita. Salamoita sen vuoksi, että ajattelin luurankojen ilmestyvän niiden päähän. Jos yöllä katsoi yksin ukonilmaa ikkunasta saattoi luuranko löytää lapsen kasvot ja paistaa tämän uunipadassa ruuaksi.

25. Onko sinulla nykyään jo omia lapsia?                                                                   

Ei, mutta haluaisin kyllä lähiaikoina.

Toissa viikolla koneeni alkoi nikotella, yskähdellä, sammahdella ja piipittää kuin pikkulintu hädissään. Sen vuoksi sekä kertakaikkiaan fantastisten työvuorojen suosiollisella suostumuksella, vietin äärimmäisen aktiivisen viikon.

Maanantai alkoi sohvalla lekottelulla ja kaikenlaisella läskipäivä-sikailulla.

Tiistaina korjasin tilanteen ja hikoilin wushutreeneissä kuin pieni kinkkupossu joulun alla.

Keskiviikkona pääsin viimein jyvälle streetdancen  koreografiasta ja vedin varsin lennokkaasti ohjelmaa läpi. Ainoa miinus, että välillä oikein innostuin ihailemaan hienosti tehtyä liikettä peilistä ja unohdin liikkua kun muut olivat jo toisessa kohtaa kappaletta. Voi tätä narsismin vaikeutta.

Torstaina ähelsin jälleen kerran wushussa. Potkin, hypin, loikin ja tein antaumuksella liikesarjaa.

Perjantaina koin perinpohjaisen vittuuntumisen salsaan  jossa oli a. liikaa ilmansuuntia, b. liikaa raajoja, c. liikaa ihan kaikkea ja livistin tunnilta jo kahdenkymmenen minuutin puhisemisen jälkeen. Viimein löytyi tanssi josta en pidä sitten hevonkakan vertaa. Liikaa käännöksiä, askelvaihtoja, tahdinvaihdoksia ja musiikkikin liian kovalla. Taidan jättää sen vähän taitavimpien harrasteeksi.

Lauantaina vetäisin hammaslääkäriltä selvittyäni hikisen bodypumpin läpi ja siihen perään syvävenyttelyt.

Sunnuntaina taisin ihan vaan lorvia ja vetää kaikkea hyvää niin että napa ratkuu. Tai sellaista karua kieltä ainakin vaaka kertoi tämän viikon alussa. Kiitti vaan kova urheilu ja urhea yritys. Olin syönyt kuin hevonen koko treeniviikon ajan huomaamattani, ja nyt mahdun entistä vähäisempään valikoimaan löysiä vaatteita.

Teen taas kohta uuden päivityksen. Toivottavasti tämä ehtii lähteä.

Poloinen tietokoneeni väsähtää välillä kesken kaiken ja ottaa sekä sammuu kuin saunalyhty. Se vuoksi blogini päivitykset antavat odottaa itseään.

Kokeilen kirjoittaa tämän jälkeen lisää, mutta tämä Wiilealle tiedoksi joka ei feisbuukista statustani näe. :)

Pöllin Wiilealta hauskan meemin johon vastailen stadiksi kun en enää kunnollisesti savoa taida. Tarkoitus on kirjoittaa esimerkkilauseet kuten ne itse sanoisi, omalla murteella.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun systan punanen mekko menis myös mulle.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviiksä jelppiä siin kirjotusjutuss(a) jonka mantsanope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Joojoo, tehään vaan niin. Iha(n) sama.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Kalmo sano et se hakee meiät ehkä varttii vailla kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mä tulinki stadiin dösäl ku vitun juna meni just nenän eestä.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksä nähny missää mun broidin puhelinta?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostitsä sen hameen/koltun joka me nähtiin viime viikol henkkamaukassa/halvassa ja mauttomassa?

Kuten ystäväni tietävät, en usko muuhun kuin ihmisen itsensä sisältä löytämään rauhaan, mielen seesteisyyteen ja sanontaan "terve mieli terveessä ruumiissa" joka ei tarkoita tosin tervettä kehoa, vaan saamissaan puitteissa sen vaalimista. Uskon siis ihmisen sisäisen hyvinvoinnin lisäävän ulkoista. Mielenrauhan tuovan rauhan myös hektiseen elämään. Tasapainon tuovan vakautta ja onnea vaikka välillä kiikuttaisiin laudan huterilla reunoilla. Tätä yritän myös näyttää ulospäin.

Nyt olen kuitenkin pikkuhiljaa huomannut, että ystäväni tai tuntemani ihmiset eivät laisinkaan näe minua sellaisessa valossa kuin haluaisin. Päinvastoin. Vahvistan mielikuvaa katkerasta ja uupuneesta länsimaisesta naisesta, ainaisesta valittamisesta ja jatkuvasta tyytymättömyyden tilasta. Ja tämä kaikki on ihan omaa syytäni. Arvatkaapa, rakkaat kolme lukijaani olinko loppujen lopuksi iloinen sijoituksestani kirjoituskisassa? En. Siinä vaiheessa kun muut ihmiset (kuten vanhempani) halusivat lukea novellin tai ihmiset alkoivat onnitella siitä, iski hirveä häpeä tiukalla puristusotteella päästäni kiinni. Jäädyin kauhusta ajatellen vain ja ainoastaan sitä, miten köykäinen ja hajanainen novellini loppujen lopuksi oli. Häpesin valtavasti, että ihmiset lukevat niin kelvottoman tekeleen enkä yhtään ajatellut että "Jei, tämä oli ensimmäinen yritys. Seuraavalla kerralla varaan enemmän aikaa varsinaiseen paranteluun enkä vain kirjoita kerralla koko roskaa ja lähetä yhden päivän harkinta-ajalla.".

Olen alkanut epäillä antavani erittäin negatiivista mielikuvaa itsenäisellä pärjäämiselläni. Minulle on rauhoittava tieto tietää, että pärjään vallan mainiosti omillani ja pystyn rakentamaan onnellisen ja tasapainoisen elämän lähtien itsestäni. Siitä huolimatta valitan ystävättärilleni epävarmaa parisuhdetilannettani ja mutkaisia käänteitä miehen kanssa sekä alituista rahapulaa. Sen sijaan, että kertoisin mitä kaikkea ihanaa ja hauskaa olen viime aikoina tehnyt!! Että olen kustantanut wushun alkeiskurssin itselleni ja rakastunut palavasti lajiin, edistynyt tanssissa, saanut selkeästi edistystä aikaan lihaskunnossa ja ostanut toinen toistaan söpömpiä tai rumempia sporttikuteita! Miksi en kerro miten hyvin minulla menee, miksi kerron vain ja ainoastaan miten kurjaa minulla on? Onko tämä jonkinlaista naisten välistä kommunikointia? Syvällisiin keskusteluihin tarvitaan aina kurjuuden funktio ja murheen määre? Elämä on tasapainoilua onnellisten, surullisten ja neutraalien hetkien välillä. Eikö iloisesta tai neutraalista riitä puhuttavaa kun ensimmäiseksi esiin kaivetaan säkin pohjalta vaikka se ainoa murheenkryyni mitä syynätä ja tutkia? Seuraavan kerran kun keskustelen ystävättärieni tai ystävieni kanssa, kerron miten hyvin asiani ovat. Miten paljon onnellisempi olen nyt, kun minulla ovat palikat rakentaa itselleni hyvä elämä.

Olen ollut kuutisen viikkoa yhteenmuuton peruuntumisen vuoksi hivenen alamaissa, siitä syystä blogiani on vaivannut syvä hiljaisuus. Nyt kun voin jo paremmin, alan taas kirjoittelemaankin. Ensialkuun iloisia uutisia:

Minua epäilevää!

Niinhän siinä kävi, että huolimatta väärässä muodossa lähetetystä ja hivenen kömpelöstä novellistani Mykkä, se tuli kuin tulikin luetuksi ja sai kunniamaininnan! Fiilistelen ja nautiskelen täällä tuntemuksesta kun jotain onnistuu! Pikapuoliin täytyy lähteä tuhlaamaan tämä into ja ilmassa leijuminen työntäyteiseen päivään ja iltaan, mutta hetken ehdin helliä pientä haavettani joka astui ujon askeleen eteenpäin. Tämä ei voi olla tottakaan! :)

Menin ihan pähkinöiksi kun en ollut odottanut mitään ja olin masennellut siitä, etten älynnyt muuttaa sitä edes ohjeistuksen mukaiseen muotoon. Mutta hyviä asioita tapahtuu, huolimatta pienistä vastuksista. Ja tämä ehdottomasti oli yksi niistä!

Mitä tulee wushuun, siellä menee kerta kerralta paremmin. Notkeuteni on lisääntynyt tämän parin kuukauden aikana, ei ole enää pitkä matka joulun tavoitteeseeni, spagaattiin! Tällainen lylleröpyllerö, joka onkin ehkä hivenen notkeampi kuin ihmiset kuvittelevat. Oikeasti punkero. Olen ylivoimaisesti läskein kurssilaisista, sellainen pieni ja pyöreä pallero hoikkien tyttärien ja treenattujen poikien keskellä. Mutten anna sen häiritä treeniä. Taistelen urheasti fysiikan lakeja vastaan ja yritän ponkaista korkeammalle, lyödä lujemmin, tehdä liikesarjaa notkeammin.. Kyllä se tästä!

Oikea käteni on tosin treenien jälkeen aina ihan puutunut. Fysioterapeutti löysi virheen jo perusasennostani. Alaselän mutka on ihan oikein, mutta yläselkää pyrin povekkaana pitämään tikkusuorassa mikä on aiheuttanut hermojumin. Nyt on keppijumppaa ja sauvakävelyä tiedossa loppuelämän varoiksi että selän saisi a. kuntoon, b. pidettyä kunnossa. Joten eikun dementiahiihtämään! Sen iloista kerron tarkemmin myöhemmin, mutta lyhyesti todettakoon, että näytin ihan raivokkaalta koppakuoriaiselta ensimmäisellä sauvakävelylläni. Miten hemmetissä keppihiihto VOI olla niin vaikeaa?! Olin kyllä netistä tarkkaan tavannut ohjeet, mutta ei se ihan niin helppoa ollutkaan. Onneksi sunnuntaina äiti lupautui auttamaan sauvakävelyn alkuun. :)

Pikapäivitys blogiin.

Kahden päivän sairauslomallani ehdin jo innostua kaikenlaisista luonnontuotteista. Aloin elää superterveellisesti. Kaivoin kaapista vihreää teetä. Toinen silmäni tulehtui hieman joten ostin nettipalstojen suosituksesta kamomillateetä. Join itseäni hemmotellakseni omena-rusinateetä. Keitin kupillisen vihreää teetä. Ravasin vessassa. Keitin kupillisen kamomillateetä. Hikoilin pois kuumetta ja köntsän viruksia. Muistin lukeneeni, että maailmassa säästyy ties kuinka paljon vettä per vuosi jos pissaa suihkussa ja säästää pytynvetoveden. Kokeilin sitä. Alkoi ällöttää. Päädyin pesemään suihkun lattian ja ekotekoni valui viemäriin kemiallisten pesuaineiden kuormittamana.

Luin, että kamomilla auttaa myös ulkoisesti tulehduksiin ja keitin jälleen teetä. Join nesteen, säästin pussin ja iskin sen silmän päälle. Katsoin silmäpuolena Mr. Lotharin seksityöläisdokumenttia. Rankkaa työtä ja rankat huvit. Mr Lothar esitteli pornoarkea, minä pissasin varmaan järven verran mainoskatkoilla. Kyllä luonnon vesivarat kiittävät. Yöllä jatkan samaa rataa ja tavoittelen valtamerta aamuun mennessä. Aamulla herään 5:45 töihin. Hullut päivät. Tulen varmaan hulluksi jos vessassa ravaaminen jatkuu koko päivän.

Hyvää yötä..

Kiitos Wiilean, oli jotain tekemistä sairaslomalla.

Paljastan itsestäni asioita. Haastan lukijani tekemään saman perässä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt postaukseensa.

Paljonko vuosia täytät vuonna 2010?
Paukahtaa 30 täyteen.

Voisitko seurustella jonkun kahdeksan vuotta vanhemman kanssa?
Jos maailmat muuten kohtaisivat.

Oletko mustasukkainen?
Siitä mitä edelliset ovat saaneet rakkaalta, en muusta. Jos koen oloni epävarmaksi suhteessa, niin silloin myös.

Oletko hyvä peittämään oikeat tunteesi?
Riippuu tilanteesta ja siitä haluanko peittää ne.

Mainitse yksi asia, jota odotat innolla?
Koska pitkän tähtäimen odotukset tuppaavat sortumaan, niin odottelenpa ilolla ja malttamattomuudella tiistain wushu-tuntia.

Oletko ikinä kävellyt seinää päin?
Voi toki! Ja kaapinkulmaa, ovea, liikennetolppaa, kaapinovea..

Lyön vetoa ettet pysty juoksemaan ulos ja takaisin neljässä sekunnissa
En pääse edes tuolista ylös tuossa ajassa.

Ajattelet jotakuta, etkö niin?
Ajattelen jääkaapissa olevaa sinihomejuustoa.

Mitä tekisit, jos viimeinen ihminen jota suutelit, vihaisi sinua?
Laatisin vastahyökkäyksen ja etsisin heikot kohdat.

Miltä hiuksesi näyttävät tällä hetkellä?
Suihkun jälkeen sileiltä.

Milloin itkit viimeksi? Miksi?
Itkin elämän epäreiluutta eilen.

Voisitko olla kuukauden puhumatta parhaalle ystävällesi?
Kyllä kai, mutta ikävä olisi kova.

Luuletko että joku ajattelee sinua tällä hetkellä?
En oikeastaan. Kaikilla taitaa olla kiire.

Kerro paidasta, joka on ylläsi?
Yöpaita jossa on sekopäinen kettu ja teksti "Pörhee".

Mikä on viimeinen alkoholiton juoma, jonka nautit?
Teetä äsken.

Oletko ikinä toivonut omistavasi jotakin toista sukunimeä?
Ihan ensimmäisenä olisin halunnut olla Mrs. Rafaello Turtles

Vilkutatko kun näet ihmisiä joita tunnet?
Hyvästellessä.

Onko vanhempasi suojelevaisia sinua kohtaan?
Sopivalla tavalla.

Onko sinua ikinä suudeltu rakettien paukkeessa?
Öö.. Ei varmaankaan. Mutta 5-vuotiaana lupauduin silloiselle poikaystävälleni.

Mikä oli viimeisin punainen asia minkä söit?
Mansikkakeitto aamulla.

Viimeinen ihminen joka kommentoi sinulle galleriassa tai facebookissa?
Eräs nti. L

Keneltä on viimeisin viestisi?
T:ltä

Onko viimeksi suutelemasi ihminen nuorempi kuin sinä?
Ei.

Kuinka sinä ja paras ystäväsi tutustuitte?
Ystävän kautta yhteisissä juhlissa.

Viimeisin asia, jonka printtasit koneeltasi?
Pankkikuitti wushun alkeiskurssista.

Tykkäätkö saada isoja haleja?
Vain tutuilta ihmisiltä.

Jos hyppäisit nyt huoneesi ikkunasta, kuinka pahasti sinun kävisi?
Mäiskähtäisin tokasta kerroksesta asfaltille, ei kivasti ainakaan.

Pidätkö jäätelökakusta?
Kuumina kesäpäivinä.

Jos voisit mennä naimisiin jonkun julkkiksen kanssa, kuka se olisi?
Vastaanpa tylsästi että se jonka kanssa kemiat kohtaisivat. Jack Black voisi olla kiva tyyppi.

Mitä teit kello 8 tänä aamuna?
Nukuin horteisesti.

Oletko hyvä matematiikassa?
En. Taistelin itseni läpi lukion matematiikan. Pidin aineesta sinänsä, mutta en vain ehtinyt oppia kyllin nopeasti.

Montaako erilaista juomaa olet juonut tänään?
Kahvia, vettä ja teetä.

Jätätkö koskaan puhelinvastaaja viestejä ihmisille, joita yrität tavoittaa?
Äärimmäisen harvoin.

Onko suunnitelmia perjantai-illalle?
Mä joka päivä töitä teen..

Minkälaisen talvitakin omistat?
Kalanruotokuvioisen villakangastakin jossa on sinistä ja harmaata ja mustan untuvatoppatakin. Molemmat pitkiä.

Nukutko makuuhuoneen ovi kiinni vai auki?
Nukun ovetta yksiön alkovissa.

Minkä ikäinen olet?
Laske ekasta vastauksesta. ;)

Pidätkö baarissa istumisesta?
Aina toisinaan.

Seurusteletko/oletko naimisissa?
Oliko tämä kompa?

Oletko puhelias vai vetäytyvä?
Töissä puhelias, siviilissä tuntemattomien seurassa tuskallisen ujo.

Kenen kanssa  vietit kesää?
Monen, todella monen. Aktiivisimmin kissojen ja T:n.

Miten houkuttelisit ystäväsi lähtemään lomalle Etelä-Amerikkaan?
Sanoisin T:lle, eiköhän lähdetä brassijujutsun kotimaahan lajiin tutustumaan?

Fanitatko ketään?
Joitakin ihailen niin, että se voitaisiin laskea varmaan fanitukseksi.

Onko jääkaapissasi Coca-Colaa?
Ei. En pidä mausta joten vain jos T ostaa sitä itselleen.

Mikä on työpöytäsi taustakuvana?
Juuri nyt Silent Hill 2:n mainoskuva.

Onko lävistykset hienoja?
Riippuu kenellä, missä kohti ja miten sopivat kantajalleen. Omani on navassa kun en halua ottaa poiskaan.

Entä tatuoinnit?
Sama kuin edellä. Paitsi että omani vatsassa, navan vasemmalla puolella.

Nauratko paljon?
Mielelläni.

Selkäni on täynnä pikkuriikkisen pieniä reikiä. Makasinhan juuri parikymmentä minuuttia fakiirimaton päällä jossa on yli 6000 pientä piikkiä. Ensikokemus oli outo. Matto pistelee ja tuntuu aluksi epämiellyttävältä, mutta piakkoin pistely ja epämukavuus vaihtuu hassuksi kihelmöinniksi, kuumotukseksi ja jollain tavalla rentouttavaksi. Jossain vaiheessa jopa torkahdin maton päälle ja heräsin nytkähtäen mikä tuntui kaikkea muuta kuin mukavalta. Mutta pakkohan sen on tehokkaasti rentouttaa jos kovien muovipiikkien päälle nukahtaa. Voisi kuvitella, että piikit pistäytyisivät samalla kylään ihon sisempiin kerroksiin, mutta koska paino jakautuu tasaisesti, näin ei käy. Sen sijaan piikit toimivat akupainannan tavoin nipistäen sopivasti kireitä ja kipeitä hermoja sekä lihasjumeja. Verenkierto kiihtyy melkoisesti ja elimistö hälyttää vapautukseen morfiineja ja endorfiineja joista seuraa miellyttävä hyvänolontunne.

Noustuani maton päältä selkää pisteli paljon inhottavammin kuin maton päällä konsanaan. Lisäksi selkää kutitti paikoin ja laitettuani kosteusvoidetta, selkä suorastaan imaisi janoonsa tarjotun helpotuksen! Lähtötilanne on kuitenkin se, että niska on oikealta puolelta jonkin verran jumissa, minulla on välillä todellisia univaikeuksia ja vatsakaan ei toivo toimitusti. Nyt yhdistän vähähiilihydraattisen ruokavalion, liikunnan (väh. 2-3 x vko) sekä fakiirimaton ja toivon näiden tuovan helpotusta elämään. Matto kuitenkin tuntuu lupaavalta ja olo samanaikaisesti rennon uneliaalta, mutta valppaalta sekä hyväntuuliselta matolla loikoilun jälkeen.

Tällä matolla makoiluun ei tarvitse olla fakiiri. Pehmeä alusta (paksu matto tai vuode) riittää ja voi asettua kokeilemaan kiireisen länsimaisen tapaa helliä stressin runtelemaa vartaloaan. Siitä toimiiko tämä, saan tiedon vasta käytettyäni mattoa jonkin aikaa.

p.s. Mavalapen järsityille kynsinauhoilleni ei pettänyt odotuksia mutta minä petin sen. Kadotin kynän ja nakersin sormeni jälleen rumaan kuntoon. Hävettää ja harmittaa, pehmeä öljy teki niistä hieman paremmat jo parissa viikossa.

Vielä loppuun huippuja uutisia. Jännäsin kolmisen viikkoa saanko yhden kiinnostavan työtehtävän ja minullehan se sitten lankesi. :) Olen todella tyytyväinen vaikka kyseessä on vain yksi kausiluontoinen koulutustehtävä joka toteutetaan ryhmässä. Jipii. :)

Tällä viikolla möyrin niin syvissä masennuksen syövereissä, että sain raijattua vain nippa nappa ruumiini kertaalleen wushuun ( + tietysti töihin..) ja muuten olen vain mököttänyt kotona. Voimat kai vain loppuivat hetkeksi. Iski täysi toivottomuus elämään ja epätoivo suhdetta kohtaan. Melkein jo luovutin, sanoin etten jaksa tilannetta enkä pysty nielemään tätä pettymystä. Vaan niin sitä kummasti alettiin katsoa eteenpäin ja T:n kanssa on vain niiiin hyvä olla etten kerran syleilyyn päädyttyäni enää lähtenytkään pois. Jäin siihen ja kietouduin rakkauden valheellisen lämpimään vilttiin ja suljin silmäni etten näkisi petollisia ansoja joita tämä tie on täynnä. Ehkä putoan vielä yhteen tai useampaan niistä kovaa ja korkealta, mutta tällä hetkellä tuudittaudun vapaaehtoisesti valheelliseen uskoon kaiken korjaamisesta ja suhteen onnistumisesta. Eh heh..

Wushussa onnistuin tällä viikolla jotenkin nyrjäyttämään lonkkani mäiskähdettyäni käsillä seisonnasta (mistäpä muustakaan?) vasemman lonkkani päälle. Tunsin miten jokin nitkahti, lonkka kipeytyi ja nyt se muljahtelee ja nitkahtelee epämääräisesti tietyissä asennoissa. Toivon hartaasti, että onnistuin vain nyrjäyttämään yli puoli vuotta kiristyksissä / jumissa olleen hermoni tai vastaavan irti. En tarkkaan tiedä mikä siellä on ollut pielessä. Eräs lääkäri sivumennen arveli että sillä voisi olla jotain tekemistä iskiaksen kanssa. Minulla on siis jokin hermo tai lihas jumittanut itsepäisesti vastaan kaikissa venytyksissä vasemmalla alaselässä ja aiheuttanut joissakin venytyksissä puutumisen tunnetta. Tätä vastaanhangoittelua selän kanssa jatkui yli puolen vuoden ajan. Nyt varovaisesti tuntuu, että siellä ei mikään ottaisi kovin pahasti vastaan jos venyttelen. Tosin kovin en venytyksiä vielä uskalla tehdä. Sen verran lonkka vihaisesti kipuilee ellen anna sen levätä.

Lisäksi minulla on flunssa. Yskin ja niiskuttelen jatkuvasti, olo on kipeä ja kuumeinen, mutta lämpö ei vain nouse että saisin jäädä sairauslomalle. Meneehän tämä tietysti näinkin. Mikä lie, pikkupöpö. Eiköhän se omia aikojaan elimistöstäni kuole.

Illalla menen taas töihin. Meillä on liki kaikilla kuusipäiväinen työviikko inventoinnin vuoksi. Se on tylsää hommaa.. Lasketaan, lasketaan ja lopuksi laitetaan koneelle tavararyhmien määrät. Toivottavasti kuusi tuntia riittää. Työaika on iltakuudesta n. puoleen yöhön, joten tällainen päivän vapaa tuntuu vain hassulta eikä oikein osaa päättää mitä tekisi. Onneksi sunnuntai on vapaa ja ensi viikolla sekä lauantai että sunnuntai. Niin ja ensi viikolla selviää yksi juttu. Yksi toinen juttu mitä jännäsin selvisi jo. Kirjoitin juuri T:n ja minun välirikon aikana lyhyehkön novellin jonka lähetin erääseen kilpaan. Noh, jotenkin minulta meni ihan ohi missä muodossa se piti lähettää ja laitoin tietysti väärässä. Vasta deadlinen tultua ja mentyä menin lukaisemaan onko toivoa saada tarkempia tietoja ja silloin huomasin erheeni. Novelli lensi siis mappi Ö:hön ilman, että sitä kukaan viitsi edes lukea. Joka tapauksessa juhlistan narsissimaista omakuvaani laittamalla sen blogiin lokakuussa. Tuskinpa se kumminkaan häävi oli, joten en usko että menetin mitään vaikken sillä kisaan päässytkään osallistumaan. :) Olihan se kuitenkin kirjoitettu itkun ja hammasten kiristyksen keskellä, eikä millään muotoa niin hyvä mihin olisin muussa elämäntilanteessa pystynyt.

Joskus tulee vain hetki jolloin ei enää jaksa. Mielessä pyörivät kaikki ikävät sanat, ne kerrat kun ovi unelmien edestä on läiskäisty naamalle ja ikuinen torjutuksi tuleminen.

Silloin ei vain enää jaksa.

Ei ainakaan heti.

Viikonloppu meni sumussa ja humussa. Lauantaina olin töissä ja jatkoin sieltä suoraan ystävättären illanistujaissynttäreille, sunnuntain ehdin levähtää ja tänään on taas töitä. Edessä on kuusipäiväinen työviikko joka päättyy lauantaina vuoroon iltakuudesta puoleenyöhön. Kunhan olen kotona joskus yhden maissa yöllä, saan sentään levähtää ensi sunnuntain mutta sitten on taas maanantaina työvuoro. * Tähän piti tulla puhetta ikävöinnistä, mutta se muuttui katkeraksi tilitykseksi *

Blogia on kauhean vaikea kirjoittaa kun tuntee itsensä julkisesti nöyryytetyksi. Joko tekstiin ryömii salakavalasti marttyyriyden karvas maku tai lauseisiin ilmestyy puolihuolimattomasti, pieniä tarkkaan tähdättyjä ja muka-piilotettuja piikkejä jonkun suuntaan. Enkä voi sille mitään. Mielessäni vuorottelevat säälittävyyteen asti uikuttava rakkaus, musta kostonhimo, kipu julkisesti torjutuksi tulemisesta, viha siitä miten asiat ovat ja niin monta, monta muuta asiaa. Ehkäpä siksi kirjoitan tällä hetkellä niin vähän blogiini.

Miten mielisinkään kirjoittaa wushusta joka jo kolmannella kerralla vei mennessään. Mutta aina teksti ja juttu meinaa karkailla kitkeriin sivuhuomautuksiin elämäntilanteesta. Kokeillaan nyt kuitenkin, sillä olen mielettömän innoissani sen akrobaattisista harjoituksista! (Joita en btw, osannut sitten ollenkaan.) Hämähäkkikävelyni lattian rajassa muuttui arse pystyssä taivaltavaksi lukiksi ja kuperkeikka takaperin päättyen "ukemiin", eli ponnistukseen jonka kautta hypätään pystyyn, taisi huikean hienosti parhaimmillaan olla tömps-efektinen ponnistus sentin päähän lattiasta. Sätkin avuttomana lattianpinnassa ja hihitin naama punaisena epäonnistuneille yrityksilleni. Olenkin wushussa kuin kala kuivalla maalla! Käsien päällä tasapainottelussa olin varmasti ainoa joka onnistui lävähtämään selkä edellä kohti tatamia. Tosin tein siitä eräänlaisen raajat levällään joka ilmansuuntaan liukuvan laskeutumisen, jonka jälkeen kesti hetken tajuta että ei, en murtanut selkärankaani ja kyllä, olen edelleen hengissä. Opettajamme katsoi hetken suoritustani ja totesi sitten "Niin, käyhän se alastulo tietysti noinkin.." Päällä seisontaan en päässyt ensinkään, vaan kellahtelin sujuvasti vuoroin eteen, taakse, sivuille ja lopulta mumisin kiukkuisia perhanoita pään pakottaessa seisontayrityksistä. Ainoat mitkä sujuivat edes jotenkuten, olivat kuperkeikat ja kärrynpyörät. Note to myself, älä laita liian löysää paitaa wushuun, ikinä. Siinä on äkkiä vauhdissa vilahtamassa jotain muutakin kuin paljaat jalkapohjat. Vaikka kuinka tunkisit paitaa housunkauluksesta sisään, niin viimeistään kolmannella kärrynpyörällä paidanhelma lepattaa iloisesti navan yläpuolella ja on vain ajan kysymys milloin urheilurintsikoidesi malli on yleisesti tiedossa.

Tiistaina en ikäväkseni pääse treeneihin, sillä olen töissä iltavuorossa. Onneksi torstaina on toinen mahdollisuus nollata kaikki ajatukset tämän hetkisestä elämäntilanteesta ja keskittyä suoritukseensa. Sali on henkireikä. Siellä ei ehdi murehtia asioita, siellä vain menee eteenpäin ja lähtee paikalta täynnä energiaa ja iloa.

Nyt on käsivarret kipeinä, selkä kivusta mutkalla ja vatsa tietää tehneensä töitä. Olenpa aloittanut kuntosalin ryhmäliikuntoihin kyllästyttyäni uuden harrastuksen. Oikeastaan ryhmäliikuntojen lisäksi, sillä vuorotyöläisenä en viitsi jäädä vain yhden liikuntaharrastuksen varaan jota olisi vain kahdesti viikossa. Joka tapauksessa opettelen käyttämään käsiäni lyönteihin ja jalkojani potkuihin Wushussa, joka on kungfun yksi muoto. Toivon mukaan jouluun mennessä olen himpun verran notkeampi ja ennen kaikkea itsevarmempi sekä voimakkaampi. Eikä unohdeta ikuista toivettani palata hoikaksi ja hehkeäksi. Vaaka näyttää kahden liikunnantäyteisen viikon (minulle 3-4 liikuntakertaa viikossa on suorastaan pökerryttävä saavutus..) masentavasti samaa lukemaa kuin ennenkin, mutta en luovuta. Täytynee syynätä vielä tarkemmin ruokailutottumuksiaan, sillä jos jokin minulle maistuu niin hyvä ruoka sekä herkuttelu. Melkein ikävöin aikaa, kun orjallisesti laskin joka suupalani, vitamiinit sekä suositukset ja yksikin ylimääräinen herkku piiskasi minut lenkkipolulle kaloreita kuluttamaan. Ei, anoreksiaa en ikinä sairastanut, mutta ortoreksiaa kylläkin. Senkin on tosin tajunnut vasta paaaaljon jälkikäteen. :) Noh, joka tapauksessa se melkein oli sen vartalon arvoista..

Palataan wushuun. Ensimmäisellä treenikerralla varasin matkaan oikein reilusti aikaa. Tietysti bussi tuli myöhässä ja ajoi yhtä hitaasti kuin pappa traktoria pellonpientareella. Kun vihdoin olin määränpään pysäkillä, kiihdytin nollasta sataan korkokengillä ja kipitin nopeammin kuin bussi koko matkan aikana. Eikä sitä paikkaa tietysti löytynyt! Tarkistin sata kertaa olevani oikealla tiellä, oikean katunumeron kohdalla, ja ainoa mitä paikalta löytyi oli lukittuja ovia sekä eksyneitä paikallisia jotka eivät olleet kuulletkaan taistelusalista. Itku kurkussa soittelin T paralle ja juuri pois lähtiessäni kun olin auttamattomasti myöhästynyt tunnilta, huomasin parinkymmenen metrin päässä osoitteesta hakemani paikan sisäänkäynnin ja hyvin pienen lappusen maininnalla alkeiskurssista. Ehkä olin sitten ollut sokea, mutta sisäänkäynti oli mielestäni todella kierosti aivan eri paikassa missä sen olisi kartan ja kaikkien järjensääntöjen mukaan pitänyt olla!

En tiedä johtuiko sitä seuraava raivokohtaukseni hillittömästä pettymyksestä vai pohjimmiltaan yhteenmuuttomme peruuntumisesta, mutta suurinpiirtein revin äässini T:lle puhelimessa ja ulvoin lopulta suoraa huutoa. En todellakaan käsitä mitä tapahtui, mutta sain varmaan hirveimmän raivarini sitten teinivuosien angstien. Olen vieläkin pahoillani, anteeksi T.

Noh, vaikeuksien kautta voittoon ja seuraavalla kerralla valitsin toisen bussin ja pääsin kuin pääsinkin varsin ajoissa salille. T oli tullut henkiseksi tueksi saattamaan ja samalla saatoin todistaa että sisäänkäynti todellakin oli ainakin mielestäni täysin epäloogisessa ja huonosti tiedotetussa paikassa, niisk. Mutta tunnilla kaikki mielipaha unohtui. Koikkelehdimme eri liikkeitä harjoitellen paririvissä salin halki ja valtaosa näytti enemmän tai vähemmän hortoilevilta kananpojilta horjuen toinen koipi ilmassa. Potku, pitikö siinä nyt olla varpaat ojossa vai suorassa? Lyönti, kumman jalan kanssa se tuli ja mihinkin suuntaan? Ai siis _mikä_ liike nyt oli menossa? Allekirjoittaneen päästä valui tieto välillä kuin vesi hanhen selästä kun kesken harppomisen unohtui miten liikesarjaa nyt harjoiteltiinkaan.. Eikä tämä ole oikeasti vaikeaa muistaa, mutta liikkeen toteuttaminen on vaikeampaa kuin aluksi kuvittelisi. Koikkelehtiessani salin läpi jälleen kerran ilmaan potkien ja huojuen kuin orpo variksenpelätin hylätyllä pellolla, mietin millaisen youtube videon alkeiskurssilaisista aina saisikaan..

Mutta eipä lannistuta. :) Eilen olin toista kertaa, huomenna kolmatta ja ehkä potkutkin alkavat sujua. Ainoa todellinen huoleni on pari rakenteellista pikkuvikaa kropassani enkä tiedä tuleeko niistä ongelma. Sormista ja varpaista on jäänyt jänteitä tai jotain kehittymättä, enkä lukuisista harjoituksista huolimatta ole koskaan päässyt kyykkyyn niin, että kantapäät pysyisivät maassa. Tähän pystyy jokseenkin jokainen muu tapaamani ihminen ihan luonnostaan, mutta minulla ei vain selkä tahi akillesjänne riitä. Entä mitä haittaavaa vikaa voisi sormien kohdalla olla? Ainakin se, etten saa peukaloa koukkuun koukistamatta vähintään kahta muuta sormea. Taisteluasento taas on, että sen peukalon pitäisi olla koukussa kämmentä vasten ja muiden suorana.. Ohjaaja väitti, että harjoituksesta se on kiinni, mutta itse suhtaudun asiaan skeptisemmin. Tämänkin tuntuvat kaikki muut ihan luonnostaan osaavan ja minä en vuosikausien yrityksistä huolimatta edisty tippaakaan. Todennäköisesti en ainakaan voi jatkaa peruskurssia pidemmälle, sillä peukalo on vaarassa murtua ellei ole kämmenen suojassa, mutta onhan tässä kuitenkin 8 kk aikaa harjoitella. Kysyn sitten mitä tehdään näiden vammaisten käsieni kanssa. :)

Wiilea kyseli töideni perään joten tässä muutama pieni ja näppärästi skanneriin mahtuva.

Tein pitkästä aikaa luonnoksen aikaa tappaakseni. Kuva on tehty mallista ja vaikkei harjoituksen tarkoitus ollut näköisyys, mielestäni sekin onnistui kohtalaisesti. Paperina on luonnonvalkea A4 160 g, kyninä f, hb, 2b ja 4b tai lähelle.. En ikinä muista. Skannaus tuhosi jonkin verran varjostuksia vaikka yritin tilannetta pikaisesti fotarilla korjata. Kuva pääsee oikeuksiinsa oikeastaan vain näkemällä se for real. Aikaa meni n. 2 tuntia.

Sitten kevään loppupuolelta Doomsday-leffan inspiroima luonnos. Sama paperi, välineinä kuitukärkikynä (tussi siis) 0,1 sekä 0,3, värityksenä akvarelli. Käytetty aika: n. 6 tuntia

Sekä ikiwanha työ vuosien takaa joka edelleen on minulla vaikka oikea omistaja olisi Henry. Sorry babe, yritän muistaa tuoda tämän sinulle.. Työskentelyvälineet muuten samat, mutta värityksenä perus vesivärit. Aikaa en muista, varmaan 6-10 tuntia.

Kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin miksi kaikesta täytyy tehdä niin vaikeaa?

Mitä on sellainen rakkaus, joka saa toisen itkemään? Joka täyttää maljan toivolla ja paiskaa sen rikki lattiaan, niin että jokainen pisara toivoa pirstoutuu eri suuntaan haihtuen ilmaan. Kuin ei olisi koskaan ollutkaan.

Tuntuu väärältä surra ja murehtia, kun ystävättäreni lähipiirissä on niin paljon suurempi suru ja tragedia. Mutten voi itselleni mitään. Mikä klovni murheen maailmassa.

Olen pahoillani edellisen kirjoitukseni poistosta. Vaikken siinä nyt mitään kamalaa varsinaisesti sanonutkaan, koin että se oli jossain määrin väärin toista osapuolta kohtaan.

To-Do lista

Ota itseäsi niskasta kiinni

Ompele nappi

Levitä pyykit

Siivoa olkkarin pöytä

Siivoa keittiön pöytä

Siivoa tietokonepöytä

Vie likaiset astiat pesualtaaseen

Siivoa kirjahylly

Pese petivaatteet

Vaihda petivatteet

Sijaa peti

Järjestä sohvan valloittanut vaateröykkiö henkariin, vaatekaappiin tai pyykkikoriin

Vie roskat

To-Do:

To-do-dii-to-duudidippidappitoduudiduudiduu..

Olemme olleet nyt erossa pian kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuleekin täyteen kevyesti ennen kuin taas kohdataan.

Tuntuu kummalliselta. Jotenkin sitä alkaa jo unohtaa miltä tuntui viettää aikaa yhdessä. Ikävä ei hellitä, mutta elämä alkaa tuntua pikku hiljaa helpommalta. Sitä myös miettii, että nyt kun osa tuskasta olisi jo takana, miten sitä uskaltaa lähteä enää purkamaan murheen piikkistä vyyhtiä ja miettimään onko järkeä enää yrittää? Tuntuu oudolta ajatella, että tapaisimme vielä. Ajatus kohtaamisesta saa aikaan jännitystä ja vatsassa ilkeästi vellovaa pelkoa. Tuntuu surulliselta ajatella ettei meillä ole enää avaimia toistemme luokse. Ei vaihtovaatteita, pesuaineita.. No hammasharja taisi unohtua. Mitä sitten kun kohdataan? Mitä jos jatketaan? Tuskin vaihdamme enää avaimia laisinkaan, saati jätämme toistemme luokse tavaroita.. Koko ajatus tuntuu niin musertavan kauhealta että alan itkeä heti kun ajattelen asiaa. Nyt olisi helpompaa luultavasti jatkaa elämää kohti uutta. Hirvittävintä on ajatella, että joutuisin käymään tämän jälleen läpi. Olen itkenyt viitisen päivää lähestulkoon koko ajan, suru on kuristanut ja tuska on pakottanut kouristumaan pieneksi palloksi ja huutamaan vasten tyynyä kysymyksiä "Miksi miksi miksi tämä tapahtuu?!".

Välillä kaikki on kuin veitsi käännettynä vatsassani, myrkkykäärmeen hampaat sydämessäni, tuskan pihdit pääni ympärillä. Miten tästä selviää? Mitä tapahtuu?

Hyvässä ja pahassa: Mitä jos...

Kuinka pitkälle olemme valmiita menemään suojellaksemme tai saavuttaaksemme rakkaitamme? Mitä uhraamaan? Kenet vaarantamaan?
Tilanteessa joka ylläpitää yhden osapuolen terveyttä ja joka on hengenvaarallista toiselle, mitä tulisi tehdä?
Jos tilannetta muuttaa, yksi osapuoli todennäköisesti saa ennemmin tai myöhemmin hyvinvointiaan uhkaavia tekijöitä sekä jokapäiväistä elämäänsä vaikuttavan sairauden. Jos näin ei toimita, yhdeltä osapuolelta sulkeutuu pysyvästi eräs sosiaalinen portti.
Mitä tulisi tehdä?
Ottaa riski todennäköisesti sairastua lisää? Totutella uudestaan sairaalakäynteihin, kontrolleihin, verikokeisiin, uuteen lääkitykseen. Kaiken entisen päälle.
Vai pitää yllä nykyinen elämäntapa ja jyrkästi rajoittaa suhteen toiselta osapuolelta pysyvästi tärkein ja rakkain ihminen / ihmisiä elämästään. Niin että hän voi tavata vain muualla, harvemmin, rajoitetusti.

Mikä on moraalisesti oikein? Mitä on oikeus ja kohtuus vaatia toiselta?
Onko itsekästä pitää kiinni kynsin hampain oikeudesta suhteellisen normaaliin elämään? Kun sen vuosikausien jälkeen on enemmän ja vähemmän onnistunut saamaan.

En oikeastaan tiedä mitä kirjoittaa tänne. Yritetään pitää lyhyenä.

Suurin uutinen on se, että emme muuta T:n kanssa yhteen. Päivämääräksi oli muutenkin sovittu yksi elämäni pahan onnen päivämääristä joten jo sillä hetkellä kun muuttopäivää "lyötiin lukkoon", epämiellyttävät pelon tunteet valtasivat mieleni. Joten siinä mielessä voinee sanoa, että ilon syrjäyttivät pahat aavistukset jotka osoittautuivat paikkansa pitäviksi. Siinä päivämäärässä on jotain kirottua.

Olin laskenut aika pitkälti talouteni yhteenmuuton varaan, joten sekä onneksi että epäonneksi tuleva taloudellinen ahdinkoni pakottaa miettimään uusia toimintamalleja sen sijaan, että vain makaisin itkien kuten olen tehnyt kaksi viimeisintä päivää. Töissä olen toki pyrkinyt olemaan normaali, vaikkakin väsyneisyyttäni ihan täysi idiootti mistä jo tiimini esimieskin huomautti.

Olen tällä hetkellä niin hirveän katkera, pettynyt ja surullinen, etten voi kirjoittaa enempää blogiin. Kirjoittamani teksti sisältäisi vain karvasta myrkkyä joka tuhoaisi ne pienet toiveen hiput joita vielä elättelen.

Naura ja iloitse!
Tanssi tähtien yllä!
Pyöri ja puhalla saippuakuplia
unelmiesi pilvilinnassa
kuin lapsi huvipuistossa!
Ota pikari!
Kultainen, jonka kuvioiksi on valettu
haaveidesi kuvat.
Nosta kasvojesi kohdalle
tuo huulillesi
juo!
Ja iloitse!
Iloitse perkele!
Naura
tanssi
rakasta.
Koska laskun saatuasi
putoat itkien
ja maksat sitä loppuelämäsi.

Sain kuulla että lähimarketissani on kunnon tarjous kerrankin. Useita eri hedelmiä euron kilohintaan! Ei muuta kuin kauppakassi kouraan ja askel kohti pohjolan luvattua keidasta. Mukaan lähtikin mangoa, taateleita, rypäleitä, verkko- ja hunajamelonia, banaaneja, aprikooseja, avokadoja, luumuja ja omenoita. Uskomatonta! Pitkään olen haaveillut että voi kun voisikin ostaa budjetista huolehtimatta juuri mitä haluaa hedelmätiskiltä, ja tässähän se toteutuikin. Koska muutenkin pinnistän kohti terveitä elämäntapoja ja painonlaskua, ostin myös hyvillä mielin tarvikkeet kevyeen kasvissosekeittoon jota voin iltapalaksi lipitellä.

Tästä viikosta on varmasti tulossa yksi elämäni terveellisimpiä. Eväiksi töihin voin ottaa hedelmiä ja leipää, lounaaksi puputtaa salaattia ja lämpimänä ateriana huitaisen naamaan soppaa.

Salille en tosin taida päästä kuin kahdesti mikä harmittaa ihan hirveästi. Haastoin itseni eilen bodypumpissa oikein kunnolla ja pistin rohkeasti lisää painoja tankoon. Arvaahan sen että tänään hauikset ja muut habat huutelevat hoosiannaa eikä treenaamisesta olisi tullut yhtään mitään. Muuten tällä viikolla onkin tiedossa iltavuoroja (ja 10 päivää putkeen töitä, yäääh!) joten ainoa inhimillinen mahdollisuus ehtiä salille on torstaina. Mutta silloin onkin tanssillinen tunti mikä on ehdottomasti lempparini. :)

Nyt taidankin väsätä herkullisen hedelmäsalaatin jälkiruuaksi. Kastikkeeksi laitan maustamatonta jogurttia ja mausteeksi tilkkasen vaniljaa. ...Paitsi että huomaankin valtaosan hedelmistä olevan tietysti raakoja. Avokadoista nyt huomasin sen heti paikalla ja hyvää kannattaa odottaa, mutta myöskin miltei kaikki loputkin ovat syötäviä vasta muutaman vuorokauden jälkeen. Noh, eipä tuosta lannistuta. Ei muuta kuin odottelemaan kieli pitkällä. :)

Kuntoiluvimmani uusin aluevaltaus on perä pitkällä lykkiminen potkulaudalla nimeltä Pippuri.
Koska pyörän etsintä alkoi vaikuttaa jo miltei toivottomalta, tein heräteostoksena edullisen löydön. Pikkuruisen mutta ihan mukiinmenevän potkulaudan. Talvella tällä tuskin tekee muuta kuin pitää muistona kesästä, mutta keväästä syksyyn pienellä potkulaudalla tulee varmasti viiletettyä.

Nyt parin päivän koeajon jälkeen olen todella tyytyväinen, huolimatta pienistä puutteista. Kyseessä on todella karvahattumalli vailla minkään valtakunnan ylimääräisiä varustuksia, ei edes rinkutikelloa mistä iso miinus valmistajalle. Sellaisen tämä tarvitsisi ehdottomasti kun alamäessä viipottaa jalankulkijoiden ohi letti pitkällä! Ylämäkeen meno aiheuttaa hikikarpaloita, puhinaa ja puuskutusta sekä ihan oikeasti pientä irvistystä. Alamäkeen taas voi körötellä niin coolisti kuin pokka antaa myöten lelunnäköisellä ajokilla. Paitsi että pakarat ja reidet saavat tämän vekottimen kanssa todella extratreenauksen, potkulautailu on ihan pirun kivaa! Vauhdilla viilettäminen onnistuu helposti ja ylämäkeen menokin on punnertamisesta huolimatta oikeasti hauskaa. Sitä millä vauhdilla vekottimella oikeasti pääsee, en vielä ole uskaltanut kypärättä testata. Kypärä onkin hankintalistan prioriteettilistan ykkösenä, yritän metsästää jostain jonkin edullisen ja hyvän mallin.

Lauta on oikeasti mallia astinlauta, 2 tasakokoista pientä umpirengasta ja ohjaustanko. Näin ollen pieninkin muhkura tai monttu tiessä saa laudan villisti väpättämään eikä hiekkatiellä tai pehmeällä alustalla ajo onnistu lainkaan. Epätasaisella alustalla potkulauta taas tärisee niin että paikat lentävät hampaista. Kädet tärisevät myös vartin vielä ajon jälkeen mikäli menee mukulaista tietä, joten tämä on ehdottomasti cityihmisen ajokki. Maanteillä tai tietyöosuuksilla sillä ajaminen on silkkaa itsemurhaa. Myös kovassa vauhdissa kannattaa olla varuillaan, sillä lauta yksinkertaisesti kieltäytyy ottamasta ohjausta vastaan jos tiehen osuu nypykkä, vähänkään isompi halkeama tai ruusunmarja. Jarru sen sijaan on varsin oiva vaikka vauhdinhurman toppuuttelu kannattaa aloittaa viimeistään viisi metriä ennen suojatietä tai dead endiä.

Lauta on ihan poskettoman kevyt, painaa n. 3,5 kg minkä vuoksi potkiessa kannattaa olla varuillaan ettei nojaa liiaksi taakse. Allekirjoittanut ainakin meinasi ensi kertoina lentää tyylikkäästi takalistolleen laudan lähtiessä intopinkeänä keulimaan. Ehdoton plussa on myöskin pieni koko. Tätä ei tarvitse jättää kaupan ulkopuolelle pitkäkyntisen ulottuville, vaan laitteen saa näppärästi kasaan alta kymmenen sekunnin. Eikun olkapäälle ja asioita hoitamaan. Potkulautaa aloin hempeänä hetkenä alamäessä nimittämään mielessäni Pippuriksi sen pienen koon, mustan värin ja pippurisen vauhdin vuoksi. Hellittelynimenä kulkee myöskin Kirppu, ihan vain koon ja hyppyominaisuuksien vuoksi. Yritän vastustaa kiusausta alkaa temppuilemaan vaikka pieni kokeilu houkuttelisi. Tämän keksin sattumalta jouduttuani vauhdissa tekemään pakkopompun väistääkseni isomman roson tiessä. Kylläpä hyppäsikin pienesti ja sievästi ajokkini kun oli tosi kyseessä! En silti halua hajottaa Pippuria, joten pyrin pidättäytymään hypyistä ja muista naurettavuuksista jo sen hyvinvoinnin vuoksi. Sitäpaitsi kolmikymppinen pienen potkulaudan päällä on jo kyllin naurettava näky ihan sellaisenaan, ilman ylimääräisiä venkoiluja. :D

Pyörää sekä tarvitsen että himoitsen edelleen, joten jos Wiilean kanssa saamme jotain sovittua niin olen hyvin kiinnostunut pyörästä. :)

Etsin siis pyörää. Asialla sinänsä ei ole kiire, koska todellista käyttöä sille olisi vasta lokakuussa. Mutta justnyttällähetkellä löytyi ihana hintaaan 159-, hobby hallista. Mutta miksi sen pitää olla noin kallis?!

Mutta en lannistu, vaan etsin nettikirppareilta. Pian huomaan, ettei riitä että haluaa pyörän. Lisäksi pitää päättää ottaako käyräsarvisen, suoraviivaisen, korkean, matalan, isorenkaisen, pienisatulaisen, selällään poljettavan, uuden, vanhan vai sekundan.. Sekä noin tuhat muuta asiaa. Olen piinannut T:tä tiukkaamalla "Jos siinä on rengas kuivunut niin mitä se tarkoittaa?" "Miks tossa on tollanen, eikse putoo siitä?" "Jos vaihteen kansi on rikki niin onko se vaan harmittomasti pikkasen kotelosta vai jostain renkaan läheltä niin, että kun lähden ajamaan alamäkeä lennän pää edellä jorpakkoon?". T ei osaa eikä ehdi vastailla puoliakaan. Varsinkaan kun kyselen herkeämättömän tarkkasilmäisesti kesken hänen työpäiväänsä.

Mielellään en haluaisi läheltä satasta maksaa, koska siitä ei ole enää montaa kymppiä siihen että saisi ihan uutuuttaan häikäisevän pyörän. Olen myös yrittänyt vilkuilla potkulautoja, mutta niiden tarjonta on vielä heikompaa. Mutta sellaisen kai voisi saada edullisemminkin uutena. Kehittyisipä ainakin takaliston lihakset.

Sinänsä minulla ei ole mitään kierrätettyä tavaraa vastaan, mutta muutaman kerran olen ostanut tuotteen joka ei yksinkertaisesti ole toiminut. Viimeisin polkupyöräni toki maksoi vain 5 euroa talonyhtiön kirppikseltä, mutta sillä ajaminen oli hiuksia nostattava kokemus. Pyörä nitisi ja rutisi pölläyttäen pienen ruostepilven ketjuista heti kun nousin huteran mankelini kyytiin. Mutta ajattelin antaa punaiselle paholaiselle mahdollisuuden palvella vielä pari vuotta ja ostin sen. Huolimatta pyörän vastentahtoisesta ritinästä ja etupyörän viipottamisesta, uskaltauduin aluksi ajelemaan rauhallisia kauppareissuja. Mutta pian sain huomata, että vähänkin jyrkemmissä alamäissä vanha pyöräraiska innostui muistelemaan nuoruutensa ohi hulmahtavia päiviä tanko tutisten ja pikkukivet lerpattavien pyörien alta sinkoillen. Jarrut sanoivat lopulta vauhdin hurmassa sopimuksen irti ja ainoa mitä saatoin tehdä, oli kasvot kauhun irvistyksessä yrittää pysytellä jos en ihan satulassa, niin edes hampaat kalisten tarakalla. Ajoneuvoni kiidätti minut tukka putkella niin pitkälle kuin alamäkeä JA tietä riitti ennen vastaantulevaa pusikkoa mihin saatoin turvallisesti pöllähtää puskat heiluen. Sen koommin en ole uhkarohkean uusvanhan pyöräni selkään uskaltautunut. Lyhyt, mutta myrskyisä kohtaamisemme vakuutti minut uuden pyörillä liikkuvan liikenneneuvon hankinnasta.

Etsintä siis jatkukoon..

Yritän olla ajattelematta sitä, että huomenna alkaa taas työ. Toisaalta on hauska ajatella, että huomenna alkaa taas työ. Olenhan nyt päättänyt maksella pari vuotta opintolainoja takaisin, ja sitten haeskella opiskelupaikkaa. Minne ja mille alalle, jääköön toistaiseksi salaisuudeksi. :)

Löysin myös pk-seudulla pidettävän hyvänoloisen ja hyvämaineisen kirjoittajakurssin vapaa-ajan vietteeksi. Kurssin opettajalla on niin tuttu nimi, että voisin lyödä vetoa Natalian tuntevan kyseisen naisen. Tai sitten olen nähnyt unta! Tuntuu kuitenkin hyvältä tehdä välivuoden jälkeen jotain tavoitteellista. Jotenkin vain on tunne, että tämä ei ole ollut tässä. Olen hyvä työssäni, mutta myyjän tai kaupallinen ala ei tunnu omalta. Ei vähiten huonon palkkauksen ja vuorotyöominaisuuksiensa vuoksi! Vuorotyö ei vain yhtään sovi minulle. Olen jatkuvasti ihan sekaisin, väsynyt ja välillä onnetonkin. Tarvitsen rutiineja ja kohtuullisen palkan vaikka tekisinkin "vain" päivätyötä. Täytin tosin jo 29, joten tiedän olevani melkein kohtuuttoman vanha vaihtamaan alaa parin vuoden perästä. Mutta enkö kärsisi tuhannesti enemmän jos en uskaltaisi ottaa riskiä ja kituuttaisin työssä, joka varmasti viiden vuoden kuluttua alkaisi tuntua tuskaiselta? Toistaiseksi viihdyn ja jaksan, mutta eläkeikään asti en halua siinä toimessa olla.

Loma oli ihana.. Yritän varmasti jossain vaiheessa lisätä kuvia ja kertomuksia, mutta pähkinänkuoressa loma sisälsi paitsi lekottelua ja kirjahyllyn kokoamista, myös 3 päivän kaupunkiloman Tukholmassa ja 3 päivän kylpyläloman Laulasmaalla. Jälkimmäiseen täytyy päästä uudestaan! Mielellään lämpimän kesäisenä ajankohtana ja hyvien ystävien kanssa. Mitenköhän saisin sinne Natan lapsineen (ja mieluiten Madhavin kera), Henryn ja muita murusia ja kenties T:n muutaman ystävän.. Hintaa laivamatkan, bussikuljetuksen, kahden yön + aamiaiset ja kylpylän täysi käyttöoikeus -paketille tuli.. 120 euroa per lätty! Ei paha, ei paha.. Tietysti rantaan on vain 50 metriä hotellilta ja matalaa rantaa riittää jotain kilometrin verran mereen päin, joten hukkumisen eteen saisi tosissaan tehdä töitä. Hyvin turvallista siis, mitä nyt aikuiset saivat uida käsipohjaa sen kilsan ennen kuin pystyi oikeasti vähän kuntopulikoimaan.

Kylpylässä oli lämmin allas, vilpoisa ja pieni ulkoallas, pari poreammetta ja "myötävirta" missä vesipyörteet kiidättivät laajaa rinkulaa eteenpäin hillittömän hauskaa vauhtia. Välillä sai tosissaan kauhoa sivuun että pääsi myös irti pyörteestä. Nauroin niin, että nielin vahingossa kylpylävettä minkä seurauksena oksensin viimeisen yön vessassa vatsaa poltellessa tuhannen tulimmaisen voimalla. Onneksi sekin alkaa jo helpottaa. Herkkä vatsa, herkkä vatsa..

Palaillaan, tässä nyt vain näitä nopeita kuulumisia. :)

10 tuntomerkkiä joista minut voisi tunnistaa! Hauska meemi jonka rosmosin Wiilealta.

1. Jos tulen kadulla vastaan olen a. kiireinen, b. eksynyt, c. täysin omissa maailmoissani. En yleensä kovin helposti kiinnitä huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu, koska päänsisäinen maailmani on niin paljon jännittävämpi.

2. Pukeudun joko tosi tylsän rähjäisesti, 50-luvun vaikutteiden ladysti tai hiirulaismaisesti.

3. Olen pieni ja pullea. Mahdollisesti housuistani sinkoaa nappi edellä kulkevan takaraivoon, sillä tällä hetkellä enemmän kuin pelkkä egoni pullistelee vaatteista ulos. Tosin pukeudun 90 % todennäköisyydella hameeseen em. syistä.

4. Minulla on yleensä aina Ankh kaulassa, muuten käytän joko muovisia koruja tai en koruja lainkaan. Oikea korvani ilmoittaa tiukasti olevansa allerginen jo ajatukselle korvakoruista, joten korvakoruja käytän harmikseni enää äärimmäisen harvoin.

5. Kuljen todennäköisesti sitä vaikeampikulkuista reittiä. Oli kyseessä kaupunki, metsä tai pystysuora kallio. Elämä on näin taas hieman jännittävämpää. Parhaiten viihdyn metsien vaikeakulkuisissa maastoissa.

6. Minulla on 1-3 kertaa viikossa olkapäälläni treenikassi joka kirkuu oranssein kirjaimin SATS.

7. Ääneni kuuluu ja kantaa, mutta yritän opetella puhumaan hiljaa ja sievästi.

8. Jos riisut minut nakuksi, näet vatsassani pari tatuoitua ruusua. Ja jossain siellä makkaroiden välissä on napalävistyskin.

9. Minulla on punaiset, olkapäiden alapuolelle ulottuvat hiukset ja hieman otsatukkaa.

10. Minulla on mustanruskeat silmälasit, joiden kehyksissä kiemurtelee hopeaornamenttia. Prada.

Eilen tapahtui uskomattoman hellyyttävä yllätys. Entinen tytärpuoleni oli ainoa joka muisti nimipäiväni, ja laittoi siitä tekstiviestin. :) En ole eromme jälkeen voinut / saanut oikeastaan pitää mitään yhteyttä lapsiin ja varsinkin alussa ikävä oli aivan hirvittävä. Olinhan minä lasten elämässä yli seitsemän vuotta, välillä asuen heidän kanssaan. Olen miettinyt ajattelevatkohan lapset ikinä minua? Muistavatko he minusta mitään mukavaa, vaiko vain viimeiset ikävät yhteentörmäykset heidän isänsä kanssa? Ovatko he onnellisia? Onko heidän uusi äitipuolensa varmasti mukava ja ihana ja pitää heistä hyvää huolta.. Uskoisin niin kyllä. Vaikka meillä oli heidän isänsä kanssa omat vaikeutemme, luotan hänen arvostelukykyynsä. Lapset olivat kuitenkin kaikki kaikessa.

Mutta se, että vielä näiden kahden vuoden jälkeenkin kun emme ole lainkaan nähneet, tyttö muistaa minut ja laittaa onnittelut. Kieltämättä hieman liikutuin ja mieleni teki pommittaa enemmänkin tekstiviesteillä ja kysellä kuulumisia, mutten sitten uskaltanut kuitenkaan kuin kiittää ja lähettää lämpimästi terveisiä. Taidan kuitenkin laittaa lapsille tänä vuonna joulukortin.. Tuskin uusi perhe siitä kauheasti pahastuu. :)

Onneksi viikonloppu oli aurinkoinen, silä nyt taivas on tumma ja valuttaa vettä heti jos ulos uskaltautuu. Ilma on vilpoinen mikä harmittaa suunnattomasti, sillä atoopikkona kun nyt olisi mahdollisuus ottaa aurinkohoitoja lomalla niin eikös se itse piilottele jossain pilvien takana.

Loma alkoi ihanasti. Kävimme syömässä ihastuttavassa italialaisessa ravintolassa jonka lasagne on makuhermoja hivelevää! Samalla T antoi yllättäen etukäteen synttärilahjani, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lähteä tänään Iisalmeen sukulaisteni luokse jolloin emme olisi päässeet kahden syömään. Alunperinkin epävarma kyyti sittemmin peruuntui, joten jäimme vain lorvimaan kotiin.

T:n antama synttärilahja oli huikea. Nokian suloisin puhelin valkoisilla kuorilla ja pinkeillä yksityiskohdilla, johon mies oli viiden (5 ! ) kuukauden ajan etsinyt lempitaiteilijoideni ja elokuvieni kuvia taustakuviksi sekä suosikkikappaleideni ja tunnarieni musiikkeja soittoääniksi. Lahja oli niin yllättävä ja ajateltu, että menin aluksi aivan sanattomaksi. Mikä määrä vaivaa tuohon on täytynyt nähdä.. Nyt voin sanoa hyvästit surkealle samsungille mihin ei edes torkkuherätystä saanut laitettua, soittoäänien lataamisesta tai taustakuvista puhumattakaan.

Ateriaa seurasi elokuva Ice Age 3 mitä voin suositella jokaiselle joka aiemmista osista on pitänyt! Itse nauroin miltei läpi leffan, mielettömän hauska. Tosin ikärajasuositukset varmasti pitävät paikkansa, takuulla perheen pienimmät näkevät painajaisia pahiksesta jos tuon liian nuorina katsovat.

Lauantaina olikin vuorossa piknik Suokkiin, minne aina yhtä järkevänä pistin mustan paidan ja olin paistua kypsäksi sen sisällä. Eväsretki oli ihan hauska vaikka miltei myrkytin T:n ystävän tyttöystävän kun Rinna oli käynyt möyhäämässä vilttimme sisällä. Yleensä älyän aina kysellä kissa-allergikot, mutta tämä tuttavuus on niin uusi etten ollut ehtinyt kartoittaa tilannetta. Harmittaa edelleen. :( Lemmikinomistajana on minun vastuullani etteivät muut joudu tukaliin tilanteisiin kehruukoneideni karvanerityksen vuoksi. Onneksi neito vaikutti onnistuvan välttelemään allergeeneilla kuorrutetun huopamme ja heti kun hän poistui hetkeksi kipaisin ruohikon toiseen laitaan raivolla pudistelemaan peittoa. Loppuilta onneksi meni ilman sen kummempia kommelluksia ja viihdyimmekin paikan päällä seitsemän tuntia. Sen jälkeen olisi ollut hauska lähteä jatkoille, ellen olisi juuri ennen lomaa saanut jostain sitkeää ja ikävää silmän sidekalvontulehdusta. Oltuani koko päivän ilman antibiootteja (jotka täytyy säilyttää jääkaapissa ja tiputtaa silmiin 2-3 tunnin välein..) oloni oli sen verran ikävä ja tukala, että jatkot jäivät väliin. Toisaalta oli kiva herätä virkeänä sunnuntaina ja möllötellä tyytyväisenä koko päivä T:n kainalossa.

Tänään Henriikka tulee luokseni kylään, joten olen pyrkinyt tekemään taas kissaympäristöstä mahdollisimman allergiavapaan. Johtuen typeristä talonyhtiön rajoituksista, en päässyt tomuttamaan mattoja, mutta muuten olen pyrkinyt puunaamaan kämpän siedettäväksi. Täytyykin lähteä kauppaan hakemaan jotain hyvää vierasvaraksi. Harmi että budjetti jo nitisee ja natisee liitoksissaan enkä saa kestittyä ystävätärtäni kovin ruhtinaallisesti. Yllättäviin lääkemenoihin on mennyt pian parisen sataa euroa, joten matkakassani on huvennut niin uhkaavasti ettei loppujen lopuksi synttärienkään peruuntuminen harmita niin hirveästi. Aika köyhät bileet olisivat olleet, sananmukaisesti.

Huomenna alkaa loma, tätä olen pitkään ja hartaasti odottanut! Kesäpäivien vietto alkaa illalla töiden jälkeen kun T vie minut syömään ja elokuviin. Lauantaina on tiedossa ihanainen piknikpäivä Suomenlinnassa, sunnuntaina suloisen joutilasta möllöttelyä.

Emme ole nähneet nyt viikkoon T:n kanssa saatuani ikävän sidekalvontulehduksen silmääni enkä halunnut asettaa häntä tartuntavaaraan. Niinpä olen ikävän sumentamina hetkinä, - kuten tänään, soittanut miespololle neljästi päivässä ja kihertänyt puhelimeen rakkaudentunnustuksia sekä raastavaa ikävää. Olo on huikaisevan onnellinen, varpaat tanssivat ilmassa ja sielu laulaa sydämen lyödessä tahtia! Tunnen oloni eheäksi ja itsetuntoni yllättävän terveeksi T:n seurassa. Vaikka välillä nurisen ja marisen kohtaamiani vastoinkäymisiä hänelle, kyse on enemmänkin tervehdyttävästä tavasta hyväksyä ne osaksi minua, kuin varsinaisesti sääliä itseäni. Sitä paitsi elämässä on tällä hetkellä niin monia miljardeja pieniä onnen pisaroita, että niistä kokoaisi onnen valtameren ja ikävät asiat painuvat pohjamutiin laiskojen monnien peiteltäviksi.

Jostain syystä olen kaksi päivää himoinnut kylmää tomaattikeittoa, vaikka aiemmin moinen olisi ällöttänyt. Löysin kivan ohjeenkin, joka sisälsi kaikenlaista kalttausta ja kovaa työtä, joten päätin vähän oikaista ja kaataa tieltä aitoja.

Alkuperäinen ohje ehdottaa kypsien tomaattien dippaamista kuumaan veteen ja kuoren poistamista, minä poimin market-laarista maustamatonta tomaattimurskaa. Sitten hienonsin erehtymättömin puukoniskuin sekaan muutaman varsisellerin varren, ison lorauksen tomaattimehua, puolikkaan kurkkua ja mausteeksi yrttisuolaa. Merisuola ja mustapippuri olisivat olleet kyllä takuulla parempi vaihtoehto. Surautin koko hoidon kevyesti sauvasekoittimella, tiputtelin mausteeksi aivan jumalaisen hyvää oliiviöljyä ja nautin patongin puuttuessa ruisleivän ja juuston kanssa. Tuohon seuraan kyllä varmasti sopisi aivan loistavasti parmankinkku ja lämmin, rapsakka patonki.

Allergiavapaat kirpeän hedelmän ystävät voivat puristaa sekaan sitruunamehua, antaa takuulla hyvän säväyksen. Alkuperäisessä ohjeessa taidettiin myös muuten mainita sipuli, mutta sitäkään en voi syödä sekä tietysti valkosipuli, mitä olisin kernaasti laittanut ellei se olisi kuivunut kuorensa sisällä surkean pikkuriikkisiksi kiviksi kaapissa. Päällä oli enää muhkea kerros kuorta ja keskellä pakettia ropisevia kynnentynkiä.

Koska varsiselleri on luonnostaan suolaisen makuista, kannattaa suolan osuutta säästellä ja maistella kun soppa on hetken kylmennyt ja maustunut. Kaloreita tässä kevyessä ihanuudessa on ehkä puolikas lusikallisessa, joten anti mennä vaan sen minkä napa vetää.

En osaa olla kuten muut. Olen aina ollut erilainen. En millään mielenkiintoisella tavalla, päinvastoin. Olen tylsääkin tylsempi ja jos tulisin kadulla vastaan, ei kasvojani muistaisi kukaan.

En aina tiedä mitä sanoa. Sanon jotain mielestäni harmitonta ja sitten käykin ilmi, että olen suurinpiirtein iskenyt puukon toisen selkään.

Olen monesti miettinyt, että elämäni voisi olla erakkona helpompaa. Ei väärinkäsityksiä, ei epäoikeudenmukaisuuden tuntua eikä syyllisyyttä. Jos minulla ei olisi niin kiinteitä sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, ei tekisi tiukkaakaan asua erakkona jossain pöpelikössä. Voisi olla muutama eläin, osittain omavarainen ja sitten pitäisi vielä keksiä mistä rahaa taikoisi tuohon elämisen malliin. En tiedä haluaisinko edes elämänkumppania. Ehkä. Ehkä olisin onnellisimmillani täysin eristyneenä muusta maailmasta. No ok.. Ehkä internet, telkkari ja niinpoispäin.

Sinänsä on helpottavaa olla se harmaa hiirulainen. Se jota ei muisteta missään. Se joka puhuu ujolla äänellä ja on mieluiten hiljaa. Nuorena pidin esiintymisestä ja harrastuksenikin sivusivat pitkälti sitä linjaa. Nykyisin huomion keskipisteeksi päätyminen on kauhistus. Miltei kuolen niille jalansijoilleni jos kaikkien katseet kääntyvät minuun. Koska en voi olla erakkona, mitä tavanomaisempi ja tylsempi elämä, sen onnellisempi olen. Pahinta olisi erottua joukosta.

Kun minulla on ikävä.
Nostan kaulalleni korun rakkaaltani, napsautan lukon kiinni ja muistot siinä alkavat elää.
Se on pieni hopeinen lisko, sisilisko jolla on pitkä häntä jonka kärjellä se kutittaa solisluita, sen varpaat kipittävät pitkin kaulaani. Se juoksee pitkin kaulakuoppaa, kutittaa ja naurattaa. Nousee korvanlehdelle ja hyrisee. Hyrisee pieniä lauluja ja hyrisee ihan hyrisemisen ilosta. Se pikkuruinen sisilisko, jonka pikkiriikkiset jalat ja pitkä, kiemura häntä kulkevat mukanani kaikkialle. Sen varpaissa ovat sormenjäljet rakkaaltani, sormenjäljet ihollani, rakkauden painaumat.
Muistan sormenpääsi selässäni, niskassani, kulkemassa sydämeni päältä.
Hehkuvina odottavat painaumat ihollani.

Olen koko päivän käyttänyt kännykän pyörittelemiseen käsissäni ja vilkuillut kelloa milloin olisi jälleen soveliasta soitella armaalleni. Sisäisten solmujeni vuoksi kiukkuilin eilen ettei tänään nähtäisi, ja sitten kun rakkaani tyytyi kohtaloonsa ja tuumaili hyötykäyttävänsä ajan omiin töihinsä, iski ikävä kaikki pitkät ja käyrät kyntensä vartaloni läpi suoraan sydämeen. Kietoi sen tukahduttavaan puristukseen ja pisti terävillä kynnenkärjillään pieniä, kirveleviä kaipuun haavoja kammioihin. Niin pienet veripisarat karkaavat ja muuttuvat tahmeaksi pihkaksi sydämen seinämiin ja jokainen lyönti on kivusta raskas.

Tule tänne rakkaani. Älä ole pois luotani. En kestä ikävöidä ja katsoa kaivaten kelloa, odottaen huomista kello kahta iltapäivällä jolloin pääsen juoksemaan talon läpi, ihmisiä väistellen ja avaten lukitut ovet yksi kerrallaan vapauteen. Kellokorttilaitteen ivallinen piippaus matkalla pukuhuoneisiin, hissit jotka matelevat ja jäävät välillä jumiin kerrosten väliin. Monen betoniseinän sisälle jäävä, kolkoista maalipinnoista kaikuva ikävä. Se kaikki vasta edessä. Sitä ennen tyhjä sänky, hiljainen asunto, ja kaikki paidatkin olen pessyt enkä voi nuuhkia ihanaa tuoksuasi, rakkaani. Mikset ole täällä.. Ikävä moukaroi minua ja nauraa nurkissa, kaipuu viipyilee ujona ympärilläni ja suru on ujuttautunut painoksi puseroon.

Rakkaani. Miten kaipaankaan sinua luokseni.

Viikonloppu meni ihanasti auringosta ja grillibileistä nauttien. Ainoa miinus oli selkä joka kramppasi kireälle kuin viulunkieli ja koko torstaisen ulvoin ja paruin kivusta kunnes armaani ajoi minut sairaalan päivystykseen saamaan kipupiikkiä pyrstölihakseen. Meillä kävi tuuri, paikalla oli päivystyksessä vain kolme muuta potilasta, mutta siitä huolimatta olimme paikan päällä pari tuntia. Itse asiassa olisimme päässeet ainakin puolta tuntia aiemmin, ellen olisi itsepäisesti pitänyt kiinni sisäisen rauhani zen-tilasta päätettyäni selättäää kärsimättömyyden mörköni. Hoitajatar otti kiltisti vastaan lippulappuseni lääkärin määräyksestä iskeä piikkiä pakaraan, ilmoitti valmistelevansa huoneen ja menikin siinä välillä ruokatauolle. Eikä tietenkään ruokataukonsa jälkeen enää muistanut kipupiikkiäni. Minä kärvistelin tuskissani ja tavoittelin sisäistä rauhaa vaikka jokainen hengenveto oli kuin neulepuikko työnnettynä selkälihasten sisään.

Loppujen lopuksi T sai minut uskomaan, että nyt kannattaa kysäistä olisikohan minut unohdettu, ja niinpä päädyin äkisemään toimiston ovelle että mites se pistos? Saimme vuolaat anteeksipyytelyt ja vaikka viivästyminen harmitti, olin kovin tyytyväinen itseeni omasta kärsivällisyydestäni. Inner peace, inner peace.. Mitä nyt selkä kramppaa edelleen ja seuraava osoite on työterveysasema ja uikuttaminen kipulääkereseptille että pystyn olemaan töissä. Ai että selkäkivut voivat olla ilkeitä! Olen aina brassaillut korkealla kipukynnyksellä, mutta torstai-iltana en voinut oikein muuta tehdä kuin itkeä ja olla surkeana. Hieman hirvittää kun olen koko viikon purkamassa aamukuormaa eli nostelemassa painavia laatikoita. Mitenköhän selkä mahtaa kestää?

Mutta upea viikonloppumme! Nautimme ihan tosissaan kaksista grillibileistä joista toisissa innostuin tinttaamaan siinä määrin petollista kuohuvaa, että koko lauantai menikin siitä toipuessa. Minä, siis minä joka en sitten villien nuoruusvuosien ole juonut liikaa ja paasaan järkevästä alkoholinkäytöstä, olin ollut melkoisessa pöllyssä ja rangaistuksena koko päivän kestävässä dagen efterissä. Vaan että oli hauskaa! Vielä hauskempaa oli rakkaallani ensin seuratessaan minua tuhannen tuiskeessa, ja ratkiriemua vasta riittikin aamulla krapulastani. Armaani otti kaiken ilon irti surkeasta kunnostani ja muistutteli minua loppuillan tapahtumista joista minulla ei ollut aavistustakaan. Ja muisti mainita kaikille jotka tapasimme tästä harvinaisesta sattumasta.

Oli muuten jännä huomata, että kun ollaan toisen ystävän bileissä on paljon arkajalkaisempi tutustumaan uusiin ihmisiin. Vaikken kämppikseni uusista ystävistä tiennyt kuin kaksi ennestään, olin heti paljon rennompi ja juttelin melko ujostelematta muiden paikallaolijoiden kanssa. Aivan erityisen ujostelematta muutaman skumppalasillisen jälkeen. Sen sijaan T:n ystävien seurassa istuin ensimmäisen tunnin hipihiljaisena ja kuuntelin kestohymy naamallani muiden kuulumisia. Vaikka T:n kavereiden tyttöystävät ovat ihan kivoja, niin heidän maailmansa on kaaaaaukana kuin seitsemän meren päässä omasta pikku maailmastani. Mitä ihmettä voin sanoa kun muut vertailevat yliopisto-opintojaan, puhuvat gradun tekemisestä ja taivastelevat ohjaajiensa toimintaa? Minä en ikinä edes päässyt yliopistoon. Mokasin monivalinnassa niin, ettei hienoa esseetäni edes luettu. Sitäpaitsi mitä kiinnostavaa myyjän elämässä edes voisi tapahtua? Onneksi T:n hiprakkainen ystävä innostui pitämään minulle seuraa. Valitettavasti T-parka jäi omien ystävieni grillibileissä taasen harmillisesti vähän sivuun ja minä olin liian vauhti päällä huomatakseni vetää häntä aina mukaan keskusteluun. :(

Muuten kuitenkin vietimme ihanan viikonlopun. Sunnuntaina vain kävelimme ympäriinsä hämyisillä metsäpoluilla, ostimme jäätelöt ja nautimme valosta ja lämmöstä. Eikä enää ole kuin neljä viikkoa lomaan.. :)

Joskus näemme mörköjä siellä, mörköjä täällä, mörköjä myöskin kaapin päällä..

(original sanoitus Tapsa K: Persiljalaulu)

Olen saanut vanhan näppikseni toimimaan ja pian voin kirjailla jälleen blogiini uusia tuulia. Olen pahoillani pienestä hipihiljaisuudesta. Tämä johtui onnettomien sattumusten sarjasta, johon liittyi liikaa sairaslomavapaa-aikaa, pään yllä syttyviä lamppuja, vettä, siivouspuuska ja uimakoulua käynyt näppis joka ei meinannut toeta seikkailustaan. Mutta nyt on taas toimivantuntuinen näppäimistö ja töiden jälkeen mahdollisesti pidemmälti kuulumisia.

Viitaten blogini alkuun, voi olla että kirjoitan myöhemmin pohdintaa miksi meillä on usein taipumis nähdä mörköjä sielläkin missä niitä ei ole. Miksi puemme pienen valkoisen nenäliinan mörön kaavuun? Onko konkreettista ja tuttua uhkaa vastaan helpompi käydä kuin katsoa maailmaa toisenlaisin silmin?

Itsestäni tunnistan sen ja pyrin möröistäni eroon. Täydellinen en ole, joten teen töitä etsiessäni sopivaa tapaa käsitellä toisenlaisia asioita. Tapsa on tehnyt hienoa työtä karistellessaan ja pölyttäessään vanhoja mörkiä nurkista. Jotkin möröt taas liittyvät maailmankatsomukseen, ja toivon mukaan löydän täyden sisäisen rauhan ja opin myös keskustelemaan asioista kiihkotta. Niin ja opin jonottamaan, odottamaan ja kärsivällisesti vartomaan juoksematta pitkin seiniä ja takomatta päätä kattoon. Suurin mörköni on kärsimättömyys.

Äsken alkoi verkotetulta parvekkeelta (verkko vain taivutettu yläreunasta sisäänpäin, ei kattoon asti) kuulumaan hätääntynyt iipi-piipitys ja molemmat kissat harrastaa ratkiriemua. Siinähän äyskin "EI":tä ja samalla keplottelin itseni pelastamaan jos jotain pelastettavaa on. Ja onhan sitä. Pieni tirriäinen on nyt vessassa toipumassa järkytyksestä kenkälaatikossa, pyyhkeen alla. Päässä on tupsu vauvauntuvaa. Ei vielä oikein osaa lentämisen saloja joten olisiko lähtenyt pesästä jostain katonrajasta? Joko tuo nyt kuolee tuolla järkytykseen, tai sitten toipuu. Rinna pääsi kerran kokeilemaan tassulla ja Hiisi nappasi sen kahdesti suuhunsa, ihme ettei ilmeisesti mitään säikähdystä pahempaa tapahtunut!

Ulkonäöltä se on harmaanvihreä, vaalea vatsa, pehmeä ja pieni keltainen nokka sekä keltaista siinä ympärillä ja tiukasti takertuvat varpaat. Vielä ei ole reppanalla yhtään pyrstösulkia.

Selkeä talitintin lapsihan se siinä. Jännä etten heti tunnistanut. Tosin koko tilanne oli niin hektinen ja jalat vaikuttivat tervapääskyn vastaavilta, että epäröin hetken. Mutta ei noin pieniä onneksi kovin montaa eri lajin naperoa tässä vaiheessa ole. Tinttilapsi on oikein tarmokas ja itseasiassa teki jo minipyrähdyksen pesukoneen taakse, joten tämä kylppärini laulelija pääsee pihalle illalla kunhan lapset ovat lähteneet koteihinsa. En oikein luota siihen, että tinttinen saisi olla rauhassa pihan lapsilta. Sisua siinä on kuin pienessä kylässä. Älkää antako kuvan pettää, tintti antoi totisesti kuulua mitä mieltä oli tästä huushollista ja kissoista sekä puri minua sormiin minkä tiuskinnaltaan malttoi.

Wiilea kysyi onko minulla aiemmin ollut näitä luontolapsosia enemmänkin? Niistä saisi melkein kirjan.. On ollut mm. räkättirastaan poikasta, sateesta tai kylmästä toipuvia kimalaisia, siipirikkovarista, hetken aikaa kyy (vain kuvattavana, 15 min), pahoin kylmettynyt vaivaishiiri, muutama tervapääsky joista valtaosa selviytyi (pari taisi olla yksinkertaisesti liian vanhoja) ja yksi valitettavasti oli niellyt öljylätäkössä niin paljon öljyä ettei enää selvinnyt. Se surettaa vieläkin, se oli niin turha kuolema. :(

Kaksi lintua olen vahingossa tappanut tietämättömyyttäni ja taitamattomuuttani. Toisella kertaa käsittelin aivan väärin isokokoista lintua, ei tullut mieleenkään etteivät samat säännöt päde kuin pikkulinnuilla, toisen silkkaa huolimattomuuttani. Elämäntilanteeni oli vaikea ja keskityin sen hoitamiseen sen sijaan, että olisin ollut koko ajan tarkkaavainen ja tunnollinen. Yksi sekunnin murto-osa huolimattomuutta ja se oli siinä. Tuntuu vieläkin kauhealta.

Keuhkot. Siellä on ainakin viisi litraa limaa. Välillä saan yskänpuuskia jolloin lima hakkaa keuhkoja enkä saa hengitetyksi. Ne ovat kauheita hetkiä. Haukon ja haukon henkeä eikä ilmaa meinaa millään mennä sisään. Onneksi ne kestävät vain sekunnista pariin, mutta sekin aika tuntuu inhottavalta ja pitkältä! Aivan kuin keuhkoni olisivat täynnä vettä jota en saa yskittyä ulos..

Olisinpa saanut vielä eilisen sairaslomaa. Menin todella huonoon kuntoon jo yhdessä työpäivässä. Yskin koko illan ja nyt koko ajan. Onneksi sain sentään nukuttua. Lämpöäkin nousi uudestaan. Onneksi seuraava työvuoro on vasta lauantaina. Voi itkut että onkin inhottava tauti! Oloni on surkea ja yritän vain poistaa limaa keuhkoista astmapotilaille tarkoitettujen ohjeiden avulla. Hyi olkoon.

Kiitokset jälleen hauskasta meemistä Wiilealle (tsekkaa sivupalkki) johon ilomielin vastaan.

1. ASUINYMPÄRISTÖSI?
Ihastuttava lähiö aivan stadin keskuspuiston tuntumassa.

2. MITÄ KIRJAA/KIRJOJA LUET TÄLLÄ HETKELLÄ?
Kertaan Sandman-sarjakuvakirjastoani.

3. MILLAINEN HIIRIMATTOSI ON?
Tällainen tosi lame "wildlife touch" siberian tiger-raidallinen.

4. LEMPILAUTAPELISI?
Alias tai Pictionary. Rappakalja on kyllä kanssa hauska!

5. LEMPILEHTESI?
Tiede, w.i.t.c.h.

6a. KAIKKEIN MIELUISIMMAT TUOKSUT
Mies, metsä, vastaleikattu ruoho, nainen makuuni.

6b. VÄHITEN MIELUISIMMAT TUOKSUT?
Haiseva henki.

7. LEMPIÄÄNI?
Kissojen kehräys, lintujen laulu, luonto. T:n ääni.

8. MAAILMAN HUONOIN TUNNE?
Syyllisyys, epäonnistuminen.

9. MITÄ ENSIMMÄISENÄ AJATTELET KUN HERÄÄT?
Onko töitä? Saanko nukkua vielä? Oh gaddäämn keleen keleen kele.

10. LEMPIVÄRISI?
Turkoosi, punainen, valkoinen, musta. Oikeastaan kaikki värit maailmassa.

11. KUINKA MONTA KERTAA ANNAT PUHELIMESI SOIDA ENNENKUIN VASTAAT? Riippuu soittajasta rypistelenkö kulmiani pohtien vai vastaanko ilostuneena heti.


12. LAPSESI NIMI (EHKÄ JOSKUS TULEVAISUUDESSA)?
Onhan niitä..

13. MIKÄ ON ELÄMÄSSÄ KAIKKEIN TÄRKEINTÄ?
Tavoitteet ja niiden saavuttaminen, sekä kaikista tärkein: sisäinen rauha. Ihan hävettävän lähellä olen sisäistä rauhaa näinkin materialistiseksi henkilöksi.

14. LEMPIRUOKASI?
Tapsan laittamat, ne herkut mitä aina ravintolassa tilaan.

15. SUKLAA VAI VANILJA?

Kyllä se on vanilja.

16. TYKKÄÄTKÖ AJAA LUJAA?
Jos olisi ajokortti niin sitten. Tosin olen niin lainkuuliainen että varmaan nopeusrajoitusten mukaan.

17. NUKUTKO PEHMOLELUN KANSSA?
Kissa ajaa saman asian ja paremmin.

18. MYRSKYT - MAHTAVIA VAI PELOTTAVIA?
Käsittämättömän mahtavia!!

19. MINKÄ MERKKINEN OLI ENSIMMÄINEN AUTOSI?
No se oli tietysti sellainen vihreä Jaguar, valkoisin nahkapenkein ja viimeisimmällä elektroniikalla..

20. KENET HALUAISIT TAVATA, ELÄVÄNÄ TAI KUOLLEENA?
Heitä on niin monta.. Onko kieli ongelma? John Powellin, ehkä mieluummin elävänä kuin kuolleena.

21. LEMPIALKOHOLIDRINKKISI?
Punaviini, Ville vallaton ilman mitään sitruksia. Tosi moni drinkki joita saatoin juoda ennen allergiaa..

22. MINNE MATKUSTAISIT JOS SAISIT VAPAASTI VALITA?

Keskiajan Japaniin. Ihmiskunnan aamunkoittoon.

23. SYÖTKÖ PARSAKAALIN VARRET?
Jos olen niistä maksanut.

24. JOS SAISIT TEHDÄ MITÄ TAHANSA TYÖKSESI, MITÄ SE OLISI?
Sitä en paljasta. :)

25. VÄRJÄISITKÖ HIUKSESI?
Koko ajan.

26. OLETKO OLLUT KOSKAAN RAKASTUNUT?
Olen muutaman kerran.

27. ONKO LASISI PUOLIKSI TYHJÄ VAI PUOLIKSI TÄYNNÄ?
Yleensä siinä on jotain mikä kannattaa tutkia onko se juotavaksi kelpaavaa vai ei.l

28. LEMPILEFFASI?
Kung Fu panda, Danny the Dog, silent hill, Rec, ihan tosi moni muu kuten spirited away, 300 jne..

29. KIRJOITATKO NÄPPÄIMISTÖLTÄ NIIN ETTÄ SORMESI OVAT KOKO AJAN OIKEILLA NAPPULOILLA? En ihan, zetat ja sellaiset ovat vaikeat löytää.


30. MITÄ ON SÄNKYSI ALLA? Kissoja, tyhjiä pahvilaatikoita, täysiä pahvilaatikoita, villakoiria.

31. MIKÄ ON LEMPINUMEROSI?
13

Olin viikon ajan niin kipeä, että välillä teki mieli itkeä. Yskin, yskin ja yskin niin että lopulta ääneni meni pelkäksi pihinäksi, olin ihan sekaisin kun en ollut vuorokausiin saanut nukuttua ja pitkä sekä piinallinen kuume sekä raastava päänsärky pitivät minua päiväkausia vuoteen pohjalla. Olen ollut pisimmällä sairaslomalla mitä ikinä työelämässä. Toista viikkoa. Nyt menen huomenna töihin, vaikka mieluusti olisin vielä viettänyt yhden puhtaasti sellaisen toipilaspäivän. Mutta onneksi on kyseessä vain kuuden tunnin päivä, enköhän siitä selviä joten kuten. Sitten onkin pari vapaapäivää jotka voin käyttää vielä toipumiseen.

Onneksi T kävi täällä ja laittoi ruokaa, hoivasi sekä piti muutenkin hyvänä. Minä sen sijaan hyvin epäkiitollisesti nukuin kaikki yöt enemmän tai vähemmän sohvalla miltei istuvassa asennossa etteivät keuhkot täyttyisi niin nopeasti limasta. Ja ooh, tähän väliin tätä-et-halunnut-tietää yksityiskohta! Yskintä oli niin rajua, että kerran onnistuin sinkoamaan yhden hienon ysköksen keuhkojen pohjalta kuin tykinlaukauksena suoraan poskionteloihin ja sieraimesta ulos! Yhdellä yskäisyllä yskös koriin ja piste!

Koska elämäni ei selvästikään ollut vielä kyllin kurjaa parikymmentä minuuttia kestävissä yskänkohtauksissa, sain lohdukseni antibioottikuurin joka pisti mahan totaalisen sekaisin. Niinpä vuoron perään ryntäsin vessaan yskimään kaksinkerroin ja seuraavaksi nyyhkimään pytylle kaksinkerroin vatsaa vääntäessä. Myös kuukauden suositut tulivat siihen samaan syssyyn kun nyt muutkin kurjuudet ja sairaudet kerran olivat koolla.

Loppujen lopuksi vatsa ja kyljet saivat yli viikon tehotreenin ja todellakin tuntee, että töitä on tehty. Ties millainen pyykkilauta vatsasta sukeutuisi jos yskä jatkuisi vielä pari viikkoa. Ikäväkseni ruokahalu on pysynyt jatkuvasti ennallaan ja keksin ihan uusia herkkujakin. Juustokakkukeksejä! Toisin sanoen tehdään simppeli juustokakkutäyte jota nautitaan digestive-keksien ja viinirypäleiden kera. Maitorahkaa, maustamatonta tuorejuustoa ja marmeladia sopivassa suhteessa sekaisin. Ja sitä reilu kerros keksille, kruunuksi rypäle ja ääntä kohti. Ihme kyllä huolimatta mässäilystäni, olen laihtunut noin kilon. Sentään jotain hyvää yskäkramppi-vatsalihastreenin lisäksi.

Sain muuten myös näppikseni hengiltä irrottamalla näppäimet ja pyyhkimällä kostealla. Vedenkestävä mun pyllyt! Nyt on käytössä varanäppäimistö jossa taas ongelmalapsen osaa esittää vain vasemmalta puolelta toimiva space. Tällä on todella työlästä kirjoittaa, joten en tiedä kuinka paljon ja minkätasoista tekstiä nyt tuotan, kun sanojen väleihin täytyy lähes järjestään lisätä jälkikäteen välit vasaralla suostuttelemalla.

P.S. Kiitokset vielä Wiilealle blog awardista! Sain lisättyä sen pienen maanittelun jälkeen vuodatuksen sivuille. :)

Voi kun iskikin pieni ikävä pientä oravanpoikasta..

Elmeri olikin osoittautunut luonnonvaraishoitolassa tytöksi, viehkoksi nuoreksi oravaneitokaiseksi. Helmeliini oli ensin siirretty sisähäkkiin viikon ajaksi opettelemaan kiipeilyn alkeiskurssia ja kun se alkoi kunnialla sujua, päästiinkin toiseksi viikoksi ulkohäkkiin muutaman lajitoverin kanssa. Viestissä oli vielä maininta, että pikkuinen oli varsin pirtsakka, söi ja kasvoi hyvää vauhtia.Tämän arvasinkin, meidän ärhäkkä urnuttaja.

15.5. koitti pienille oravanuorille vapaus ja heidät vietiin harvaan asutulle seudulle missä on ihanteelliset seudut pienten oravien etsiä ennen kaikkea lajille ominaista ravintoaan: käpyjä.

Siellä pikkuisemme nyt säksättää variksille ja muille metsäneläville. Toivon mukaan hyvissä voimissa ja oman pienen pesäkolon löytäneenä.

Iso kiitos vielä Korkeasaaren Luonnonvaraishoitolalle sekä pikkuisen hyvästä hoidosta, että jo viikko sitten lähetetystä viestistä missä kerrottiin oravalapsosen vointi ja vienti. Itse sain muutamaa päivää myöhemmin tiedon ja sitten tietysti kesti se blogiin päivittää. Hienoa työtä heiltä, olen iloinen, liikuttunut ja kiitollinen.

Pöllin Natalta.. Eipäs kun Wiilealta! (kiitokset natalle korjauksesta :D ) ihanan söpöstysmeemin omaksi ajankulukseni. He jotka eivät vielä Natalian meemiä ole huomanneet, osallistukoon minun blogini laittamaan. ;)

1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?

En.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?

Yritän tässä laihduttaa ja muokata vartaloani. Muuttaisin ennen kaikkea tissit, hampaat ja terve iho olis kanssa kiva. Ja silmät, ei laseja ainakaan näillä voimakkuuksilla.

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?

Eivät oikein mitään yleistä. Olen kuulemma söpö, T hempeilyn sumentamina hetkinä väittää että Kaunis, mutta se johtuu varmaan helteestä.

4) Meikkaatko päivittäin?

Lähestulkoon, mutta meikkaan hyvin kevyesti.

5) Perusmeikkisi?

Meikkivoide, kulmien nyppiminen, ripsiväri, kulmakynä ja ehkä sipaisu huulipunaa jos oikein villiksi heittäydyn.

6) Hiustesi väri & pituus?

Feikkaan punaiseksi, rikotusti hieman olkapäiden alle.

7) Kuinka usein…

…värjäät hiuksiasi?

N. 1-1 1/2 kuukauden välein.

…peset hiuksesi?

Joka toinen päivä shampoolla, joka toinen päivä hoitoaineella. Tuppaavat muuten kuivumaan.

…käyt suihkussa?

Joka päivä tai joka ilta.

…kuorit ihoasi?

Muutaman kuukauden välein. En ikinä muista.

…käyt kosmetologilla?

Olen käynyt kerran. Kivaa, mutta melko hintavaa touhua.

…poistat ihokarvojasi?

Pari kertaa viikossa perusteellisemmin, kainalot joka toinen päivä.

…käyt solariumissa?

En ole ikinä käynyt.

8 ) Miten pidät hiuksiasi?

Auki, saparoilla, kahdella pienellä letillä, poninhännällä. Kotona löyhällä ja sekaisella pikanutturalla. Suihkun jälkeen joko föönään ne suoremmiksi tai annan kuivua jolloin niistä tulee voimakkaan laineilevat / paikoin kiharat. Joskus teen suoristusraudalla kampauksia joissa kerrostus tulee näkyviin kun käännän latvat hieman ulospäin. Samalla hiukset pysyvät kiltisti suorina.

9) Miten tukkasi on nyt?

Sillä sotkuisen löyhällä nutturalla.

10) Rasvaatko ihoasi?

Vähintään suihkun jälkeen, joskus useammin esim. selkää. Käsiä monesti päivässä.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?

Polvipituinen hieman pöyheä hame / mekko, neutraali paita ja muutama koru. Odottelen sitä että mahdun taas housuihini.. Sitten kuvaan tulevat lisäksi t-paita ja farkut tai rokahtava t-paita ja mustat reisitaskuhousut / shortsit.

12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?

Silmälasit, alusvaatteet ja musta spagettiolkaintoppi.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?

Mustat mukavat rintsikat, valkoiset alushousut joiden lahkeissa pitsiä.

14) Kuinka monet farkut omistat?

Kolmet. Yhdet keskisiniset, tiukat ja suorat, toiset tummansiniset ja löysät paitsi vyötäröltä niin tiukat etteivät mene kiinni, kolmannet vaaleansiniset joissa gessotahra.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?

Matalia mustia mokkasiinimallisia.

16) Millaista takkia pidit viimeksi?

Suloista lyhyttä mustaa, jossa on puhvihihat ja vyötäröä kaventava leikkaus.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?

Ennen näitä taisivat olla sellaiset tosi viehkot vanhan punajuuren väriset..

18) Lempikorusi?

Hopeinen Ankh, T:ltä saatu rannekoru Italiasta, veljeltä yo-lahjaksi saamani hopeiset korvikset.

19) Käytätkö kynsilakkaa?

Toisinaan. Tällä hetkellä herkullisen helakanpunainen lakka kynsissä. Lempparini.

20) Lempihajuvetesi?

Diorin Addict. Ollut jo vuosia. Olen etsinyt kevyempää tuoksua ja käytän toisinaan YSL:n Babydollia mutta se ei tunnu omalta.

21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?

Valitettavasti L'oreal. Allergikkona on ikävä joutua käyttämään jotakin näin epäeettistä.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?

Ei minkäänlaisia. Luotan kynsilakan tenhoavaan voimaan.

23) Tarkkailetko painoasi?

Pakkomielteisesti.

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?

Sä näytät tosi kauniilta.

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?

Jos vain rahaa olisi. Teettäisin itseasiassa useamman kosmeettisen toimenpiteen. Aloittaen varmaan hampaiden oikomisesta.

26) Minkälainen on meikkipussisi?

Voimakkaan pinkki pussukka jossa on pientä mustaa ääriviivakennokuviointia sekä kaksi mustaa kukkaa.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?

Yksi on muovinen lila joka on hajoamassa, sitten on vaalea puinen ja ylpeyteni: pienen kämmenen kokoinen pyörylä josta avatessa voi painaa kokoon painetun harjaosan esiin kuin siilin suututtaisi ja toisella puolella on peili. Tyylikkään hopeisella muovipohjalla lukee suurin, mustin kirjaimin TEHY. :-D Ehdoton kantaa mukana salirepussa tai käsilaukussa.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?

Kun muistan..

29) Montako käsilaukkua omistat?

Noin kymmenen, melko epäkäytännöllisiä joista ainoastaan muutamaan mahtuu kannettava. Mutta toinen toistaan kivempia mielestäni. Lisäksi vanhimmat ovat palvelleet yli 10 vuotta.

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?

Molemmissa korvissa ne perinteiset reiät, yksi navassa ja vatsassa tatuoituina pari ruusua joihin pitäisi keksiä jokin jippo. Ruusuilla on henkilökohtainen merkitys, mutta haluaisin että eroavat miljardin muun ruusuista.

OLETKO MIELESTÄSI TURHAMAINEN?

En oikeastaan. Nautin vain visuaalisesti viehättävistä yksityiskohdista.

Edelleen kuumeessa, hieman vajaa 38C, yskässä ja päänsäryssä. En todellakaan tunne itseäni ylihuomiseksi työkykyiseksi. Aionkin heti huomenaamulla mennä työterveysasemalle pyytämään yhtä extra sairaslomapäivää. Onhan se vähän laskelmoitua, mutta vietettyäni viime yön vuoron perään yskien, horteessa ja hikisenä kuumeen sahatessa edestakaisin olen täysin nuutunut. Harmi vain, etten muista miten työterveysasema on auki ja sieltä vastataan puhelimeen myöskin aika huonosti jos soittaa omasta puhelimesta. Joko siis yritän tänään soitella aukioloaikoja tai menen huomenna vaille kymmenen istua kököttämään toiveikkaana, että asema olisi auki joko yhdeksästä kymmeneen tai kymmenestä yhteentoista. Vastaanottoajat juuri muuttuivat, enkä muista vielä uusia.

Ihana kultainen T oli täällä viime yön vielä treeniensä jälkeen. Hoivasi ja piti huolta vaikka lihaksiani ja keuhkojani särki niin, etten sietänyt oikein mitään kosketusta. Ehdin jo pelätä keuhkokuumeen tai muun mahdollisuutta, niin vaikeaa oli hengittäminen viime yönä. Onnistuihan se sitten pystyyn tuettuna ja selvisin hengissä. Aamulla nyyhkin T:lle jääväni ihan ypöyksin sairastamaan seuraavaksi yöksi, kukaan ei pidä huolta eikä paijaa, ei keitä teetä tai anna rakkautta. T-poloinen alkoi jo tuntea huonoa omatuntoa, minulla on paha taipumus muuttua hyvin rakkaudennälkäiseksi sairastaessani enkä halua olla yksin. (Paitsi vatsataudissa, silloin olen hyvin mielelläni yksin.) Onneksi T on keskiviikkona ilman treenejä joten tiedän saavani seuraa ja hoivaa.  Sekä toivon mukaan sen yhden lisäpäivän sairaslomalle.

Heräsin tänä aamuna kauheaan yskänpuuskaan missä rykäisin samalla varmasti muutaman keuhkorakkulankin irti. Olo oli kuumeinen ja mittarikin näytti lämpöä heti aamusta. Ei muuta kuin soitto töihin ja sitten potemaan tautia. Tietysti sairastun juuri nyt kun töissä olisi ollut kiva vuoro, ulkona kaunis ilma nautittavaksi ja huominen sekä ylihuominen vapaapäiviä. Eihän sitä nyt työpäiviä sairasteta kun vapaita! Raivostuttavaa.

Ärsyttää myös, että juuri kun aloin päästä vauhtiin kuntoilussa tulee tällainen takapakki. Olen nyt juossut 4 kertaa, eli ensimmäisen viikon juoksuohjelmasta. Periaatteessa lenkki on todella helppo ensimmäisellä viikolla. 5 min kävelyä, 2 min juoksua, hetki palauttelua ja toistetaan harjoitus paluumatkalla. Tämä suoritetaan joka toinen päivä ja yhtenä päivänä on kävelyä. Lauantaina oli tosin niin ihana ilma, että tällainen lyhyt harjoitukseni venähti 40 minuutin vuorotteluksi kävelyn ja hölkän välillä. Sunnuntaina lenkki tuntui jostain syystä ihan hirveän työläältä vaikka on noin lyhyt, ja illalla alkoikin inhottava yskä. Taisin jo illalla olla huomaamattani kuumeessa. Koko eilisillan olin jotenkin kärttyinen ja kärsimätön ja sitä ajatellessa on epätodellinen olo.

Mutta muuten lauantai.. Miten ihana ilta! Aamulla heräsimme molemmat valtavan pahantuulisina T:n kanssa ja äksyilimme toisillemme. Onneksi päivä muuttui siinä paremmaksi ja lopulta päätimme lähteä korkkamaan terassikauden (varsinkin kun en ole oikeastaan ikinä istuskellut terassilla, ehkä 3-5 kertaa koko elämäni aikana!). Ikävä kyllä koko pääkaupunkiseutu oli kanssamme ajoituksesta täsmälleen samaa mieltä ja etsimme yli puoli tuntia kävellen jotain vapaata terassipöytää mistä saattaisi edes nähdä auringon säteitä. Minähän palelen aina, joten yksinkertaisesti kieltäydyin edes harkitsemasta varjopuolen terasseja. Lopulta löysimme pienen terassin mihin aurinko päätti pilkistää jopa varttitunnin ajan ja kaksi suloista nuorta miestä huikkasi olevansa juuri lähdössä joten saimme heidän pöytänsä. Nautittuamme vain yhdet viileät ja minun kelliessäni onnesta kehräten lämpöisässä auringonpaisteessa, aurinko vaelsi vartissa seuraavan rakennuksen taakse ja päätimme jatkaa Belgeen iltaa istumaan. Illemmalla seuraamme liittyi T:n ystävä ja hänen ihastuttava tyttöystävänsä, jonka seura on aina yhtä hauskaa ja välitöntä. Yllätysvieraana saimme T:n kaverin isosiskon joka oli myös kissaihmisiä joten me vertailimme kissojamme ja niiden tapoja samalla kun kolme muuta istuu keksimättä mitään sanottavaa kissaihmisten salattuun maailmaan. Lemmikinomistajien puheenaiheet ovat joskus tahtomattaan itsekkäitä..

Loppuillasta eksyimme vielä Molly Malonesin sisäpihan terassille missä lämpölamput pitivät huolta tunnelmasta joka olisi voinut lämpönsä puolesta olla etelämmässä. Mielettömän hauskaa oli. Onnistuin vahingossa tölväisemään puheillani T:tä pahemmanlaatuisesti ja siinä sitä sitten tovi kyräiltiin ja nyräiltiin toisillemme kunnes hetken kuluttua kujerreltiin sovun sanoja ja rakkaudentunnustuksia suudelmien maustamina. Oi tätä ensi hehkua ja rakkauden täyteistä elämää. Kinat sovitaan nopeasti ja molemmat ovat pahoillaan, seuraavassa hetkessä kaivaudutaan toisen kainaloon ja ollaan niin hempeitä, niin lempeitä. :D Saa nähdä kauanko tällainen ihana huuma jatkuu.

Pitkästä aikaa oli ihana, vapaa viikonloppu ja vielä säätkin suosivat. Tietysti olen iloinen siitä vaikka nyt sairastuminen harmittaa vietävästi. Onneksi kuuden viikon päässä siintää loma! :)

..eikun seitsemän. Lomani alkuahan siirrettiin. Seitsemän pitkää viikkoa vielä lomaan.

niin teenpä sellaisen itse.

Tunnusta kymmenen asiaa itsestäsi joita et uskoisi läheisten ihmistenkään tietävän sinusta. Ainakaan kaikkien.

1. En osaa napsutella sormiani vaikka olen silloin tällöin yrittänyt harjoitella.

2. Kun sain ensimmäisen kissani, näin painajaista missä ensin kastelin vahingossa kissaparan, ja koska vanhempani olivat tulossa käymään yritin paniikissa kuivata mirriä mikrossa. Kissa muuttui ihan apaattiseksi ja sen naamakin painui toiselta puolen lyttyyn mikrossa ja oloni oli kauhea kun tajusin mitä olin tehnyt.

3. Olen koukussa viinirypäleisiin

4. Herkkuruokaa on säilykepäärynät (rainbow) lautasella ja päällä raejuustoa

5. Tulen hirveän kiukkuiseksi jos verensokerini laskee

6. Samoin olen aamuisin kuin pyrstöön ammuttu karhu ellen ole saanut kylliksi unta

7. En aina tajua ihan pelkistettyä taidetta. Jotkin esim. Outi Heiskasen upeat teokset menevät minulta ns. "ohi".

8. Olen niin kyllästynyt tiskaamiseen että toisinaan käytän kertakäyttömukia tai lautasta

9. Olen lihonut 6 kiloa viimeisimmän vuoden aikana

10. Argh, en voi uskoa että kirjoitin sen tähän, mutta aloitan salin lisäksi juoksuohjelman

Mukaan haastan Hennan, Natan, Henryn, Wiilean ja Tylsyyden. Noin alkajaisiksi. Miksikö? No siksi kun olen utelias ja mieltäni kutkuttavat kaikki pienet salaisuutenne. Kaikki mahdolliset saavat ilman muuta osallistua. Mitä enemmän tuhmia salaisuuksia, sen kivempi lukea.

Yksi pidempi projekti valmistui vihdoin ja hämmästyin printatessani sitä aikaansaannoksen määrää. Tekstiä oli tuplaten se mitä olin arvioinut, joten ainakaan lusmuilusta minua ei voi syyttää. Eilen olin koko päivän ihan fiiliksissä saatuani projektin päätökseen ja ihan harmitti lähteä iltavuoroon töihin. Olisin niin paljon mieluummin lähtenyt tyytyväiselle kävelylle luontoon tai vienyt kissoja ulos. Mutta olihan töissäkin ihan kivaa.

Olen työn suhteen muutenkin varmaan hieman kummajainen. Minähän olen pelkkä myyjä, siis suurinpiirtein yhteiskunnan pohjasakkaa siivoojien kanssa. Silti pidän työstäni ja sen vaihtelevuudesta. Olen nyt ollut vuoden nykyisessä paikassa, eikä yksikään päivä ole ollut samanlainen. Lisäksi osastolla on vielä joitakin työpisteitä joita en osaa saati taida kovin hyvin. On siis haastetta yrittää opetella välillä näistä perusasioita. Valmistusmaa, ominaisuudet, perustamisvuosi, merkin tunnettavuus, ynnä muita asioita mitä paljon kysytään. Olemme yrittäneet koota kinkkisimmistä tuotteista jonkinlaista yleiskatsausta pieneen mappiin, mutta ainakin tämän työpisteen mappi on seilannut jonnekin tuntemattomille vesille sillä en sitä mistään löydä. Tekisi ihan hyvää ottaa kopiot tiedoista ja lukaista kotona. Töissä kun ei ole ikinä kunnolla aikaa tutustua.

Pienenä yllätyksenä koin kun oman erityisosaamiseni mapista löytyi itselleni aivan uutta tietoa. Sen jälkeen mietin miten paljon minulla olisikaan vielä tietämättäni opittavaa. Mutta yleisesti ottaen olen niin fiksatioitunut taidetarvikkeisiin, että ostan ja kokeilen niitä ja pystyn aika kattavasti esittelemään liki pitäen kaikista sen puolen tuotteista.

Mutta mutta.. On aina hieman pikkusieluisen nautinnollista kun tuttujen vanhemmat tai muut kysyvät mitä teen elääkseni ja vastaan että kassatätihän minä. Reaktioketju menee yleensä hämmästys - pikainen sääli - teeskennelty iloinen hymy - hämmentynyt katse maahan ja "No sehän on hyvä että kuitenkin on töitä." Jep. Minä täysin epäonnistunut tulevaisuudentoivo.

Tänään sen teen. Vien vanhat disneyn piirretyt ja muut viimeiseen osoitteeseensa, roskakatokseen. Olen välillä yrittänyt tyrkyttää niitä eri ihmisille, mutta tänä DVD:n kulta-aikana ei ketään kiinnosta. Kyllähän tuo kirpaisee, maksoivat aikoinaan pienen omaisuuden. Harmittaa myös, koska jokaiseen niistä liittyy jokin muisto ja ennen kaikkea katselunautinto. Mulan, tie Eldoradoon, Dumbo.. Nyyh. Mutta minulla ei nauhuria ole ja nuo vievät hirveästi tilaa. Kovetan mieleni. Heitän pois vasta kaikkein surkeimmat ja huonoimmat. Kunhan olen surutyöni tehnyt niin loputkin.

Pidän muutaman harvinaisuuden, esim. Heavy Metalin ensimmäisen osan. Synkkää ja osin pornografista taistelua universumin eri kolkissa. Tästä en luovu ennen kuin saan sen dvd:nä jostain. Voi kun löytäisinkin! En myöskään "Jouluklassikoista" joita en ikinä ole edes päässyt näkemään.. Enkä, enkä enkä.. Nyyh. :( Pidän max. 10, muut saavat mennä.

Maalaan pitkästä aikaa. En ole vuoteen tehnyt oikeastaan yhtään mitään akryyleilläni, nyt tuntuu sopivalta hetkeltä. Olen ihan ruosteessa. Joudun kertaamaan typeriä asioita ja oikeasti pinnistelemään löytääkseni oikeita värisävyjä. Ja tietysti juuri kun olen päässyt vauhtiin, huomaan minulta puuttuvan juuri niitä tärkeitä sävyjä joita ei saa sekoittamalla (tai omat kykyni eivät riitä) vaan ne täytyy ihan fyysisesti käydä ostamassa. Menen onneksi joka tapauksessa illalla kaupungille salille ja sen jälkeen luultavasti pitkästä aikaa Mr. T:lle halimaan pahoin vilustunutta ja yskivää armastani. Ehkä ostankin vasta keskiviikkona maalit paluumatkalla, niin ei tarvitse raahata niitä edestakaisin. Akryylitkin kun painavat pidemmän päälle varsin riittävästi.

Toivottavasti saisin viikossa työn valmiiksi ja sitten kenties voin jopa laittaa siitä kuvan tänne. Olen ihan surkea, sellainen tylsä ja mitäänsanomaton tekijä. Työni ovat aina niitä joista kukaan ei keksi mitään sanottavaa. Tainno opettajat kyllä, kuten sellaisia että "Vaihda alaa", "Tämä on tällaista pipertelyä..", "Ketä tällaisen pitäisi kiinnostaa?",  "*naurua*" tai "Onko tämä jotain pin-up-mangaa?!". Ai miten niin vieläkin närkästynyt?

Mistä tulikin mieleeni, että Mr. T:n äidillä on synttärit ja olen lupautunut väkertämään kortin. Korttien tekeminen on toisaalta kivaa. Ihmisillä on hassu tapa ilahtua kun joku tehnyt käsin jotain itse, olipa lopputulos miten vaatimatonta paskaa hyvänsä. Ja onhan korteissa se hyvä puoli, että niitä pidetään esillä vain juhlapäivä jonka jälkeen kummallisen aikaansaannokseni voi heittää hyvällä omallatunnolla pois. :)

Tipu

Punaiseksi maalattu suu
hiilenmustat hiukset
"vittuuks sä tuijotat?
tai tuijota vaan
jos sulla on tarjota mulle
viinaa tai tulta tupakkaan."
kovia sanoja suu mutrussa
kaikuen betoniseinistä
kylmäksi keitetty katse
ja silmissä eilinen lapsen uni
joka on yritetty peittää ripsivärillä

Et sinä ketään huijaa
sinun kuoresi on ohut
kuin
pienen kananpojan muna
rikot sen ja tulet ulos
yhtä uteliaana ja suloisena
kuin muutkin pienet tiput.

Nyt olemme nähneet melko ahkerasti Mr. T:n kanssa. Siitä syystä blogini viettää hiljaiseloa, sillä yleensä olemme tiukasti toistemme seurassa, ulkona syömässä tai leffassa niinä hetkinä kun tapaamme. Koska työni on 2-vuorotyötä, on välillä todella haastavaa yrittää nähdä kun itse olen kotona vasta iltakymmeneltä tai aamulla täytyy herätä viiden jälkeen jo töihin. Mr. T taas vetää treenejä kolmesti viikossa joista kaksi on 20-21, tämän jälkeen ei oikein tule enää lähdettyä tyttöystävän luo yökylään kun on ihan poikki ja aamulla aikainen herätys.

Mutta vietämme valtavan paljon enemmän aikaa nykyisin toistemme kanssa. Olen melko tyytyväinen tilanteeseen, mutta jos sattuu viikko jolloin olen koko ajan iltavuorossa ja viikonlopunkin töissä, marisen ja murehdin sitä Mr. T paralle jo päiväkausia etukäteen. Onhan oma tupa ja oma lupa tällaiselle mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle upea asia, mutta välillä tuntuu että elämä saattaisi olla jopa helpompaa jos asuisimme yhdessä. Ei sillä asialla varsinaisesti kiirettä ole.. Mutta olisihan se tietysti mukavaa. :) Ainakin jäisi todella paljon enemmän aikaa omille jutuille. Kirjoittamiselle ja sen sellaiselle.

1. Mihin edellinen suhteesi kariutui?
Toinen osapuoli ei halunnut jakaa elämäänsä kanssani.

2. Koska viimeksi poistit karvoja vartalostasi?
Ööö.. Toissapäivänä?

3. Mitä teit kello 8 tänä aamuna?
Nukuin sikeästi.

4. Oletko hyvä matematiikassa?
En todellakaan.

5. Mitä muistat omasta Vanhojen päivästäsi?
Ei ollut. Kävin iltalukion.

6. Onko kukaan sukulaisistasi tai esi-isistäsi kuuluisa?
No onhan siellä kirjailijoita, taiteilijoita, runoilijoita. Jotkut lähempää, toiset kaukaisempaa sukua.

7. Oletko ottanut opintolainaa?
Valitettavasti. Korot maksan kerralla nyt kesäkuussa ja sen jälkeen alan muuten maksella pois. Kaduttaa toinen laina, toinen ei.

8. Mitä posteljooni toi viimeksi?
Ootas niin käyn ovella.. No eipä näemmä yhtikäs mitään.

9. Montaako erilaista juomaa olet juonut tänään?
Acticiaa, maitokahvia, vettä.

10. Jätätkö koskaan puhelinvastaajaviesteja ihmisille, joita yrität tavoittaa?
Hyvin harvoin.

11. Kenelle menetit KONSERTTIneitsyytesi?
Metallicalle, ah James!!

12. Kirjoittaisitko hiekkarannalla nimesi hiekkaan?
En. Ei ole tullut mieleen. Piirtelen kyllä joskus jotain kuvioita.

13. Mikä on kivuliain toimenpide, jonka olet joutunut kestämään hammaslääkärissä?
Voi apua. Se kauhea kerta kun eivät suostuneet puuduttamaan (?!) ja porasivat sitä vuoden ajan kipeytynyttä hammasta. Meinasin kuolla.

14. Mitä löytyy kotisi takaovelta?
Takaovi voisi olla vaikka parvekkeen ovi. Kissojen kiipeilypuu ja partsilta paljon moskaa ja oranssi lyhty.

15. Onko suunnitelmia perjantai-illalle?
Sali, kulta, kissanhiekka, kotona leffa ja ehkä k-18.

16. Pidätkö siitä, millaiseksi merivesi tekee hiuksesi?
Puhtaat hiukset jotka merivesi pörröttää, oh yeah.

17. Söisitkö yksin juhlapussillisen sipsejä?
Pikku hiljaa nakertelisin ne. Rakastan sipsejä.

18. Oletko koskaan käynyt planetaariossa?
Pari kertaa, mutten muista hirveästi.

19. Käytätkö kylpypyyhettä useammin kuin kerran ennen kuin se joutaa pyykkiin?
Juu. Kerran viikossa pesen pyyhkeet.

20. Mainitse muutama asia, joka saa sinut innostumaan.
Laihtuminen, nyt on vaan paksu ja paha olla. :(

21. Nimeä lempivanukkaasi?
Vanilja! Ehdottomasti! Rakastan vaniljavanukkaita.

22. Kuvaile avaimenperääsi.
Siinä on ihana Betty Boop ja korkinavaaja.

23. Missä säilytät kolikoitasi?
Saappaassa joka pitäisi viedä pankkiin. Laitan ehkä joskus kuvan, se on pinkki ja tajuttoman makea!

24. Koska viimeksi puhuit suuren yleisön edessä?
...ei mitään havaintoa. Tainno olin telkkarissa puhumassa kissanvaljaista puolisentoista vuotta sitten.

25. Minkälaisen talvitakin omistat?
Yhden villakangastakin, lammasturkin (se on tosi söpö!) ja yhden mustan, pitkän ja muodottoman untuvatoppatakin.

26. Minkälainen sää oli lakkiaispäivänäsi?
Ihanan lämmin ja aurinkoinen. Välillä vähän satoi, mutta illalla oli taas todella upea sää.

27. Nukutko makuuhuoneen ovi kiinni vai auki?
Nyt nukun alkovissa, mutta mieluiten joko ovi kiinni ja ikkuna auki tai toisinpäin.

Elmeri poistui valitettavasti keskuudestamme Vapunpäivänä, muttei onneksi korkeasaarta kauemmaksi. Elmeri pakattiin pahvilaatikkoon villaisen baskerini kanssa (jonka pois saaminen itse paikan päällä ei ollutkaan ihan niin helppoa) ja ajaa köröteltiin vanhempieni kanssa viemään pikkuinen. Korkeasaaren henkilökunta lie nähnyt tänä keväänä liian monta oravanpoikasta, vastaanotto oli sen verran nihkeä. Mutta näin kävi, eikä sille mitään voi. Elmeristä sukeutui parina viimeisenä päivänä sen verran vilkas riiviö, että olin oikeastaan helpottunut saadessani pikku terroristin pois ja parempiin oloihin.

Vielä kerran kuvia.

Silloin kun Elmeri oli vielä soma pikku tupsukorva puuhkahäntä:

Tykkäsi juosta pitkin poikin ihmisiä (tässä vaiheessa en enää ottanut riskejä käsitellä paljain käsin koska..)

Pikkujätkä alkoi oppia purra narskauttamaan:

Mutta äijien kesken kateltiin telkkaria ja köllötettiin sohvalla: "Best friends 4evö"

Ja minulle vaan huudeltiin ja säksäteltiin kiipeilypuusta. Lisäksi penska oli niin vilkas, että valtaosa kiipeilypuukuvista on tällaisia:

Tuli muutama sellainenkin missä näkyy pikkuista:

Kuvia on varmaan jotain 100, mutta suurimmassa osassa on näkyvissä koipi, korva tai häntä.  Myös Henriikka kävi katsomassa suloista Elmeriä ennen kuin siitä tuli demoniorava. Minulla olisi pari aivan ihanaa kuvaa heistä, mutta taidan antaa ne ihan privaattina hänelle. :)

Elmeri piristyi parin viimeisen päivän aikana valtavasti. Enää ei nukahdeltu syliin, itse asiassa ei tultu enää ollenkaan syliin ja kiipeilypuussakaan ei välttämättä juostu. Kunhan kökötettiin tasolla ylimmällä ja säksäteltiin pörhistellen ja uhkaillen kun ohi menin. Eikä Elmeri enää antanut kiinni. Pari kertaa sain hiki hatussa muka-rauhallisena jahdata penskaa, jotta saisin sen takaisin koppaan. Silloin tiesin, että pikkujätkä on ainakin voimissaan ja valmis lajitoverien seuraan. Kerran kyllästyin tähän hippaleikkiin ja nappasin kevyesti hännästä saadakseni Elkun viimein nalkkiin toisella kädellä. Pikku orava veti tästä suoraan sanottuna sellaiset paskaraivarit että minäkin säikähdin. Sitä raivostunutta huutoa ja säksätystä. Olen niin tottunut käsittelemään eläimiä etten voinut tietää oraville puuhkan olevan Se Pyhä juttu johon eivät muut tartu. Raivostunut pikkuinen puri nahkakäsineitä vielä siinäkin vaiheessa kun yritin saada sitä irrottamaan ja jäämään koppaansa. Onneksi Elkku ei ollut koskaan pitkävihainen. Kun ojensin ruokaa napattiin porkkananpala kiltisti kädestä ja istuttiin tyytyväisenä sitä silppuamaan. Se roskan määrä mitä ruokailusta tuli.. Näytti siltä kuin jokainen ruuanpalanen olisi ensin vedetty sirkkelin läpi moneen kertaan ja vain parhaat palat päätyneet vatsaan asti.

Tein muuten virheen "pakkojuottaessani". Kävi ilmi, että hunajavesi oli sellaista herkkua että sitä litkittiin ihan vapaaehtoisesti ja hyvin kernaasti pikkulusikan päästä pienet viikset innosta väpättäen. Vaikka hunajaa olikin niukalti, niin ilmeisesti se kuitenkin antoi sen verran makua ettei tämän herkun edessä kursailtu. Loppuvaiheessa tosin juomisen tarjoileminenkin oli hieman haastavaa. Elmeristä kun tuli hyvin reviiritietoinen nuorukainen, joka pörhisteli ja uhitteli aina kun avasin kopan oven. On sitä pikkuisen ikäväkin.. Mutta ei niitä joka puolella olleita pipanoita eikä liiemmin sitä kun jätkä huomasi miten kiva hampailla on purra, - mieluiten niskasta.

"Mää kiipeen sun niskaan ja nakerran!!"

Heippa vain sinne korkeasaareen Elkkunen! Toivottavasti jätkästä sukeutuu pikku kurrejen kung-fu kingi, joka pitää koko oravakatraan kurissa ja nuhteessa. :) Ja muistaa säksätellä ihmisille ellei pähkylöitä tipu.

Minulle on tänään säksätetty, uristu, kirskutettu hampaita ja lopuksi riiviö puri vielä sormeen kesken lakseerauksen. Onneksi oli nahkahanskat kädessä. Lakseeraus osoittautui loppujen lopuksi ihan turhaksi, koska pikkuinen oli kakkinut edelliselle alustalle monta pientä kikkaraa päivän aikana. Kostoksi Elmeri teh pikkuOrava kiipesi syliin ja kusi tällä kertaa hameelleni. Nyt minulle uhitellaan tarmokkaasti aina kun avaan kuljetusmökkeröisen oven ennen kuin suostutaan a. kapuamaan kämmenelle, b. tullaan säksätyksen ja hampaiden kirskutuksen säestyksellä syliin tai ulos käpittelemään. Hyvä juttu kuitenkin että suoli toimii. Minä en nauttinut lakseeraamisesta yhtään sen enempää kuin käsittelystä loukkaantunut Elmeri jo the Iso-Orava. Ja vaikka tuo esittää kovaa kovista, niin heti jos on vähänkin outoa näkyvillä kiivetään mamman sylkkyyn hakemaan lämpöä ja läheisyyttä. Onneksi pikkuinen pääsee pian lajitoverien seuraan ja unohtaa minut. :)

"Mulla onkin pähkylä"

"Ja jemmaan sen piiloon talveksi teiltä muilta."

"Sitäpaitsi oon tosi kova jätkä"

"Vallotan vähintään maailman, ja kiipeilypuusta aloitan"

"Mutta alas on sit pitkä matka."

Meet the Elmeri ElkkuNelkku ja kirppusirkus! Pieni mutta uriseva ja pörheänurhea kirppupiru! Elmeri on hetkellinen muonavahvistus äiti luonnon aidoimmasta urbaanisylistä. Pikkuruinen, nyrkin kokoinen ja sitäkin ärhäkämpi orava. Isäni löysi tämän kylmästä tärisevän ja nälkiintyneen pikkuisen joka yritti väkisin kiivetä syliin. He olivat äitini ja veljenpoikani kanssa ulkoilemassa, kun hölmö oravanpoikanen tuli päättäväisesti tekemään lähempää tuttavuutta. Siitä oliko kyseessä klassinen moka, jolloin kiipeilyharjoituksista väsähtänyt poikanen otetaan erehdyksessä mukaan, ei ole varmuutta. Emoa he eivät tarkkailuista ja etsinnöistä huolimatta huomanneet, joten kenties emo todella oli menehtynyt ja pieni poikanen lähtenyt etsimään lämpöä muualta.

Elmerille järjestettiin suurin kissankoppani fleecekaulaliinalla vuorattuna väliaikaiseksi pesäksi, vesikippo ja pähkinä-siemen-omenanpalatarjoilu johon tänä aamuna lisättiin näkkäri. Vaikka Elmeri on niin soma kuin pikku kurrevauva vain voi olla, ei sen ulkomuoto hämää minua.. Siinä missä kaikki muut ihastelevat onnellisina: "Oravat ovat niin sympaattisia ja ihania! Lempieläimiäni!" minä tuijotan synkeästi sen pientä, teräviä talttahampaita täynnä olevaa suuta ja juonikkaita nappisilmiä. Sattumalta tiedän, että oravat rakastavat purra ihmisiä sormeen ja vain vartovat sopivan luottavaista hetkeä, enkä tästä syystä ole koskaan ihan vilpittömästi pitänyt oravista. Saati luottanut niihin kun tulevat hakemaan pähkylöitä kädestä. Ei, orava ei ole koskaan purrut minua pahasti (kuten yksi ilkeä hamsteri teki), mutta olen aina hieman pelännyt niitä. Ne säksättävät kun viet roskia, tekevät tihutöitään pihoissa ja niiden kanta taitaa olla tällä hetkellä muutenkin aivan liian suuri. Olinkin aluksi vähän sitä mieltä, että luonto hoitaa! Penska takaisin mistä löytyikin ja joku varis saa herkkupalan. Mutta siinä vaiheessa kun pieni pörhee käpertyi kerälle kämmenelle, peitti kuononsa pienellä hännällään ja puristi silmät kiinni tuhisten kuin paraskin tirriäinen, sydämeni suli. Mutta ei liikaa. Sattumoisin tiedän myös, että tuo söötti pikkuinen on täynnänsä lintukirppuja jotka eivät ihmisissä elä, mutta rakastavat siirtyä kissoihin ja koiriin, joten haluan kirppupirulaisen mahdollisimman pian ulos asunnostani.

Mitä siitä että penska kurisee ja urnuttaa tarmokkaasti tutkimusretkillään kissojen ollessa parvekkeella. Tai istuu jalan päälle syömään takajalat harittaen ja alas keikahtamaisillaan omenanpala tiukasti miniatyyrihyppysissä. Hyi olkoon millainen kengille uhmakkaasti pörhistelevä karvapallo. Niinpä! Tuskin todellakaan maltan odottaa, että tämä olkapäälle uinahtava ja syliin kesken tutkimusretkien nukahtava pallero saadaan takaisin luontoon.

P.S. Tästä päivästä lähtien sylittelyt ovat ohi ja muutenkin pyrin pitämään etäisyyttä ja neutraalisuutta pikkuiseen. Ei ole kiva jos lapsonen oppii että ihminen on kiva juttu kunnes joku taulapää naulaa taljan ja kurren siellä sisällä puuhun. Luultavasti kun pieni viedään takaisin pyrin pelästyttämään sen. Ihmisten lähelle ei ole tulemista, ei missään nimessä.

22.4.

Heräsin kuin uneen, ihanaan olotilaan. Kevät kutitti varpaissa, nauratti ja laulatti ilman mitään syytä, yön unet, mahtavat seikkailu-unet vielä pyörivät mielessä. Kun bussi ei tullut ja tavarat jäivät kotiin, päätiin uskoa että elämäni on kuin onnistuvaa unta. Hakea tavarat ja ehtiä vielä kulkuvälineeseen ja miltei ajoissa töihin! Työmatkalla aurinko kurkisteli kattojen reunojen yltä, pisaroi valopilkkuja vastapäisten talojen ikkunoista, lämmitti takinhihoja.
Töissä jokainen ihminen tuntui olevan hymyä ja iloa, leikinlaskua ja kevätauringolla lempeäksi hyväiltyjä. Jalkani tanssivat jo treeneihin mennessä, laukku olalla painoi tuskin höyhentä enempää ja tein kaksi treeniä putkeen, sillä vähempi ei kevään kutittelemille jaloille olisi riittänyt! Ihmiset kaupungilla hymyilivät toisilleen, nauroivat pää taaksepäin kallistuneena, silmät naururypyistä kapeina ja olkapäät rentoina. Naisten kilisevät korut lauloivat, lauloivat keväistä laulua korviin ja pompahtelivat kaulalla ilonsäkeitä sydämiin. Keikkuivat ranteissa, kilisivät tahtia ja keskellä keväisen musiikin kävelin kaupungin hyörinässä kotipysäkille. Kuljettaja tervehti ja tummien kasvojen keskeltä välähti vitivalkoinen hymy joka nousi silmiin asti.
Illalla ajattelin kaiholla, että jos tämä päivä vain olisi jatkunut, niin mitä olisikaan tapahtunut? Olin ollut kuin SuperNainen, onnistunut kaikessa, elämä oli hymyillyt koko päivän ja kaikki järjestyi vain täydellisesti. Palaset loksahtelivat paikoilleen ja jokaisesta loksahduksesta putosi hiekanjyvästä syntynyt helmi. Ja ne helmet olivat hymyjä siltä päivältä.

23.4.

Heräsin väsyneenä, varsin poikki ja nuutuneena. Edellisen päivän treeni painoi jäseniä ja tietysti tuli kiire töihin. Ihmiset tönäisivät minut miltei nurin aamukiireissään, vihaisesti takit, laukut viuhtoivat ohitseni. "Väisty siitä, meillä on kiire" napisivat korot kiilatessaan minut. Miten kummallisia ihmiset olivat sinä päivänä. Heidän kysymyksensä vailla logiikkaa, kiukkuiset katseet ja tiuskaisut toisilleen. Ulkona aurinko paistoi, mutta sen säteet olivat kylmiä ja tuuli vei lämmön jäsenistä. Vartaloni ei tuntunut omaltani. Se oli painava, niin painava ja liikkuessa tylsä lihavuus painoi minua maahan kiinni kuin lyijy sydämessä. Aurinko kiusasi kylmänä taivaalla, tuuli puhalsi viekkaita ajatuksiaan ihmisten mieliin ja ihmiset takinkaulukset vihaisesti lepattaen ohittivat minut töykeästi tönien. Treeneissä uni painoi jäseniä, lihavuus vyörytti syyllisyyden ja pahan mielen taakkaa hartioilleni, keräsi mustan pilven ylleni. Jalkani kieltäytyivät liikkumasta ja käteni nousemasta. Vartaloni taisteli kaikin tavoin liikuntaa vastaan. Suloiseksi en voinut itseäni jälkikäteen tuntea, unohdin meikkini kotiin ja hikitreenistä laikukkain kasvoin joudun taapertamaan suihkun kautta salilta pois.
Ja kun odotettu ilta tuli, ihana mies luonani ja hänen sylinsä lämpö lohdullisena. Minä nukahdin, vaivuin horteiseen uneen hänen syliinsä sohvalle. Yhteinen aikamme valui unen mukana vähiin. Kun vihdoin pääsimme vuoteeseen, uni karkasi ilkkuen kaueammaksi. Oli kuuma, tukahduttava ja kaikin tavoin paha olla. Kömmin takaisin sohvalle ja nukuin vilpoisan lakanan päällä pieneksi keräksi käpertyneenä. Kaukana rakkaastani jota olin pitkään ikävöinyt.
Sen päivän pahan annoin unen virran kuljettamaksi.
Nukuin pitkälle aamuun, ja heräsin viimein virkeänä. Toivottavasti päivästä tulee parempi kuin eilinen. :)

Nata haastoi minut hauskaan meemiin johon ehdin ehkä juuri ja juuri vastata ennen kuin täytyy lähteä töihin. :) Mukaan haastan Wiilean, Hennan ja Eiccan. Sekä jos joku tuntematon blogini lukija haluaa osallistua, niin pistää tuulemaan vaan.

Miten kauan tunsitte toisenne ennen kuin aloititte seurustelun?

Nelisen kuukautta.

Kuka pyysi ketä ulos?

Hän taisi pyytää minua ensin, mutta koska emmin niin tilanne meni ohi. Seuraavaksi rohkaistuin ja pyysin häntä itse. :)

Kuinka vanhoja olette?

Minä 29, hän 30.

Onko teillä yhteisiä lapsia?

Ei. Mutta olisi ihanaa jos meillä olisi jonain päivänä. Vaikka (terve) pieni poika. Nimi on jo päätetty. :)

Entä lemmikkejä?

Minulla on 2 kissaa.

Mikä tilanne on teille vaikein pariskuntana?

Kissojen sovittaminen mahdolliseen yhteiseen elämään.

Kävittekö samaa koulua?

Ei. Minä kävin kouluni yhdessä stadin pahimmista ghetoista, hän taas kaikkein hyvämaineisimmassa opinahjossa Granissa. No, onhan noissa molemmissa G-kirjain.

Oletteko kotoisin samasta kylästä?

Emme. Emme edes samasta kaupungista.

Kumpi on älykkäämpi?

Selkeästi hän. Myös testien mukaan. Mutta minä olen nokkelampi.
 
Kumman sisaruksia näette enemmän?

Olen tavannut hieman useammin hänen veljeään.

Kumpi on herkempi?

Hän. Välillä ihan häkellyn siitä.

Missä käytte yhdessä eniten syömässä ulkona?

Intialaisessa ja kiinalaisessa ravintolassa. :)
 
Mikä on kauimmaisin paikka, jonne olette yhdessä matkustaneet?
 
Ruotsi. :D
 
Kummalla on hullummat eksät?

Minulla. Ylivoimaisesti.

Kummalla on pahempi temperamentti?

Minulla. Poden tästä jatkuvasti tajuttoman huonoa omatuntoa ja olen kauhean onneton tiuskaistuani.

Kumpi laittaa ruoan?

Useammin hän. Entisenä kokkina mies taitaa aivan jumalaisen suussasulavat reseptit.

Kumpi on sosiaalisempi?

Ehdottomasti hän. Minä olen tällainen erakkorapumainen kuoressa kököttäjä.

Kumpi on siisteysintoilija?

Molemmat inhoavat yhtä paljon, mutta minä olen paaaljon sotkuisempi. Olen vähän kuin marsu. On kiva koota erillisiä kasoja heinää ja piilotella pieniä ruokakätköjä, mutta sitten ne unohtuvat kun löytyy kivempaa tekemistä.

Kumpi on itsepäisempi?
 
Minä. Vaikka olisinkin väärässä, niin asia täytyy ensin kääntää niin etten olisi välttämättä ollut väärässä ellei jokin asia olisi siihen pakottanut.

Kumpi vie suuremman osan sängystä?
 
HÄN!

Kumpi herää aikaisemmin?

Mies. Valitettavasti herään lähes aina samaan aikaan ja olen kärttyinen kun oma unentarpeeni jää vajavaiseksi.

Missä ensimmäiset treffinne olivat?

Erään sympaattisen baarin yläkerrassa. Olohuonemainen ja kiva piilomainen syvennys. Helsingin keskustassa.

Kummalla on suurempi perhe?

Saman verran perheenjäseniä.

Saatko usein kukkia?

En, enkä oikein haluakaan. Minusta on surullista katsella kun ne kuolevat. Aivan ihanaa jos hän niitä ostaa, mutta niihin liittyy aina sellainen haikeus.

Kumpi on mustasukkaisempi?

Valitettavasti se olen varmaan minä. Hän ei taida olla ikinä mustasukkainen.
 
Kuinka kauan kesti, ennen kuin suhteesta tuli vakava?

Tähän on olemassa kaksi näkökantaa jotka pidän yksityisasioinamme. Nata tosin tietää. :)

Kumpi syö enemmän?

Hän. Minä yritän laihduttaa.

Kumpi pesee pyykit?

Kumpikin omalla tahollaan antaa työn koneen tehtäväksi.
 

Kumpi on parempi tietokoneiden kanssa?

Varmaankin hän. Oma kärsivällisyyteni tuppaa loppumaan kesken.

 
Kuka ajaa autoa, kun olette yhdessä?

Hän. Minulla ei ole korttia laisinkaan.

Tänään väsyttää ihan vietävästi. Onneksi sentään ei ole töitä. Sen sijaan olisi ollut vaikka mitä tekemistä. Nyt en saa aikaan mitään. Pitäisi siivota. Niin ja piti pestä pyykkiä mutta unohdinpas senkin. Nyt ei enää ennätä.

Tekisi hirveästi mieli mennä nukkumaan. Jotenkin se tieto, että huomenna on töitä vie ilon tästä päivästä. En saa tartuttua mihinkään toimeen. En saa aloitettua mitään. Olen lorvinut tietokoneella koko päivän. Voi paska.

Minusta on ihanaa kiusata mr. T:tä. Joskus vahingossa, joskus tarkoituksella.
Mr. T jaksaa aina välillä olla huolissaan varsin jylhästä nenästään (minusta se on ihana, miehellä pitää olla miehekäs nenä!), ja niinpä kerran sitten nukkumaan mennessä painoin hellästi hänen nenänpäätään ja huokaisin:
  - Jättinenä!
Seuraava asia minkä tajusin oli liukuva matka joka kohdistui uhkaavasti sängynlaitaa kohti hänen puskiessaan minua pahastuneena omalle puolelleni, ja ilmeisesti toivon mukaan reunalta alas asti. En edes tajunnut mitä olin sanonut ennen kuin hän loukkaantuneena puhisi asiasta. Sain niin hillittömän kikatuskohtauksen etten pystynyt nukkumaan varmaan varttituntiin. Joka kerran kun yritin nukahtaa, suustani purkautui kuiskauksena "Jättinenä!" ja sain uuden, hillittömän naurunpuuskan. Siinä vaiheessa kun en enää edes pihissyt vaan nauroin keuhkot tyhjinä äänetöntä herovonta naurukohtausta, kyyneleet silmistä valuen hän puuskahti:
  - Nyt ala nukkumaan! Sähän olet ihan hysteerinen!, mutten minä voinut. Yritin juoda vettä, kävellä hieman. Mutta aina kun tulin takaisin petiin aloin ajatella hellää huomiotani joka ei ehkä kuulostanut yhtä imartelevalta hänen korvissaan ja pyrskin ja nikottelin tyynyä vasten. Lopulta taisin nukahtaa, hiljaa hihittäen.

Tänään olen saanut valtavasti aikaan. Olen lukenut, pessyt pyykkiä, mutta ennen kaikkea siivonnut. En edes tiennyt, että pääsiäisenä on perinteisesti tehty kevätsiivouksia. Minä vain ajattelin hyödyntää pyhät ja kantaa jälleen ylimääräistä roipetta roskikseen. Järjestelin kaappeja ja lajittelin tavaroita. Kävin läpi myös vanhoja töitäni lisää ja heitin lisää selvästi vailla tulevaisuutta olevia töitä pois. Keskeneräisiä maalauksia, luonnoksia jotka eivät vain toimi tai olivat hankalia säilyttää. Kuten morsiusmaalaus jossa oli kuivattuja ruusuja, kolikoita ja nastoja (!). Yksi niistä upposi kantaansa myöten oikean etusormen niveleen ja tulehdutti koko sormen. Vaikka puhdistin sen ja laitoin päälle laastarin, on koko sormen yläosa syvänpunainen ja turvoksissa. Onkohan jäykkäkouristusrokotteeni vielä voimassa? :) Joka tapauksessa sormi on tajuttoman kipeä.

Kaapeissa alkaa olla tilaa. Järjestin taidetarvikkeeni kunnollisesti ja taisinpa heittää kuivuneita öljypastelliliituja poiskin. Yritän taas alkaa säännöllisesti harjoitella. Huomasin tänään nimittäin kauhistuttavan asian. Olen aivan ruosteessa. Motoriikka, hahmotus ja itsevarmuus ovat kärsineet. Työni eivät tahtoneet onnistua sitten millään. Nyt päätin kaivaa oppikirjat esille ja tehdä muutaman viikon ajan joitakin harjoitustöitä viikossa. Ihan että saan taas tietyn rutiinin. Oli pienoinen shokki huomata miten nopeasti taidot ruostuvat. Eihän siitä ole kuin vuosi kun tein töitä asioiden eteen säännöllisesti. Siitä huolimatta tuntuu melko vapauttavalta tehdä töitä kun tietää, ettei joudu pilkan ja väheksynnän kohteeksi kritiikeissä. Töistäni ei ikinä löytynyt mitään hyvää. Ne olivat naurunaihe, säälivän hymähtelyn ja väheksynnän aihe. Olen todella iloinen, että aikani siellä koulussa on ohi. Toisaalta jäi harmittamaan, että olin niin masentunut etten koskaan valmistunut. Olisihan se ollut hienoa. Mutta kaiken tuon arvoista? EI.

Rakkaani saapuu su-ma välisenä yönä. Aion mennä hänen luokseen yöksi, kömpiä vuoteeseen ja odottaa kunnes hän tulee ja suutelee minun unesta pehmeitä huuliani.

Maanjäristys. Ainakin 179 kuollutta. Hirvittävää surua, murhetta, itkua, vaikerrusta. Menehtyneiden omaisten suunnaton tuska ja kärsimys. Sekä surun ja myötätunnon keskeltä eloonjääneiden sanaton helpotus.

Jos järistys olisi iskenyt vuosi sitten, T perheineen saattaisi olla uhrien joukossa. Tällä kertaa he olivat toisella puolella vuoria, viimeksi järistyspaikalla. Eilen ehdin vilkaista kännykkääni vasta puolilta päivin ja ihmettelin viestiä jossa hän ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Vasta kotiin päästyäni luin kauheat uutiset Italiasta. Mietin Nataliaa, joka saa kerta toisensa jälkeen olla sydän syrjällään Intian väkivaltaisuuksien ja Madhavin vuoksi. Vihlaisee vatsanpohjasta niin ikävästi, kun ajattelee miten pienistä päätöksistä, hetkistä ja ajasta on joskus kiinni, miten pitkään saamme pitää luonamme rakkaitamme. En jotenkin osaa edes sisäistää asiaa, en pysty ajattelemaan tilannetta, missä T olisi yksi menehtyneistä tai loukkaantuneista. Se tuntuu täysin utopistiselta, vaikka tiedän, että se olisi ihan mahdollista. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen matkustellut koko ikäni. En osaa pelätä mahdollisesti ulkomailla (vieläpä turistikohteissa) sattuvia onnettomuuksia. Tiedän että niitä tapahtuu, mutta en vain osaa kuvitella niitä kohdalleni. Siksi ajatus tuntuu entistä ilkeämmältä. Miten helposti monta elämää murskautuu. Miten moni laillani ei voisi kuvitellakaan kauheuksia mitä kohdalle voi osua.

Tunnen itseni hyvin nöyräksi sen murheen keskellä mitä ihmisten tai luonnon aiheuttamissa katastrofeissa tapahtuu. Tunnen sisäistä, puristavaa surua ja haluaisin jotenkin kertoa olevani pahoillani. Ehkä laitan viestin siihen numeroon, mistä joku lapsi saa itselleen lämmittävän huovan. Se ei helpota ahdistustani, mutta saa minut tuntemaan, että voin vaikuttaa tekemällä ainakin yhden hyvän teon.

Rakkaani on poissa. Olemme olleet erossa vasta kolmatta päivää, mutta tuntuu omituiselta kun emme soittele, tekstaile, tapaa.. Sunnuntaini olisi vapaa ja joutelias ja päivällä nautiskelinkin kiireettömyydestä. Mutta nyt en osaa keskittyä mihinkään. Eikö olekin säälittävää? Mielessäni pyörii vain ikävän ja kaipauksen tuntemukset, halu olla hänen lähellään. Pitäisi parsia sukkahousuja ja sukkia, pestä pyykkiä, siivota.. Mikään ei vain jotenkin tunnu tekemisen arvoiselta. Niinpä roikuskelen koneella ja lueskelen palstoja, blogeja, uutisia.. Syön liikaa herkkuja. Yäk. Luin kirjan. Kävelin kauppaan. Laitoin ruokaa. Olo on rauhaton. Olisi sittenkin pitänyt mennä salille, olisin pariksi tunniksi unohtanut kaiken muun. Musiikkikaan ei piristä. En saa kirjoitetuksi mitään järkevää, en keksi mitään piirrettävää. Tylsääää. Miksei rakkaani tule jo takaisin luokseni?

Meillä on tässä maassa oikeus julkiseen terveydenhuoltoon, mutta entä oikeus parannella ulkonäköään? Kun mainitsetkin tietyissä piireissä taikasanat "Kosmeettinen toimenpide" alkaa kanalauma kotkottamaan ja viuhtomaan siipiä niin että itseltä höyhenet pöllyää. En ole ikinä tajunnut tätä. Elämä ei kohtele kaikkia samoin, eivätkä kaikilla alunperinkään sievät piirteet periydy kuten onnekkaammille kanssakansalaisille. Sitten ovat oma lukunsa nämä viherpipertäjäiset sirkuttajat, jotka hyväksyvät itsensä ja jokaisen elefanttimiehen kukkasia heitellen. Ja samaan aikaan nämä ah, niin avarakatseiset ja edistykselliset pikku hippianarkistit saavat kohtauksen jos joku (vaikka se elefanttimies) ei hyväksykään itseään kaikkine vikoineen. Edistyksellisimmät saattavat heittäytyä kesken kauneuskirurgia ivailun äkkiä vakavaksi ja todeta Wahwana mielipiteenä, että tietysti jos joku on synnynnäisesti epämuodostunut tai onnettomuudessa menettänyt ulkonäköään. Niin sitten, sitten on oikeutettua ja hyväksyttävää asiaa korjailla, ja pienet lampaat piirissä nyökyttelevät näiden viisaiden sanojen tahdissa.
Entä jos joku inhoaa jotain ulkonäössään niin, että se haittaa hänen minä-kuvaansa ja elämänlaatuaan? Kun eivät jotkut vähän pienipäisemmät ymmärrä, ettei se kosmeettinen kirurgia tarkoita viiden desin silikoneja rintavarustukseen, vaan ihan tuiki tavallisiakin vaatimattomia toimenpiteitä. Usein halutaan korjata jokin pieni, mutta häiritsevä asia ulkonäössä, tai tavoitellaan "rumasta" normaaliin ulkonäköön. Se on vain hauskaa kauhistella, paljastaa oma tietämättömyytensä (vertailukohteet ovat usein M. Jackson tai Pamela..) ja samalla pelkonsa kun joku uskaltaa tehdä ulkonäölleen jotain. Sellainen sosiaalipornoilu kuulostaa oikeasti mitättömältä piipitykseltä pelkäävän päästäisen kolosta. Miten se on joltakulta pois, että toinen tuntisi olonsa hyväksi ja itsevarmaksi? Elämänlaatunsa paremmaksi ja olonsa ylvääksi? Onko kyseessä kateus, tietämättömyys vai silkka typeryys? Mutu-tuntumainen kauhistelu kun asiat ylittävät sen oman pienen maailman käsityskyvyn.
Minusta järkevästi arvioitu ja realistinen kauneuskirurgia on hieno asia. On upeaa, että nykyään voidaan muutenkin ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa parannella asioita, jotka haittaavat normaalia ja tervettä, itsevarmaa minä-kuvan muodostumista. On upeaa, että rintasyövässä tissin menettänyt saa uuden tilalle. On myös hienoa, että ikänsä pientä povea murehtinut voi vaihtaa halutessaan A-kupista B:n ja tuntea ettei ole vankina kehossaan, vaan keho on hänen vahvuutensa. Vaikka suuriakin rintoja pienennetään ja kohotellaan, siitä ei nouse läheskään yhtä suurta HALOOta kuin päinvastaisessa tilanteessa. Miksi näin? Miksi hitossa tissileikkauksiin aggressiivisimmin suhtautuvat tuntuvat olevan niitä suht sutjakoita mutta pienirintaisia neitokaisia? Että kun jumalauta he ovat itsensä itkulla ja hammastenkiristyksellä joutuneet hyväksymään, niin tana saa muilla olla yhtään helpompaa, vai? Piilokatkeruutta ja paskanjauhantaa. Pelkoa, että joku tulee ja näyttää, että asian voi hoitaa toisinkin ja olla jopa tyytyväisempi lopputulokseen.

Entä minä? Minä teetin tänään ensimmäisen (mutten toivon mukaan viimeistä) kosmeettisen toimenpiteen itselleni. Toisesta etuhampaastani oli häiritsevästi kiille kulunut, ja nyt pistettiin sitten muovia taakse jotta hammas näyttää kauniimmalta. Hammasta myös vihloi viileässä, mutta totta puhuen olisin totisesti sitä korjauttanut ihan ilman vihlomisiakin. Hammas on edelleen kaveriaan huomattavasti lyhyempi, joten ehkä yritän suostutella hammaslääkäriäni pistämään siihen päälle vielä laminaatin. Mutta jo nyt olen todella iloinen. Kurkkailen aina yhtä ihastuneena peilistä pientä, sievää hammastani ja tunnen oloni valtavan paljon paremmaksi. Ainoa vaan, että suussa riittäisi kyllä tekemistä vaikka kuinka.. Sen lisäksi, että nuorena oikomishoitoni meni pieleen ja hampaat kasvoivat vähän vinksalleen, minulla on paha tapa purra öisin lujaa hampaitani yhteen. Olisipa hienoa jos saisin vielä joskus tasaisen ja kauniin hammasrivihymyn. Se voi tosin olla toiveita vaan, sen verran kallista lystiä tämä on. :)

Minusta jokaisella on oikeus kauneuteen. Viehättäviin piirteisiin, oikeus tuntea itsensä sieväksi. Oli se sitten luonnon luomaa tai lääkärien korjailemaa. Se mitä joku teettää itselleen, ei ole kuin henkilön omasta rahapussista pois. Mitään se ei muilta vie. Tai jos vie mielenrauhaa, niin silloin kyllä kannattaa ihan rauhassa miettiä olisiko omissa asenteissa tarkastamisen varaa. :)

Nyt pitäisi tehdä kortti. Mr. T:n isä täyttää kuutospyöreitä ja allekirjoittanut hikoilee jo ajatuksesta väkertää jotain onnitteluntapaista. Ei siinä vielä kaikki, että olemme kertaalleen eronneet ja olen tuottanut surua ja murhetta heidän pojalleen, vaan lisäksi olen uusien ihmisten seurassa suorastaan tuskallisen ujo, joten he pitänevät minua äärimmäisen epäkohteliaana ja harvinaisen huonotapaisena nuorena naisena. Esimerkki blinikutsut:
Olemme Mr. T:n herttaisen isoäidin luona ja pöytä on pistetty koreaksi. Kauhusta jäykkänä istun paikoillani ja toivon, että jos olen ihan hipihiljaa kukaan ei kenties huomaa olemassaoloani. Hetkeä aiemmin kysyttiin otanko punaviiniä ja kauniisti kiittäen ilmoitin tietysti ottavani, minkä jälkeen tietysti kaikki muut hyveellisesti kieltäytyivät kunniasta. Niinpä ihan vain minua varten avattiin pullo parempaa punaviiniä ja minä polla punaisena istuin sitten pöydässä ainoana punaviini edessäni muiden siemaillessa sivistyneesti vettä. Minä lie juoppona pitivät jo siinä vaiheessa. Seuraavaksi isoäiti herttaisesti pyysi "Jenni, ...kkua." Hetken aivoni raksuttivat tyhjää. Voi ei, voi ei, voi ei! Minut on huomattu! Mitähänsanoimitähänsanoi?!! kolmannella kerralla tartuin tärisevin kätösin punKKUlasiini, henkäisin "Joo!" ja siemaisin mahdollisimman sievästi. Tämän jälkeen Mr. T:n isä ojensi kätensä pöydälle, tarttui edessäni olevaan kurKKUastiaan ja ojensi sen isoäidille. Minä istuin posket punaisina ja yritin likistäytyä mahdollisimman pieneksi tuoliini.

Mutta nyt. Nyt minulla on mahdollisuus yrittää hieman korjata heidän käsitystään minusta mikä varmasti ei liene kovin korkealle asetettua. Yritän siis tehdä oikein kauniin, pikkusievän ja iloisen onnittelukortin. Harvemmin vain pää on yhtä paljon lyönyt tyhjää ja suorituspaineet ovat valtavat. Mitämitämitä minä nyt onnistuisin tekemään, että heidän käsityksensä minusta muuttuisi edes hieman paremmaksi? Minä en oikeasti ole epäkohtelias, ikävä ja huumorintajuton hyssykkä! Olen empaattinen, kiltti, nokkela, hauska ja herttainen ja pidän ihmisistä! Siltikin, jos pistän ison sydämen korttiin, se todennäköisesti tulkitaan hieman väärin.. :)

Kylläpä on hyvä näin sunnuntaiaamua viettää! Huuhdellen koko omaisuuttaan mitä nyt eilen sattui laukussa mukanaan pitämään..

Meillähän oli kummituskekkeri-teemaiset synttäribileet hyvän ystävättäreni luona. Halloween-aiheinen alias, makoisat ja kammottavan näköiset leipomukset sekä kauhuaiheinen pakettiviesti saivat jälleen naurunkyyneleet valumaan pitkin kasvoja ja allekirjoittaneen hihkaisemaan ylikierroksilla kaikkia mahdollisia vastauksia kysymyksiin. (Tämä on yllättävän tehokasta, sillä ennemmin tai myöhemmin yleensä hihkaisen niiden kaikkien joukossa myös sen oikean vastauksen). Unohdin tietysti kamerani kotiin, joten joudun odottelemaan ystävältäni sekä Mr. T:n kännykältä kuvia bileistä. Itse en pukeutunut niin gootisti kuin alunperin oli tarkoitus, sillä jatkoimme vielä tupareihin loppuillasta. Todella hauskaa oli, ja viihtyvyydestä piti viimeistään huolta ystäväni pikkuinen koiranpentu Misty, joka hurmasi nappisilmillään ja untuvanpehmoisella turkillaan kaikki paikallaolijat. Pienen koiran kaikella tarmolla se höykytti pehmolelut, näykki lempeästi sormia ja pyöri väkkäränä tasapuolisesti kaikkien luona, jotka vain jaksoivat leikittää ja rapsuttaa.

Jatkoimme siis sieltä vielä taksilla Vantaan perukoilta Espoon vastaaviin päästäksemme tupareihin. Matka maksoi miltei 60 euroa!! Olin repiä pelihousuni Mr. T:lle kun olimme perillä ja kämätin oikein huolella moisesta holtittomasta rahankäytöstä. Mr. T:n puolustukseksi sanottakoon, että hän arvioi matkahinnan olevan n. 30 euroa. Tupaantuliaiset olivat todella hauskat ja tarjottavat herkullisia. Asunnon olohuoneen ja keittiön sisustus oli viehättävä sekoitus vaaleaa modernia ja maalaisromantiikkaa yksityiskohdissa. Muunmuassa aivan ihana kuparinen, vanhasta öljylampusta muokattu kattolamppu sekä romanttinen, posliinijalallinen ja vaaleanpunainen pöytälamppu hapsureunuksineen. Pariskunnan punainen makuuhuone sai oman naamani miltei vastaväriksi kateudesta. Se oli ihana! Viininpunainen, kiiltävä ja ajoittain kuvioitu päiväpeitto, tummanpunainen pörrömatto, mustaa ja valkeaa muut yksityiskohdat sekä pyöreäkuvoiset punaiset verhot. Ihastuin oikopäätä huoneeseen, missä romantiikka kietoutui synnillisen punaiseen väriin. Oma asuntonihan on edelleen niin vaiheessa ja "sisustus" on ruma, ruma, RUMA! Nyyh. Olisipa rahaa (tai yhteinen asunto Mr. T:n kanssa. Sillä lierolla on paljon parempi visuaalinen silmä sisustuksessa kuin itselläni, olen kade).

Joka tapauksessa lähtiessämme tupareista kotimatkalle, ajattelin ottaa hetkeä aiemmin avatun siiderini matkaevääksi tai kotona nautittavaksi. Pahaksi onnekseni olin vain jättänyt korkin löysälle. Senhän arvaa mitä tapahtuu. Junassa housuni olivat märät kuin olisin ilosta lirittänyt, paitsi että kyseessä oli laukkuni, jonka sisäpuoli lainehti ja jonka aallonpyörteissä uivat iloisesti kännykkäni, mp3-soittimeni, lompakkoni, nenäliinat, juuri lahjaksi saamani Grimmin satujen mangapokkari sekä ylenpalttinen määrä roinaa mikä oli piileskellyt aiemmin kassin laskoksissa.  Ihme kyllä kännykkäni vaikuttaisi selvinneen säikähdyksellä ainakin toistaiseksi (Go, samsung, go!!), mutta mp3-soittimelleni jouduin jättämään haikeat hyvästit ja pakkaamaan sen roskisarkkuun kaatopaikalle. Passini tuoksahtaa jollekin paljon pahemmalle kuin eilisillan perusteella voisi olettaa. Lukematon määrä tavaraa odottaa pesuvuoroaan tiskialtaassa ja mieli on nurja. Silti olen iloinen että kyseessä oli laittisiideri. Jos olisin ollut limsalinjalla, juomanani olisi ollut sokerista Dr. Pepperiä ja vahingot olisivat olleet paljon pahemmat. Nyt sentään on pelastettavissa sentään jotain, ja laukkukin on jo ripustettu kuivamaan.

Tarinan opetus: Ahneella on pesuveden vetinen loppu ja tarkasta mitä kassiisi pistät. Huolella.

Kello on nyt 18:00 ja siivoan ihan toivottoman myöhässä. Puolentoista tunnin päästä pitäisi olla jo eines rakkaani edessä kun hän tulee väsyneenä työpäivän ja treenien jälkeen. Minä jouduin sitten kuitenkin eilen jäämään pois kesken työpäivän ja hirvitti viedä sairaslomatodistus osastolle. Ei siellä nyt valtavasti ilahtuneita oltu joskaan ei nyt suoraan mitään sanottukaan. Omatunto kolkuttelee vieläkin vaikkei kuumeelle ja räkäisyydelle mitään voi.

Mutta! Hyviä päätöksiä!

1. Lakkaan säilyttämästä pahvilaatikoita. Tämä on peruja eksältä. Hän aina muistutti että pakkaukset täytyy säilyttää siltä varalta jos vaikka sattuu muuttamaan, niin saa elektroniikat pakattua. Noh, olen asunut tässä pian 4 vuotta enkä ole päässyt pois. Ilmeisesti nuo laatikot ovat kirottuja ja taistelevat toiveitani vastaan. Roudaan ne pahvinkeräykseen ja alan odottaa milloin toiveeni isommasta asunnosta käyvät toteen.

2. Vast'edes ostan vain kauniita vaatteita! Oikeasti. Vaatekaappini on pullollaan "no ehkä tämän kerran ostan tän vaikkei se näytäkään hyvältä, on ainakin halpa"-mallisia vaatteita joita en sitten käytä koskaan. Nyt harkitsen ja ostan oikeasti vain sellaisia vaatteita joita tulee varmasti käytettyä. Nuo nykyiset roudaan (sekä yhdet aivan iiiihanat saappaat jotka ovat liian pienet, nyyh, yhyy, yhyy, byäääh mun rakkaita) UFF:n keräyslaatikkoon.

3. Heitän pois sellaiset työt joilla ei ole tulevaisuutta. Maalaukset vievät aivan kauheasti tilaa. Joitakin säilytän tunnesyistä koska niihin on nähty niin paljon vaivaa. Oikeasti siinä ei ole mitään järkeä, en edes pidä niistä, niissä ei ole mitään opittavaa ja ne tuovat mieleeni vain todella ikäviä muistoja taidekoulusta jota kävin. heihei huonot muistot. Opistolla tekemiäni töitä en ikinä luovuttaisi mihinkään, viimeiseksi mappi Ö:hön. Ne edustavat varmasti yhtä elämäni parhaista vuosista.

Katsotaas mitä tulen tänne myöhemmin kirjoittelemaan. Tämä oli nyt vain pieni hengähdytauko puurtamiseni lomassa. :)

Sinä, joka annoit äsken irmapetterisi potkia minua bussissa sääreen ja vaihtaessani viimein kyllästyneenä paikkaa nauroit vielä perääni: "No ei kai täti nyt _tuollaisesta_ pahastunut?" tiedoksi: Kyllä, kyllä minä pahastuin. Ja aloin miettimään moneskohan ärsyttävä mamma siinä taas oli huonotapaisen muksunsa kanssa. Kaiken lisäksi jos puheista oikein ymmärsin, näitä herranterttuja odotti kotona vielä kaksi lisää. Onnea vain valitsemallasi tiellä.

Tyypillinen ärsyttävä nykyäiti: yli 35-vuotiaana lapsensa maailmaan äheltänyt vähintään yhden burberryn omistava mamma, jolle munasolun äkillinen olemassaolo on sellainen  ihme, että sen pirjopekan annetaan tehdä ihan mitä mieli tekee. Luultavasti joka kakastakin otetaan kuva kotialbumiin ja joulukorttiin ettei vain mikään mene ohi. Kun tällainen äidin oma enkeli tyrannisoi hiekkalaatikolla, osoittaa se jaloa ja päättäväistä luonnetta. Entä siinä vaiheessa, kun kaveria mätkäistään ohimoon lapion sijasta vasaralla? Kun ei ole koskaan opittu mikä oikein on oikein ja mikä väärin. Varmasti nämä samat tantat ahtavat kahvikutsuilla pullaa kitusiin suupielet sokerista rutisten, ihmetellen miksi nykynuoriso on niin kovin väkivaltaista eikä omien tekojen seurauksia osata etukäteen ihmetellä. Jaa-a. Miksihän?
Kun ärsyttävän nykyäidin pirjoperttijärwinen (huomatkaa kaksois-w, melkein sukua aatelisille) availee ääntään kesken junamatkan mamitsuikkeli kysyy kainosti: "Ethän huuda liian lujaa ettei vieressä istuva kuuroudu? Ai huudat vielä lujempaa? Mutta kun täti tuossa hyssyttelee vauvaa.. No hyvä on, huuda sitten." ja näin nykymamma tuudittautuu tyytyväiseen tilaan, missä oman lussumussun vihlova kirunta on enkelten laulua ja vaunullinen ihmisiä jatkaa matkaa korvalääkärin vastaanotolle.
Mikä ihme siinä voi olla ettei pikku murusta voida komentaa käyttäytymään ihmisiksi? Kaikilla lapsilla tulee uhmaikiä, mutta ennen asetettiin rajat sen sijaan, että pikku kiukkupylly saa käydä pudottamassa tavarat kaupan hyllyltä ja potkaisemassa naapurin Mustia. Ja sitten lohdutellaan kun lapselle tulee kieltämisestä paha mieli.
On jotenkin surullista, että tehdessäni vielä lastenhoitokeikkoja, minulla oli toisinaan suurempi auktoriteetti lapsiin kuin heidän vanhemmillaan. Jos aikuisen auktoriteettia ei lapsen luo mennessä vielä ollut, niin minun kanssani se tuli ja äkkiä. Tämä ei tarkoita että olisin pistänyt lapsen nurkkaan itkemään, vaan asettanut selkeät rajat joiden sisällä saa tehdä kaikkea kivaa. Mutta ne rajat olivat. Eikä niissä ollut epäselviä alueita. Kenenkään silmiin ei heitetä hiekkaa ja piste. Ei edes vähän. Sen sijaan hiekalla saa leikkiä ja rakentaa vaikka mitä kivaa. Ketään ei saa lyödä, ei vaikka toinen sanoisi ruman sanan. Sen sijaan tullaan puhumaan aikuiselle ja selvitetään asia. En ymmärrä miten järki voi sumentua niin pahoin, että jopa oman lapsen väkivalta toisia kohtaan yritetään selittää parhain päin. Lainaus eräältä ärsyttävältä nykyäidiltä: "No onhan se nyt paljon parempi että meidän herttitertti on se kiusaaja eikä kiusattu. Eihän niin saisi tehdä.. Mutta parempi kuitenkin näin." Toisaalta ymmärrän äidin kantaa ja pelkoa lapsen päjräämisestä, toisaalta en. Sillä kiusaamista kiellettiin muiden nähden, siihen kannustettiin sitten kotioloissa.  

Loppuun vielä yksi tositarina: Olin matkalla töihin viime kesänä kun taakseni istui äiti pienen poikansa kanssa. Poika potki jatkuvasti selkänojaani, niskanojaa ja lopulta osuttuaan päähäni huomautin ihan asiallisesti ja pyysin lopettamaan. Äiti ensin tyrmistyi etten pitänyt potkimisesta, sitten haukkui minut ja lopuksi melkein itki tälle väärinkohdellulle poikaselleen että minunkaltaisiani tuhmia ihmisiä on olemassa. Lopulta äiti heristi sotaisasti sormeaan suuntaani ja sihahti hampaidensa välistä: "Niin! Että tuollaisia kauheita ihmisiä rajoittamassa lasten iloa on olemassa!" Olin kertakaikkiaan niin ällistynyt, etten saanut sanottua siihen oikein mitään. Kaiken kukkuraksi irtsupertsu pisti bussista noustuaan sekä jarrut että pakin päälle luojan luomiin kulkimiinsa, ja pakotti äitinsä kantamaan häntä. Niin nämä sitten vaappuivat eteenpäin. Äitsykkä urheasti jalkikasvua sylissä äheltäen aina viisi metriä kerrallaan. Ovatkohan he vieläkään perillä?

Ellei lähipiiriini kuuluisi aivan ihania äitejä, hyvinkasvatettujen ja iloisten pienokaistensa kanssa, minä varmasti karsastaisin huomattavasti enemmän nykyäitejä penskoineen. Nyt yritän aina muistaa, ettei ole lapsen vika jos vanhemman päässä ei liiku syntymän jälkeen ymmärrystä muulle kuin passaamiselle ja kaveraamiselle. Oikeasti. Mitä sitäpaitsi aidolle vanhemmuudelle on käynyt? Nykyään yritetään olla lapsen kanssa kaveria. Mutta niitä lapsella toivon mukaan muutenkin on. Lapsi ei tarvitse vanhemmasta best frendiä, vaan luotettavaa ja turvallista aikuista. Omaa vanhempaa.

Huom. Kirjoitus koskee vain Ärsyttäviä Nykyäitejä. Ei niitä hatunnoston arvoista työtä tekeviä Äitejä, jotka opettavat lapsilleen sosiaalisia taitoja, toisten huomioonottamista ja kannustavat lasta iloitsemaan elämästä.

Noniin. Olen flunssassa. Taas. Ja silti menossa töihin, sillä näin YT-neuvotteluiden alla en uskalla joka kuukausi sairastaa vaikka pää kuplisi räkää ja pyrskähtelen pitkin päivää. Eilen sentään keksin keittiötä piristääkseni pistäväni tiimarista ostettuja keltaisia ja vaaleita kukkasia sieväksi köynnökseksi jääkaapin reunaan. Tänä aamuna heräsin Hiiden viettämään antaumuksellisen hartaaseen hortonomiaan, mikä sisälsi tekokukkien istuttamisen ja hautaamisen pakastimen, maton ja sohvatyynyjen alle. Harmi etten ehtinyt ottaa kuvaa, pidin todella köynnöksestä sen yhden illan ajan minkä se ehti komeilla tylsän valkoisessa jääkaapissa. Voi olla että yritän vielä kuorruttaa keittiön kaappien alareunuksen kukkasilla. Ne ovat miltei Hiiden ulottumattomissa, mikä tekee tästä erityisen jännää. Saavatko kukkaset ilahduttaa aamujani, vai joutuvatko ne jälleen villin hortonomipantterin huomion kohteeksi?

Natan blogissa luki niin herkullinen kuvaus kuivatuista valkosipulileivänpaloista, että innostuin eilen tekemään oikein meheviä voileipiä marinoiduilla valkosipulinkynsillä. Nämä auttavat paitsi flunssaan, luultavasti pitävät muut työpaikallani kaukana minusta. Mikä on siinä mielessä hyvä, että minun tarvitsee niistä joka toinen minuutti ja aivastaa joka toinen. En siis tartuta muita ja saan rauhassa niistää antaumuksella. Olen hieman kade Natalle. Vapaat työajat ja YT-neuvottelut pelkkiä otsikoita lehdissä. Olisinpa samanlaisessa asemassa! Voisi sairastaa lähtemättä töihin, huolehtien tietysti lapsista. Kyllähän sekin työstä käy, mutta televisio pelastaa yllättävän pitkälle. :)

Nyt eikuin töihin.. Pahoittelen tylsää kirjoitusta, nyt ei ajatuskaan kulje.

Olen levännyt hyvin. Ainoa ikävä puoli tässä päivässä on se, että kohta täytyy lähteä töihin. Olin pitkään, Pitkään jumissa novellissani, mutta nyt tuntuu että sain taas tahdista kiinni. Viimeinen osa on toivon mukaan tällä viikolla kirjoitettu. Olen työstänyt sitä kaikkea muuta kuin kronologisessa järjestyksessä. Kirjoitin ensin alun, silkan idean. Seuraavaksi huomasin paukuttavani hullun lailla näppistä loppua kohden ja nyyhkittyäni tarpeeksi kirjoitin kolmanneksi viimeisen osion. Sen jälkeen lopun, ja nyt työstän keskikohtaa. Yksi syy lukemattomiin keskeneräisiin kirjoituksiini on varmaankin aiempi tapani pyrkiä työskentelemään sitkeän kronologisesti. Tämä novelli muutti kolme viikkoa aiemmin kaiken. Kohtaukset olivat niin voimakkaita, niin selkeitä sanoja myöten, että ne oli pakko kirjoittaa pois häiritsemästä. Kun pahin purkaus oli ohi, jäin ikäväkseni junnaamaan pitkäksi aikaa paikoilleen. Yhtä osiota vaille valmiista työstä! Mutta nyt alkaa näyttää hyvältä. :) Olen todella innoissani, sillä en ole aikoihin kirjoittanut täyspitkää kirjoitusta. Lyhyitä ja nopeasti kirjoitettavia juttuja vain.

Toivon hartaasti, että tällä viikolla olisi kylliksi aikaa kirjoittaa keskeneräinen kohtaus sekä viimeistellä muut osat. Tämä on ihan kauheaa myöntää, mutta pidän kirjoituksestani ja jos se olisi jonkun muun kirjoittama, haluaisin lukea sen. Tunnen valtavaa syyllisyyttä moisesta itserakkaudesta, mutta en voi sille mitään. Jos olisin uskonnollinen, ruoskisin varmaan itseäni, pitäisin piikkivyötä ja sirottelisin vielä tuhkaa päälleni katumuksen merkiksi. Nyt tyydyn hieman häpeillen iloitsemaan saavutuksestani.

Mr. T on tällä viikolla miltei koko viikon luonani, sillä hänellä on eräs ohjaajaseminaari tässä lähellä. Mies saa huolella painia ja äheltää opetellessaan uusia tekniikkoja. Samalla hän on huolissaan treenipuvun mahdollisista hajuhaitoista pienessä asunnossani. Minä en. Herättyäni eräitäkin aamuja kissanripuliin rokotusten jälkeisinä aikoina, ei mikään voi olla yhtä kauheaa. Sitäpaitsi jokin hikinen asu on pieni hinta siitä että saan miltei joka aamu tulevana viikkona herätä hänen vierestään. Vain 2-3 aamua täytyy sinnitellä ilman. Minä haluan.. Enemmänkin kuin näin. Mutta olen valmis odottamaan, haluan että myös Mr. T saa tilaisuuden ja mahdollisuuden nauttia yksin asumisesta. Minähän olen asunut yksin jo.. vuodesta 2005. Mutta ihan oikeasti, nyt vasta tuntuu siltä että voisin jakaa jossain vaiheessa asunnon jonkun toisen kanssa. Vielä en olisi itsekään valmis luopumaan yksityisyydestäni, mutta pian ikävä toisen kainaloon käy varmaan sietämättömäksi.

Varastettua aikaa

Tänään olin niin väsynyt. Nukahdin myöhään, pyörittyäni levottomissa unenkaltaisissa tiloissa, kenties muissa ajoissa miltei aamuyön tunneille asti. Lopulta rakensin niin tiukan pesän peitoista sohvalle, etteivät edes kissat päässeet minua puskemaan. Säpsähtelin horteessa, näin unenkaltaisia lyhyitä painajaishetkiä, pahoja tuntemuksia. Aamuyöllä kömmin takaisin omaan petiini. Ehdin kymmeneksi minuutiksi puristaa silmiäni tiukasti kiinni ja haaveilla nukahtamisesta, kun armoton kello kilisi kuuden jälkeen aamulla. Ajattelin työpäivää ja iltaa täynnä tekemistä, teki mieli itkeä tihuuttaa. Yritin muistaa milloin viimeksi olisin ollut vapaalla, ja öinen karkea pala palasi kurkunpäälle. Ajattelin, miten töistä pitäisi rientää asioille ja pikavauhtia suoraan kotiin, ruokkia kissat ja juosta seuraavaan menoon. Enkä äkkiä jaksanut. En jaksanut enää mitään. Sain raahattua itseni väkipakolla bussipysäkille, köröteltyä kaupunkiin ja töihin. Mutta heti aamulla ilmoitin rakkaalleni etten jaksa, en pysty, en tahdo. Olen ennemmin yksin kuin enää kiirehtimässä aina seuraavaan paikkaan. Kerroin miten olen itkenyt, huutanut, raivonnut, anellut. Rikkonut lautasen, kännykän, paiskannut puuteripurkin lattiaan niin että lumenkevyt, vaaleanpunainen puuteripöly leijaili ja laskeutui pitkin keittiön pintoja, hiuksiini, verhosi kiukkuisen katseeni ja pölytti keveänä pilvenä poskieni päälle. Väsyneenä sormet lipsahtelevat, tiskaamisesta tulee astiataiturointia, imurin sisään solahtaa kilisten jotain muutakin kuin pölyä. Voisin nukkua kesään asti. Sitten nousta yhdeksi päiväksi, nauttia auringosta tai sateesta, kesän tuoksusta, ja nukkua sen jälkeen seuraavaan ajanlaskuun.

Nyt olen varastanut aikaa. Olen kieltäytynyt puhumasta kenellekään mitään. Kuijotan omissa oloissani kuolemanväsyneenä. Epäreilusti vohkin illan itselleni, peruen jo sovitut menot. Minä pieni ja paha ihminen.

Kuinka suomalainen olet?

[x] Molemmat vanhempasi ovat suomalaisia.
[x] Olet syntynyt Suomessa.
[x] Sukunimesi päättyy -nen tai -la/-lä.
[x] Tunnet vähintään viisi ihmistä, joiden nimi on Matti/Pekka/Juhani/Liisa/Susanna/Elina.

[ ] Sinun nimesi on Matti/Pekka/Juhani/Liisa/Susanna/Elina.
[ ] Olet alkoholisti.
[x] Olet (ollut) masentunut tai tunnet vähintään viisi ihmistä, jotka ovat (olleet) masentuneita.
[ ] On suuri mediatapahtuma, kun joku ulkomaalainen B-julkkis mainitsee kotimaasi.
[x] Sinulle "rusketus" tarkoittaa sitä, että erottuu lumihangesta.
[x] Olet äärettömän kiinnostunut ulkomaalaisten ajatuksista kotimaastasi.

Tähänastinen tulos: 7

[x] Pidät hernekeitosta ja tiedät, mihin viikonpäivään ja jälkiruokaan se kuuluu yhdistää.
[x] Rakastat suklaata ja/tai salmiakkia.
[x] Rakastat ruisleipää.
[ ] Olet ostanut nakkikioskilta makkaraperunat.
[ ] Olet tapellut nakkikioskin jonossa.
[ ] Juot kahvia useamman kupin päivittäin.
[ ] Syöt perunaa melkein joka päivä.
[x] Itsenäisyyspäivää kuuluu viettää sytyttämällä kaksi kynttilää ja katsomalla, kuinka presidentti kättelee julkkiksia kaksi tuntia.
[x] Muistelet vieläkin vuoden 1995 jääkiekkomaailmanmestaruutta.
[ ] Muistelet vieläkin, kuinka Aino Acktén lausuma "aja hiljaa sillalla" valittiin kauneimmaksi lauseeksi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900.

Tähänastinen tulos: 12

[ ] Sauvakävelet.
[x] Kuuntelet raskasta musiikkia.
[ ] Seuraat formula 1:tä ja/tai mäkihyppyä.
[ ] Marjastat ja/tai sienestät.
[x] Sinulla tai perheelläsi on kesämökki.
[x] Juhlit juhannusta.
[ ] Saunot säännöllisesti.
[ ] Halaaminen on mielestäsi rakastavaisten puuhaa.
[ ] Puhut ulkomaalaiselle väkisin englantia, vaikka tiedät tämän ymmärtävän suomea. Toisaalta puhut ulkomaalaiselle suomea, vaikka tiedät, ettei tämä ymmärrä.
[x] Sinusta suurin osa lauluista, jotka eivät ole mollissa ovat huonoja.

Tähänastinen tulos: 15

[x] Sinulla on jotain Marimekon valmistamaa.
[x] Sinulla on jokin tuote, jossa on Marimekon Unikko-kuosi.
[x] Sinulla on Iittalan/Arabian/Hackmanin astioita/keittiötarvikkeita.
[ ] Luet Aku Ankka -lehteä.
[x] Rakastat Muumeja.
[ ] Tasavallan presidentistä puhuttaessa puhutaan "siitä," lemmikkimarsusta puhuttaessa puhutaan "hänestä."
[x] Sinusta järvet eivät ole eksoottisia.
[x] Tiedät, että aamulla ei kuulu puhua.
[x] Odotat että vihreä valo vaihtuu, vaikka kadulla ei olisi yhtään autoa.
[x] Sinusta on ihan tavallista, ettet kävelyllä törmää yhteenkään ihmiseen.

Tähänastinen tulos: 23

[x] Sisällä on liian kylmä, jollei ole vähintään 20°C.
[x] Ulkona 20°C on liian vähän
[x] Tiedät ainakin viisi eri tyyppistä lunta tarkoittavaa sanaa.
[x] Jos muukalainen hymyilee sinulle, oletat hänen olevan humalassa tai ulkomaalainen.
[x] Sinulle "eurooppalainen" tarkoittaa ihmistä, joka on Länsi-Euroopasta, muttei Pohjoismaista.
[ ] Hiljaisuudet keskustelun lomassa kuuluvat asiaan, eivätkä häiritse sinua yhtään.
[x] Pyydät anteeksi, jos olet minuutinkin myöhässä.
[x] Ymmärrät, että "m" tarkoittaa "kyllä," "nngg" tarkoittaa "ei" ja "mnt" tarkoittaa "huomenta."

Kokonaistulos: 30

Kerro kokonaistulos kahdella, niin saat suomalaisuusprosenttisi

Olen siis 60 % suomalainen. :)

Huokaus. "Vapaa" viikonloppu ja taas täynnä tekemistä. Yleensä viikonloppuni nykyään ovat. Tunnen itseni kiittämättömäksi, ilkeäksi ja pahaksi kun Mr. T on ostanut liput vapaaotteluun ja minua vain väsyttäisi niin hirveästi. Mr. T sanoo: "Ota torkut". Mutta tämä ei ole sellaista väsymystä. Tämä on väsymystä siihen, että joka viikonloppu on jotain tekemistä. Vuoden alusta (ja arkipäivät olen siis lähes poikkeuksetta myös töissä. :) ):
Vko 1. La töitä, su vapaa
Vko 2. töitä la + su aamu ja päivällisvierailu
Vko 3. kuumehourailua
Vko 4. töitä la + su aamu
Vko 5. La vapaa + synttärit (ihanat sellaiset) su töitä
Vko 6. Tämä taisi olla vapaa, jipii!
Vko 7. la töitä, su ensi-ilta
Vko 8. la polttarit (hauskat sellaiset, kiitos Nata!! :) ) ja su kokonaan vapaa
Vko 9. la töitä
Vko 10. La päivällisvierailu, sunnuntai luojan kiitos vapaa
vko 11. la-aamu töitä, vapaaottelu illalla, su veljenpojan 2-v juhlat
Vko 12. la töitä
Vko 13. la synttärit, la ilta tuparit. Sunnuntaina saan ihan varmasti paskaraivarin, hermoromahduksen ja ammun itseäni jalkaan. No ei. Itken lohduttomana enkä suostu puhumaan enää kenellekään yhtään mitään.

En ymmärrä miten normaalit ihmiset jaksavat. En vain tajua. Minun tekisi mieli itkeä. Olen järkännyt lauantaita vaikka kuinka monta kertaa vapaaksi. Kinunnut vapaita päiviä, vaihdellut työvuoroja, ja silti minun on MAHDOTONTA PERKELE saada yhtään vapaata viikonloppua. Olen niin poikki.

Ei varmaan tarvitse mainita, että viime kesästä eteenpäin tämä on ollut ihan samanlaista. Minulla on muistaakseni ollut KOLME täysin kiireetöntä ja vapaata möllöttely-köllöttely viikonloppua lähes 12 kuukauden aikana. Itsesääliä, niisk.

Kirjoitin pätkän novellia eteenpäin ja olonikin vähän parani.

Rosmosin Wiilealta joka blogiini aina yhtä ihanasti kommentoi, hauskan ajantappomeemin joka voi paljastaa jopa jotain yllättävää vastaajistaan. Vastailkaa ihmeessä te, varmaan huikeat kolme lukijaani jotka blogiani luette ja laittakaa osoitteet jotta pääsen lukemaan likaiset salaisuutenne. :)

1. Mitä teit tasan vuorokausi sitten?

Nukkumaanmenoa

2. Kuinka tutustuit henkilöön, joka on kännykkäsi numeroluettelossa seitsemäntenä?

Hän synnytti minut

3. Onko sinulla paljon rutiineja?
Ei oikeastaan. Aikaisina aamuina ylös, kahvi tippumaan, aamupesu, leivät paahtimeen, meikkaus, kissojen ruuat, aamumussu, vaatteet päälle ja ulos.

4. Oletko rehellinen?
Enimmän aikaa.

5. Miksi asut siellä missä asut?
Sain asunnon onnenkantamoisena. Laajahko yksiö pk-seudulla, ei paskempi tuuri.

6. Osaatko sanoa (kalenteriin katsomatta) monesko päivä tänään on?
11.3. Joka päivä töissä tulee seurattua päivämäärää.

7. Koska viimeksi teit itse ruokaa?
Öööö.. Mieleen tulee vaan se kun poltin yhden paketin kiinni keittolevyyn. Siitä on jo aikaa..

8. Muistatko minkä CD:n ostit ensimmäiseksi?
Varmaan jonkin Metallican.

9. Millaisessa asennossa olet tällä hetkellä?
Jalat risti-istunnassa tuolilla, selkä lysyssä ja huonoryhtisenä.

10. Millainen perheesi on? Keitä siihen kuuluu?
Minä ja kaksi kissaa. Sitten on tietysti veli perheineen ja vanhemmat ja suku ja ja ja..

11. Mitä haluaisit huomenna tapahtuvan?
Voittaisin lotossa. Tosin en lottoa ja arvonta tapahtuu lauantaisin joten tämä on ehkä hivenen epärealistinen.

12. Kuinka paljon salaisuuksia sinulla on?
Paljon.

13. Näetkö paljon unia? Kerro viimeisin.
Näen. Enimmäkseen painajaisia. Nuorena pelkäsin ja kammosin niitä, nykyisin rakastan. Unet tuntuvat todemmilta kuin muu elämä, ne ovat elämää suurempia seikkailuja ja tunteita. Uneni ovat todempia kuin elämä jota valveilla vietän. Rakastan nukkumista.

14. Oletko enemmän ujo kuin villi?
Olen ujoista ujoin.

15. Aistitko, jos sinua tuijotetaan?
Luultavasti en. Hyörin omissa maailmoissani.

16. Ketä kättelit viimeksi?
Asiakasta joka oli todella tyytyväinen saamaansa palveluun.

17. Mitä näet kun suljet silmät?
Erivärisiä valoilmiöitä.

18. Kuinka monet kengät omistat?
En kylliksi monet.

19. Kuinka suuren joukon edessä olet esiintynyt?
En tiiä. Olen ollut telkkarissa muutaman kerran, joten kai aika monen.

20. Mikä oli päivän paras juttu?
Sain sanottua vähän takaisin oikein kettumaisella tuulella olleelle kollegalle. Ja se kun löysin seppälästä ihan hauskat farkut hintaan 4,7 euroa ja hauskan kaulaliinan hintaan 6,5 euroa.

21. Luokitteletko ihmisiä?
Voi kyllä. Mutta harvoin ilkeästi.

22. Kuinka korkealta katselet maailmaa?
Hyvin matalalta. Olen pieni ja pyöreä palleroinen.

23. Onko sinulla lemmikkieläimiä?
Kaksi kissaa.

24. Kerro joku viehättävä piirre ihmisessä?
Keskustelutaito.

25. Oletko tullut enemmän äitiin vai isään?
Äitiin.

26. Uskotko ihmeisiin?
Sitten kun sellaisen näen.

27. Kumpi on kiireisempää aikaa; arki vai viikonloppu?
Perkele en edes vastaa. Tana.

28. Olitko iloinen herätessäsi aamulla?
En, vain väsynyt.

29. Oletko tavannut isovanhempiesi vanhempia
En. Kuolivat kauan ennen kuin synnyin.

30. Mikä tappaa kiinnostuksen (ihmisistä puhuttaessa)?
Yleinen idioottimaisuus.

31. Oletko kateellinen muille ihmisille?
Riippuu kenelle.. Hyvästä ulkonäöstä olen aina kateellinen.

32. Oletko ollut kirpparilla myymässä?
En koskaan.

33. Koska eletään elämän parasta aikaa?
Tulossa toivon mukaan parin vuoden sisään!

34. Kuinka monta serkkua sinulla on?
5. Tietääkseni.

35. Kirjoitatko päiväkirjaa?
Jo vain.

36. Koska olet viimeksi itkenyt?
Viime sunnuntaina kun olin tosi, tosi kipeä.

37. Mikä muistuttaa viime kesästä?
Oma kulta.

38. Olemmeko kaikki jollekin tai jotenkin korvaamattomia?
Suurin osa.

39. Kuvaile hiustesi luonnollista väriä.
Sellainen mitättömän maantienharmaa

40. Kenen nimipäivä on syntymäpäivänäsi?
Ei mitään tietoa, ei kuulu lähipiiriin.

41. Oletko koskaan käynyt vessassa elokuvateatterissa
leffan aikana?
En koskaan!!

42. Onko sisäinen kauneus vain rumien puhetta?
No.. Joo? Kun sitä on varmaan kuitenkin kaikilla. Paitsi niillä joita vihaan ja inhoan.

43. Menetkö koskaan nukkumaan meikit naamassa?
Kerran. Yhden ainoan.

44. Osaatko keittää riisiä?
Osaan. Montaakin erilaista,

45. Pidätkö yksinäisyydestä?
Pidän, todella paljon.

46. Onko sinulla unelmia?
Juu, mutta ne on salaisuuksia.

Ah. Tuo myötätunnoista jaloin, puhtain ja parhaimman tuntuinen. Itsesääli omaa kohtaloa kohtaan. Olen muutaman viime kuukauden aikana alkanut sääliä itseäni oikein urakalla. Tämä pohjautuu varmasti joihinkin psykologisiin kytköksiin jotka puolestaan yhdistyvät hermokytköksiin oman elämän etenemisen -ja etenkin menneiden menetettyjen mahdollisuuksien, hyväksymiseen.

Itsesäälin aihe nro 1. Atopia. Voi minua reppanaa. Lääkkeet väsyttivät niin valtavasti ja koulussa oli kurjaa, että normaali koulunkäynti oli lähes mahdotonta. Eikä 90-luvulla vielä kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota lääkkeiden sivuvaikutuksiin. Nuoruuteni herkkä viattomuuden aika jolloin neitokaiset puhkeavat kukkaan, kului osaltani sairaalassa ravaamiseen ja ainoa mitä puhkesivat allergioiden lisäksi olivat finnit. Koulussa ei laskettu mitään helpotuksia sairauden vuoksi, sellaiset hemmottelut on sallittu vasta joskus 90-luvulla syntyneille kermamössösankareille. Minun aikanani piti mennä kouluun vaikka kuukahtaisi käytävälle. Päästötodistukseni oli totta puhuen niin huono etten olisi päivälukioon päässytkään. Liikunnasta sain arvosanaksi 5, eivätkä siinä auttaneet lääkärintodistukset tai vanhempien kirjoittamat ilmoitukset etten voi osallistua tunneille. Lisäksi opettaja oli niin vähättelevä ja inhottava, etten yhdeksännellä edes halunnut mennä sinne julkisesti muiden eteen pilkattavaksii. NIIN! Säälikää ja sulkekaa syliinne minun kauheampaakin kauheammat, katkerat ja kovat koettelemukseni! Teininä en saanut sääliä itseäni kun kaikki lääkärit hokivat piipahtaa katsomaan niitä oikeasti  sairaita, suurisilmäisiä ja kuolemaisillaan olevia lapsosia. Miten minä heitä inhosinkaan. HE veivät minulta oikeuden surra ja tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Kun heidän orjantappurakruununsa saivat heidän puhtoiset, kirkkaat ja pyhät otsansa vuotamaan verta ja silmien ainoat kyyneleet olivat veripisaroita ennen matkaa tuonelaan, minun otsani risut vain raapivat arpia sydämeen asti. Hemmetin hyväkkäät.

Itsesäälin mieliaihe nro 2. Työ. Jälkikäteen ajateltuna menin ihan liian pienenä töihin. Olin 11-vuotias ollessani ensimmäisessä kesätyössäni. Se ei olisi ollut mitenkään paha, elleivät eräät kierot sukulaiset olisi jättäneet edes nimellistä korvausta tai vaivanpalkkaa maksamatta! Maksattivat jopa matkat äidilläni ja minä siivosin, juoksin ja toimitin asioita, puunasin, toimin lastenvahtina ja yritin tunnollisesti olla kiltti ja kunnollinen. Mokomat verenimijät. Kesästä 1992 eteenpäin olin töissä ja 16 vuotta täytettyäni menin jo kokopäivätöihin. Olen kohta toiminut siis puolet elämästäni melko kokoaikaisesti työelämässä. Välissä on ollut lyhyitä 1-3 kk työttömyysjaksoja sekä tietysti välillä olen tehnyt töitä opintojen ohella vain 1-3 kertaa viikossa. Mutta nuo ovat harvoja vuosia. Olisin kuitenkin halunnut mieluummin viettää "normaalin" nuoruuden. Olisin halunnut päästä heti lukioon ja jatko-opintoihin. Olisin halunnut olla stressaamatta rahasta ja itkemättä laskuja 18-vuotiaana. Olisin halunnut viettää huoletonta aikaa. Nuoruuteni, 13-20-vuotiaaksi oli melko helvetillinen ajanjakso elämässäni ja olen todella iloinen että se on ohi. Varsinaisen murrosiän itseni etsimisen, pienen kapinoinnin yhteiskuntaa ja normeja vastaan koin vasta joskus 22 vuotiaana. Aiemmin ei yksinkertaisesti ollut ollut mahdollisuuksia tai resursseja. Onneksi koin. Onneksi kävin iltalukion (vaikka jopa yksi ystävistäni suhtautui äärettömän skeptisesti asiaan ja kehotti jo hankkimaan ammatin). Tuolloin kuitenkin vasta opettelin normaalia elämää ilman jatkuvia sairaalakontrolleja, hoitoja, lääkityksen etsimistä ja kovia kipuja.

Itsesäälin ihana osa 3. Henkilökohtaiset kurjuudet yksityiselämässä. Kyynel. Kyynel. Kyynel. Väkivaltaa, ikäviä kokemuksia ja sitä rataa. äh. Olen raivostuttavan hyvin näemmä päässyt kaikesta muusta yli paitsi miespuolisten tuttujen sekä päätään aukomaan tulleiden tuntemattomien kommenteista kohdistuen ulkonäkööni. Olen hyvin realistinen ulkonäköni suhteen, mutta silti en suostu uskomaan erään valopään mietteitä minusta avokaulaisessa topissa. "Sä et kyllä ole sen näköinen että voisit pitää tuollaista paitaa." Olin silloin vielä paljon hoikempi kuin nyt! Paskiainen! Munapää! Runkkari! Menisi vaikka pystyyn vit*uun itkemään jos elämä on niin kurjaa, että pitää muille tulla avautumaan! Niin. Siis pointtina oli, että kurjaa etten syntynyt nätiksi. Olisin aina halunnut olla sievä. Todella harmi että olen tällainen persjalkainen, pottunenäinen kummajainen jolla on vinot hampaat ja huono iho. Paljon ryppyjä ja uudestaan ongelmia ihon ja allergioiden kanssa! KELE!!

Olen monesti miettinyt millaista elämäni olisi ollut jos en olisi sairastunut. Tietysti olisin voinut olla kirkasotsainen ja puhdassydäminen, sitkeä taistelija joka vaikeuksista ja syvästä väsymyksestä huolimatta puurtaa itselleen kympin keskiarvon, mutta kun en ollut. Jälkikäteen ajateltuna voimani menivät ihan päivästä toiseen selviämiseen, eikä energia todellakaan riittänyt sen kaiken kurjuuden ja paskamaisten ämmien tai kusipää tarkkisluokkalaisten kiusanteon lisäksi enää koulunkäyntiin. Silti kieltäydyn olemasta epäonnistuja. Päinvastoin. Kaikkien niiden paskamaisten juttujen vuoksi mitä noina vuosina tapahtui pidän ihmeenä että a. olen hengissä, b. olen likipitäen terve nuori nainen c. olen melko täysijärkinen. d. olen edelleen EMPAATTINEN vaikka voisin osoitella muita sormella ja sanoa että pärjätkää, pärjätkää! Pärjätkää ilman apua, minulla on kuitenkin ollut paljon vaikeampaa! Inhoan ihmisiä jotka kieltäytyvät auttamasta, tuntemasta myötätuntoa tai antamatta kannustusta vain, koska he itse ovat selviytyneet loisteliaasti yhtä vaikeista tai vaikeammista lähtökohdista huolimatta. So?! Me emme ole samasta muotista, ja ne jotka ovat vahvempia piru vie jakakoon sitten voimia niille jotka eivät ole yhtä vahvoja.

Ahh. tekipä hyvää. Poistan varmaan pian tämän tekstin. Mutta siitä huolimatta on hyvä tunnustaa itselleen käyvnä läpi jotain marttyyrian korkeinta vaihetta. Minusta ensimmäistä kertaa melkein tuntuu, kuin olisi oikeus olla vihainen olosuhteille eikä kurja nuoruuteni ole ollut pelkästään henkilökohtaista syytä. Että olisin ollut myös olosuhteiden uhri, en pelkkä epäonnistuja.

Hampaassani on reikä. Huomasin sen syksyllä, mutta en ehtinyt ajatella asiaa sen kummemmin. Joulun jälkeen huomasin, että vaikka reikä on ihan pikkuinen, se on suoraan purupinnassa ja pureskelu saattaa välillä vihlaista ikävästi. Pelkään kuollakseni hammaslääkäriä ja kaiken lisäksi se on hirveän kallista. Varsinkin julkisella puolella. Viime kerralla (vajaa pari vuotta sitten) kun lääkäri paikkasi "pienen ja helpon" reiän se maksoi minulle melkein koko hampaan. Eikä takeita vieläkään ole siitä, saanko pitää sen. Ilmeisesti hän kyllä paikkasi oikean hampaan, mutta hioi väärää kun paikkaa piti saada matalammaksi. Älkää kysykö miten tämä on edes mahdollista.. Tämän seurauksena paikka jäi korottamaan ja hammas kipeytyi aivan hirveästi. Asiaa korjattiin neljä kertaa julkisella puolella (tällä summalla olisin paikannut vaikka kaksi hammasta yksityisellä) jonka viimeinen tapahtuma oli tilanne jossa silmät muljahdellen, vartalo täristen makasin jälleen porattavana, ilman minkäänlaista puudutusta "Kun muuten me emme näe kunnolla onko paikka nyt sopivan korkea" ja silmät vettä valuen. Allekirjoittanut ihmettelee miten ne aiemmat paikat on voitu sitten hioa sopiviksi paikkauksen ja puudutuksen jälkeen. Kipu oli niin sanoinkuvaamatonta että iho nousee edelleen kananlihalle. Kuvitelkaa hammas, joka on joutunut jatkuvalle rasitukselle vuoden ajaksi ja joka viikko kipeytynyt enemmän ja enemmän. Tuntui ettei poraaminen ole koskaan ohi ja lääkäri oli sitä mieltä että hammas on varmasti haljennut kun on kerran niin kipeä, kiskaistaan irti vaan. Tässä vaiheessa allekirjoittanut kirkaisi "Eiiiiiiii!!" sillä seurauksella että lääkäri hermostui minuun täysin ja varmaan muilla kipupäivystyksessä istuvilla nousivat niskakarvat pystyyn. En tiedä moniko luikki häntä koipien välissä takaisin kotiin potemaan.

Mutta nyt. Nyt sain äidiltäni suosituksen todella kärsivällisestä ja hyvästä hammaslääkäristä ja olen todellakin valmis maksamaan sen muutaman sata euroa paikkauksesta. Saan puudutukset poraamista varten ja kunnollisen amalgaamipaikan minulle täysin sopimattoman ja hammasta murentavan muovipaikan sijaan. Odotan melkein innolla. Vain melkein. Hammaslääkäri on ehkä pelottavin paikka koko maailmassa ja näen lisäksi toistuvasti "hammaspainajaisia". Unia joissa hampaat putoavat, murskautuvat, murenevat, mädäntyvät tai muulla tavoin tuhoutuvat.

Tämän vuoksi en nyt ehdi pahemmin blogia kirjoitella. Koska pk-seudulla yksityisten palkkiot ovat taivaissa, teen yhtä tarjottua työvuoroa lukuunottamatta kaikki ylimääräiset mitä vain saan haalittua. Tämä tarkoittaa paria melko rankkaa työviikkoa jolloin en joka päivä ehdi edes kotiin, saati kirjoittaa mitään. Mutta taidan saada ainakin 300 euroa säästöön hammaslääkärilaskua varten! Se yksi työvuoro muuten.. Hetken tunsin kiusausta ottaa senkin vastaan, mutta Mr. T on kultaisista kultaisimpana ostanut minulle jo lipun johonkin mäiskintämatsiin (vapaaotteluun?) jota olemme menossa porukalla katsomaan. Siinä vaiheessa kun mies sanoi "Haluatko sä mennä töihin? Kyllä me varmasti aina joku saadaan tilalle, tärkeintä että saat riittävästi nyt rahaa." meinasin alkaa parkua liikutuksesta. Mr. T esitti tarjouksen ihan vilpittömästi ja huolissaan minusta. Tajusin etten todellakaan halua sinä iltana tehdä mitään muuta kuin olla rakkaani kanssa. En tajua miten minulla voi olla noin ihana mies. Enkä ansaitse häntä, mutta ei kerrota sitä hänelle. Hys hyss..

Ihan vain lyhyt kirjoitus, pitäisi olla jo suihkussa ja kohta matkalla töihin. Voi kun inhoan näitä lauantai-vuoroja! Mutta eilisestä..

Kaikki meni kerrassaaan hienosti pienokaisen kanssa. Tulin ihan loistavasti toimeen veljenpojan kanssa joka ei tippaakaan hämmästynyt kun päikkäreiltä herätessä vanhemmat oli poissa ja hassu täti vain paikalla. Me leikittiin ja rysäytettiin autoja toinen toistaan hurjempiin kolareihin, oltiin hieman piilosta ja vaihdettiin jopa vaippa. Onneksi oli vain pissavaippa. Ei sillä ettenkö osaisi kakkavaippoja vaihdella, mutta kivempi tietysti näin. Entä sitten kun veljeni tuli takaisin ja lähdettiin kättärille? Voi hitsi vauvat on kurttusia. Niiden sormet ovat ihan yhtä pehmoista ryttyä ja otsa rutussa. En ole varmaan koskaan nähnyt noin pientä, edellisenä yönä syntynyttä. Uskomattoman pienestä sitä täytyy elontaival alkaa. Toisaalta kun ajattelee mistä sitä tullaan, niin ihan järkyttävän iso mötikkä! Auts!

Taisin viime yönä nähdä unta ehkä omasta vauvasta. Ensimmäistä kertaa se ei tainnut olla painajainen..

Olen allergikko. Tämän vuoksi aiheutan aina välillä erinäisten ravintoloiden tai pikaruokapaikkojen työntekijöille harmaita hiuksia. Muutama vuosi sitten carrolsissa kieltäydyttiin kertomasta "tuotesalaisuuksiin" vedoten voinko syödä heidän hampurilaistaan, vai onko mausteena esim. sitruunamehua. He pääsivätkin minusta sillä useaksi vuodeksi ihan kokonaan eroon. (Sitruuna sekä appelsiini ovat muuten kumpainenkin kovin suosittuja kastikkeissa ja majoneeseissa.)

Tällä kertaa palvelu oli ihan miellyttävää ja työntekijä tulosti työllä ja vaivalla sisällysluetteloita koneelta. Hampurilainen oli sen sijaan pettymys. Hamppari oli niin kylmä ettei juusto pehminnyt lainkaan, pihvi maistui siltä kuin olisi kiskaistu jääkaapista ja sämpylä mureni ihan kuin se ei olisi paahdinta kuin korkeintaan kaukaa nähnyt. Ketsuppi oli kaikkialta loppu, ja sitä odotellessa jäähtyivät sitten ranskalaisetkin. Juomassa oli onneksi jäitä, joten se oli sentään asiaankuuluvasti vielä kylmempää kuin muu annos. Olipa pettymys. Minulla ei oikein hyviä kokemuksia carrolsista ole.. Ehkä siihen oli syynsä, että Hesbrger haukkasi aikoinaan Carrolsin?

Eikä kukaan kertonut minulle! Sain vasta aamulla tiedon, että kälylle on syntynyt yöllä klo 2:30 toinen pikkuruinen poika. Olin hieman haikaillut tyttöä, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole minkään valtakunnan merkitystä, koska vauva on terve ja hyvinvoiva! Ihan kohta olen lähdössä vanhemman veljenpojan uniseuraksi sillä välin kun veljeni kipaisee asioilla. En ole koskaan aiemmin ollut kahden pikkuisen kanssa (vaikka olen kyllä useasti tarjoutunut, mur), joten hieman jännittää mitä jos lapsonen herää juuri silloin kun äiti ja isä ovat molemmat poissa ja vain puolituntematon täti paikalla! Olen ollut niin usein töissä sunnuntaisin, etten ole ehtinyt nähdä veljenpoikaani niin usein kuin olisin halunnut. En siis ole kuin joku kasvoista tuttu tätönen.

Toisaalta en voi syyttää tästä ketään. Eihän minulla ole omia lapsia enkä nykyisin oikein enää osaa suhtautua lapsiin. Kun tein vielä töitä lastenvahtina vanhempien perusoletus oli, että tiedän mitä teen. Ei tarvitse huolehtia, olen toimiston tai työsuositusten mukaisesti arvostettu ja taitava lasten kanssa. Mutta nyt, yksityishenkilönä, huolimatta ainakin kuuden vuoden kokemuksestani, olen kaikkien vanhempien silmissä Se Kokematon Naisihminen Joka Ei Ole Äiti. Toisin sanoen varmaan rikon lapsen jos sen jättää hetkeksikin seuraani vartioimatta. Yksikään äiti ei ole uskaltanut jättää lapsiaan vartioimatta seuraani yksityiselämässä, mutta lastenhoitajana riepottelin useampaa suvereenisti samaan aikaan. Millasenakohan läheiseni oikein näkevät minut? :D No. Nykyisin en oikein edes uskalla lähestyä ystävien tai sukulaisten lapsia. Pidän soveliasta etäisyyttä etten säikäytä mammoja puolikuoliaaksi pelosta että edes yrittäisin olla heidän lastensa kanssa. (Tähän tekee poikkeuksen ainostaan Nata, jonka ex tosin kerran äsähti hyvin äkkiä minulle kun yritin pienokaista halia "Älä nosta sitä! Sen jalkojen täytyy vahvistua tai se ei opi kävelemään!!"). Käteni lennähtivät irti ja koko heidän loppuvieraluidensa ajan olin ihan hermona kun lopulta muksu lykättiin syliini että pitelen pienokaista väärin ja sen selkäranka vähintään vääntyy mutkalle.

Mutta ihanaa! Minusta tuli täti toiseen kertaan, ja iltapäivällä pääsen katsomaan suloista tuhisevaa pienokaista. :)

Puhelin ei soi. En osaa keskittyä. Miksei hän soita sanoakseen hyvää yötä? Onko jotain sattunut? Onko hän ajanut kolarin? Loukkaantunut treeneissä? Karannut jonkun tytön kanssa? En varmasti soita itse. Olen välillä suurinpiirtein kasvanut luuriin kiinni, enkä halua muodostaa siitä tavaramerkkiä tai komeilevaa korvakorua. Väsyttäisi jo. Olisi mukava juoda rauhassa iltatee ja sitten kömpiä vällyjen väliin (jotka unohdin pestä, hyi olkoon jos lakana on yli viikon).

Sen sijaan lihotan itseäni narskuttamalla hartaudella luomuammujen maidosta tehtyä briejuustoa ja mietin miten sitä jaksaisi vielä keittää teetä. Kun kovasti tekisi mieli. Mutta sitten pitäisi tiskata ja tiskaaminen on ihan pläääh ja oikeasti janottaa joten tekisi mieli vettä mutta.. Miksei se puhelin soi?!!

Pari varvastani ovat ihan peevelin kipeitä. Särky alkoi muutama tunti sitten ja kotiin päästyäni ja kengistä vapauttaessani oikean jalan varpaat suorastaan kitisivät kivusta. Tänään olisin halunnut mennä salille, mutta kiitos yötä myöten kiljuvien naapureiden, en tietenkään jaksanut vaan väsytti koko päivän ihan hirveästi. Aloin kuitenkin miettiä, ovatko varpaani nyt ihan oikeasti todella kipeät, vai tekeekö alitajuntani minulle tepposia? Onko surkea saliharrastukseni oikeasti olotilassaan olosuhteiden pakosta, vai teenkö itse liikuntaharrastukselleni hallaa ja pakkasta? Nytkin varpaiden kivun alkulähdehän oli viikkokausia sitten niiden päälle pudonnut painava valokuva-albumi, jonka jäljiltä kinttu oli turvoksissa ja päältä kulki musta viiva. Mutta voisi kuvitella vaivan jo parantuneen. Aika ihmeellistä jos kipu nyt uusisi. En ole edes käyttänyt kauniita kenkiä, vaan pikemminkin tylsiä ja turvallisia talvinilkkureita. Juuri niitä rumanmukavia joista aiemmin angstilla kirjoitin.

Kipeiden varpaiden lisäksi saliharrastusta ovat jarruttaneet ptkä ja pirullinen flunssa tammikuussa, vatsatauti helmikuussa sekä lukuinen joukko muita pieniä mutta vaivalloisia matkalle tulleita esteitä. Väsyttää, ei ehdi, pakko nukkua, pakko siivota, pakko köhh.. saada kirjoittaa edes blogia. Olen selvästi myös tapaluuseri. Miten ihmeessä vuosi sitten jaksoin niin ahkerasti treenata ja habailla?

..Ja nyt varpaat itseasiassa tuntuvat jo paremmilta. Ehkä vika onkin huonoissa työkengissä.

Tuli kesäkirjasestani mieleen varsin suloinen kesämuisto jonka oikeampi osoite olisi varmaankin aasiakas.net, mutta jonka nyt kuitenkin lisään muiden iloksi tänne.

Olin siis eräässä hki:n koillisosan ongelma-alueella nuorempana kesän marjakojun myyjänä..:

Asiakas tulee kokeilemaan ja hypistelemään tuotteita. Vertailee hintoja. "Onko sulla tässä vaakaa?"
Minä hymyillen: "Ei, meillä on käytössä litramitat mutta niiden lisäksi tulee aina kaupantekiäisiä."
Asiakas: "Ai että varastat asiakkailta? Ootkos kuule ämmä ikinä harkinnut rehellistä työtä?"
Minä häkeltyneenä: "Kyllä tämä on ihan lainmukaista toimintaa. Perunat saa kapassa, herneet, aprikoosit, kirsikat ja mansikat litrassa."
Asiakas: "Ja nämä ovat varmasti ihan mätiä ja pilaantuneita ulkolaisia!"
Minä: "Maistiaisia saa ilman muuta ottaa. Joko rasiasta tai pöydästä. Mansikat tulevat tilalta xxxx ja.."
Asiakas: "Kysyinkö minä sitä häh? Sanoin että sinä olet huijari ja varas! Täällä huiputat rehellisiä ihmisiä, jumalauta!"
Minä: "Niinno, jos toiminta epäilyttää niin tuossa ihan vieressä on market missä on vaak.."
Asiakas: "Voi saadana! Käsketkö sä asiakasta punnitsemaan! Ja tietysti laittaisit kerrankin oikean mitan kun tietäisit että asia tarkistetaan. Kyllä minä olen useita vuosia seurannut sinun toimintaasi!" (mainittakoon, että olin ensimmäistä ja viimeistä kesää tuolla.)
Minä: "Olen pahoillani jos olette joskus kokeneet toiminnasta mielipahaa. Voisin laittaa vaikka puolikkaan litran tästä hyvitykseksi."
Asiakas: "Siis sä yrität lahjoa mua?! Täähän on ihan naurettavaa! HEI KAIKKI! Täällä lahjotaan asiakkaita pitämään turpa kiinni!" asiakas karjuu naama punaisena parkkipaikalla.
Minä: "Kuulkaa. En yrittänyt lahjoa teitä vaan tarjota hyvitystä jos olette joskus kokeneet tulleenne kaltoinkohdelluksi. Jos ei toimintamme miellytä, teidän ei tarvitse täältä mitään ostaa. Siihen emme pakota."
Asiakas: "Siis sä pe*keleen h*ora käyt vielä vidduilemaan. Varastat täällä asiakkailta rahaa, valehtelet ja sitten vielä käsket painua hevon he*vettiin! Mä teen sun toiminnastasi lopun täällä! Kato vaan, huomenna on tarkastajat täällä! Soitan sun pomolle ja saat likka etsiä töitä tän jälkeen pitkään. Noin ruma pääsee korkeintaan p*skoja pesemään." + lisää mesoamista. Minulla oli itku kurkussa ja teki mieli vain lähteä kävelemään ja jättää se koko paikka taakse. Loppujen lopuksi tyyppi ei mitään ostanut vaan lähti haukuttuaan minut pystyyn. Kädet tärisivät varmaan vielä kaksi tuntia jälkikäteen.

Tuollaista sai siellä kuulla joka ikinen päivä. Harvemmin tosin yhtä antaumuksella kuin tuolloin. Vihasin paikkaa ja vihaan yhä edelleen. Koko mestan saisi räjäyttää maailmankartalta.

Ensi kesänä aion pitää päiväkirjaa! Minulla on kokonaisen kolomen viikon loma, joten ostin hauskan muistikirjan muka-romaanin kansikuvalla. Minulla on oikeasti suorastaan fiksaatio päiväkirjoihin ja muistikirjoihin, en vain yleensä saa aikaiseksi kirjoittamista kuin puoliväliin asti. Joka tapauksessa! Aion kirjoittaa siihen vapusta eteenpäin kaikkea kivaa tapahtumaa, printata koneelta digikuvia valokuvapaperille ja liittää kirjaan (harmi vain että kyseessä on aika pieni kirjanen) ja tietysti kaikkia pieniä, hauskoja uutisia mitä nyt kesällä tulee vastaan. Kunpa ideani onnistuisi, kesällä tapahtuisikin jotain ja mieluiten kaikkea hauskaa! Jos motivaatiota riittää täyttää kirja merkinnöillä, kuvilla ja pienillä uutispläjäyksillä, sitä on varmasti hauska lukea vaikka kymmenen vuoden päästä. :)

Näin vatsataudissa on viimein aikaa kirjoittaa jotain uutta tännekin.

Ystävänpäivä 14.2.

Heräsin kuudelta aamulla töihin vaikka kuinka olisi tehnyt mieli viskata vekkari ikkunasta asfalttijäälle mäsäksi. Silmät ristissä taistelin tieni aamukahvin kanssa meikkipussille ja iskin kissoille aamusapuskaa samalla kun yritin haukotella leipäni mahaan. Menihän se työpäivä ohi, ehdin kotiin vielä nokosille ennen kuin nukuin pommiin ja tapasin Mr. T:n leidimäisesti 20 minuuttia myöhässä. "Teetkö kulta pöytävarauksen? Voi olla haastavaa saada muuten ravintolailta kun on ystävänpäivä ja lauantai?" kyselin päivää ennen. No ei suinkaan. Intuitiolla mentiin eri paikkoja läpi varpaat jäässä ja korvat pakkasesta putoamaisillaan kun ei mihinkään mahduttu istumaan. Lopulta eksyimme sympaattiseen kiinalaiseen mistä lohkesi pöytä kymmenen minuutin sulamissession aikana. Ruoka oli suorastaan taivaallista! Viime kerralla samainen paikka oli tuottanut pettymyksen laimealla annoksellaan ja jäähtyneellä riisillä, mutta tällä kertaa annokset olivat höyryävän kuumia, riisi sopivan paakkuista puikoilla syömiseen, annos kerrassaan herkullinen ja palvelu kiireestä huolimatta ihan hyvää. Katselin silmät sydämenmuotoisina armastani vielä elokuvissa asti, vaikka filkan juoni kertoi keskiluokan kurjasta pettymyksestä elontaipaleella ja selittämättömästä ahdistuksesta täysin tavallisessa elämässä. Samaistuin Kate Winsletin vahvaan ja samalla herkkään hahmoon, joka yritti parhaansa mukaan tehdä perheestä ja itsestään onnellisen. Sellaisen mistä haaveillaan nuorena kun tie on vielä auki taivasta myöten, eikä arki tarkoita pyykkivuorista selviämistä ja tasaisen harmaata hivutusta päivästä toiseen. Illaksi tulimme minun luokseni höpöilemään ja söpöilemään ja minusta tuntuu, että Mr. T ihan kiristämättä, manipuloimatta tai itkuteatteria esittämättä vihjaisi että meillä voisi olla tsäänssit yhteiseen tulevaisuuteen. Oli ihanaa nukahtaa pitkästä aikaa tuttuun kainaloon. Ilman itkuja, surua tai suunnatonta ahdistusta.

Sunnuntai 15.2.

Sunnuntaina oli lyhytelokuvan ensi-ilta minne allekirjoittanut pisti parastaan päälle. Mustat, ihan aavistuksen lahkeista levenevät housut enemmän kuin mairittelivat piilottamalla makkarat, tiukka toppi ja sen päällä liehuva tunika saivat näyttämään aikuiselta ja itsevarmalta. Tai vaihtoehtoisesti raskaana olevalta, mutta tunsin oloni hyväksi. Jalkoja jäädyttivät ihanat mimmimaiharit, joiden materiaalilla on taipumusta kerätä kaikki kylmyys ja hohkaa se kenkien sisälle niin, että vielä sisälläkin menee puolisen tuntia ennen kuin tunto palaa varpaisiin. Emme ihan päässeet kävelemään pitkin punaista mattoa, limusiineista tai paparazzeista puhumattakaan, mutta muuten kyseessä oli juuri sellainen ensi-ilta, missä aula täyttyy kauniista ja itsevarmoista ihmisistä kekseliään muodikkaine asuineen, miesystävän kollegalla on enkelikasvoinen ja vaaleakiharainen tyttöystävä ja itse yrittää epätoivoisesti tuntea itsensä muuksi kuin ujoksi makkaraksi. Paikalla on tietysti joitakin julkisuuden henkilöitä joita en tosin ikinä onnistu bongaamaan kun en vaan tunnista kasvoja. Minulle voi kädellä huitoa ja osoittaa että tuolla, tuossa noin on se-ja-se!, ja silti tähyilen ohi tai väärään suuntaan. No ok, yksi pääosan esittäjä on lempinäyttelijöitäni ja niin kaunis ettei häntä voinut olla huomaamatta.

Elokuvat olivat hyviä! Ensimmäinen oli vartin mittainen lyhytelokuva, lyhyt pysähtynyt hetki syöpään kuolevasta naisesta ja lyhyestä kohtaamisesta rakastamansa ihmisen kanssa. Jonkun niin erikoisen, että häntä voi vielä rakastaa kuolemaansa saakka vaikka tämä on jo toisen oma. Tarinassa oli jotain riipaisevaa ja traagista. Se jäi mieleen mietityttämään. Millainen on elämä, jos voi vielä rakastaa jotakuta joka on pitkään ollut toisen oma, ja tämän henkilön haluaa viimeisinä päivinään vielä tavata, nukkua hänen vieressään. Pistää tutkailemaan itseään. Minkälaisena omat rakkaudet kokee.

Toinen elokuva olikin sitten vähän raadollisempaa meininkiä kulttuurien yhteentörmäyksistä, väkivallasta, rakkaudesta ja pyrkimyksestä parempaan mikä ei välttämättä aina pääty hyvin. Tässä elokuvassa Mr. T oli sitten ollut säveltäjäntoimessa ystävänsä kanssa ja musiikit kyllä olivatkin mieleenpainuvat ja upeat. Olen nähnyt aiemmin yhden tämän nuoren ohjaajan teoksista ja pidän ihan mielettömän paljon hänen töistään. Aiheet eivät ole helppoja, niihin on löydetty uusia näkökulmia, onnistuttu kurkistamaan todentuntuisesti maailmaan joka usein jää tabujen ja keinotekoisesti eteen nostettujen fasadien taakse. Mielenkiinnolla odotan nuoren ohjaajan seuraavaa työtä, odotukset vain kasvavat jatkuvasti suuremmiksi. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä!

Eipä sitten todellaakaan jäänyt aikaa tehdä uutta blogia tai edes kirjoittaa vanhaan. Mutta voi että! Ensi sunnuntaina on ensi-ilta, mihin olen kröhömm.. avecina kutsuttu kun miehisempi osapuoli on ollut osallisena elokuvan valmistumisessa. Tämä on toinen ensi-ilta mihin olen kutsuttuna, ja vaikka kyseessä on oppilastyö on se sitten kuitenkin ensi-ilta mihin pitää vähän tälläytyä. Ostin hauskan tunikan jolla voin peittää pömpöttävän vatsani ja ajattelin sen alle pukea oikein ihoa nuolevaa ja superseksyä. Ties vaikka miespuolinen sitten lankeaisi syntiin, tuhoon ja turmioon ja tulisi luokseni yöksi. Minulla olisi maailman ihanimmat, sirot ja sulokkaat avokkaat, mutta niiden käyttö vaatisi kaikkea erityisjärjestelyä enkä ole varma onnistuuko se tulevan näytöspaikan aulassa. Kenkien vaihto ja vaatteiden säilytys siis. Viimeksi jokainen piti huolen ihan omastaan.

Mites. Pitäisikö minun nyt heittää pikkarit lavalle ja kiljua Mr. T!! kun tulee hänen vuoronsa mennä eteen. Kyseessä on kuitenkin musiikilliset ansiot, joten eikö silloin ole jokin "luovu nimettömistäsi"-hetki kyseessä? Ainakin minulla olisi ihan huiput mustapitsituhmeliinit varastossa, mutta luultavasti osuisin kuitenkin väärään henkilöön ja aiheuttaisin yleistä paheksuntaa. Taidan jättää ne ihan kiltisti jalkaani ja vain yllättää iloisesti joko pyykkikorin tai mr. T:n.

Taidan aloittaa tähän rinnalle toisen blogin. Sellaisen kevyemmän joka käsittelee jokapäiväistä elämääni. Tämä kun lipsahti ihan erilaiseksi mitä olen kuvitellut, ja haluan myös kirjoittaa jotain hauskempaa ja kevyempää. Yritän illalla laitella uuden blogini, jonka merkinnät alkavat kyllä kannettavan kautta jo eiliseltä. :) Kunhan ensin keksin nimen ja käyttäjätunnuksen jajaja...

Katsotaan riittääkö aika kahden blogin pitämiseen, kuntosaliin, töihin, niinjanäin seurusteluun ja ties mihin muuhun. Älkää muuten kuvitelkokaan että olisin ahkera. Olen oikeasti patalaiska ja kirjoittaminen on vain pirun hauskaa.

Niin ja koko aamun olin tosi pirteä ja lauleskelin iloisesti ja kujertelin kissojen kanssa, vaan kun töihin pitäisi lähteä iskee kauhea väsymys jäseniin ja silmät alkavat väkisin lupsua. Huokaus.

Olen yrittänyt kovasti miettiä olenko oikeista syistä jumissa elämäntilanteessani. En edes yritä kieltää, etteikö eroaminen lopullisesti olisi helpompaa jos Mr. T ei olisi niin houkuttelevassa asemassa kaikin puolin. Toisaalta mietin, että kun suhteen onnistumisprosentti pyörii ehkä juuri ja juuri nollan yläpuolella, ei houkuttele kauheasti kärsimään tätä epätietoisuutta. Sitäpaitsi.. Minne ihmeeseen olen hukannut jälleen omanarvontuntoni? Tiedän, että olen tärkeysjärjestyksessä siellä jossain kaaaaauuuukana takana kaiken mieluisamman jälkeen, joten miksi nielen pahan mieleni ja annan kaiken olla? Toivonko liikaa, jos haluaisin olla ensimmäisenä? Minä kuulen muilta näistä rakkaustarinoista.. Niistä kirjoitetaan satuja, tarinoita, elokuvia. Jotkin suuret rakkaustarinat elävät ikuisesti, toiset elävät niitä. Se pistää ihmettelemään, miksei minun kohdalleni ikinä osu tällaista? Mikä minussa on vikana? Miksen minä saa elämässäni sellaista rakkaustarinaa ja tunteiden paloa mistä saan vain maistiaisia muiden kautta?

Lisäksi minulla on pitkästä aikaa todella raastava päänsärky. Viime viikon näköhäiriöt vähän enteilivät tätä, mutta toivoin että särky ei sitten iskisikään. Olen niin iloinen että tänään on vapaapäivä. Jokainen vähäinenkin ponnistus, jo kahvikupin juominen saa kivun viiltämään takaraivosta otsaan. Silmien liikuttaminen sattuu, kovat äänet ovat helvettiä. Pään takaosa on niin arka, että sormien painaminen takaraivoon saisi minut ulvomaan kivusta. Voi minua.

Enpä olisi millään jaksanut herätä tänä aamuna. Mutta kun Mr. T:n lähtöaika treeneihin lähestyi, oli pakko kömpiä torkuttamaan hänen viereensä sohvalle mihin miehen houkuttivat älyttömät lasten piirretyt kera aamiaisen. Ei, emme ole täysin virallisesti yhdessä. Ei, emme myöskään säädä mitään kenenkään muiden kanssa. Kyllä, katselemme vielä hetken yksi = kaksi vai ilman paremmaksi. Kunhan vaan ei nyt elämä liian helpoksi ala. Inhoan tätä. Jos jäämme yhteen, hän joutuu luopumaan hyvin todennäköisesti erittäin rakkaiden ja läheisten sukulaisten vierailuista tulevaan yhteiseen kotiimme. Nämä ex-tempore vierailut ovat aiemmin olleet lähes elämäntapa. Kutsutaan kylään, paistetaan räiskäleitä ja vietetään leppoisaa yhteistä aikaa. Olemme tietysti puhuneet, että jos näin kävisi, lopettaisimme seurustelun.. Mutta mutta. Hiljattain olen ymmärtänyt miten eriarvoisessa asemassa olemme ja tajunnut, että putoaisin täysin tyhjän päälle erotessa. Siinä missä toisella on erityislahjakkuuksien kautta kertynyttä maallista mammonaa, toinen on ikuinen haaveilija jonka varallisuus muodostuu pitkästä ja piinallisesta opintolainojen takaisin makselusta, pikkuruisesta muutaman killingin myyjän palkasta sekä kolmesta kauniista kenkäparista. Noilla ei pitkälle pötkitä. Kengistä putoavat aina ennemmin tai myöhemmin korot eikä suutari laita ilmaiseksi uusia.

Huokaus. Voi kun elämä olisi astetta helpompaa. Kun ei olisi allergioita olemassakaan, niin meidän elämämme näyttäisi ihanalta hattarankeveältä pinkiltä pilveltä lihallisten nautintojen taivaassa.

Ai niin.. Kirjoituksen kyllä piti käsitellä sitä miten laiskottaa vaikka kohta pitää lähteä omiin treeneihin.

Olen kadottanut sanat. Ostettuani miniläppärin aloitan kärsimättömänä kirjoittamisen ennen kuin ajatukseni ovat edes ehtineet muotoutua. Kärsin tyhjän paperin pelosta. Ja sanat.. Ne kiusaavat minua. Pyörivät mielessä, kujeilevat ihan kielen kärjellä ja viime hetkellä pakenevat ilkikurisesti ilkkuen. Puikahtelevat piiloistaan mieleeni pyörimään juuri silloin kun kone lataa, ja kun yritän saada niistä otetta, ajatus herkeää, ote kirpoaa ja sanat karkaavat kuin kiusoitellen. Jättäen vain muistijäljen, epämääräisen tunteen, värin ja tiedon siitä että hetkeä aiemmin minä tiesin sen!

Ehkäpä tämän vuoksi en koskaan ole kovin kummoinen kynäilijä ollutkaan. Sanat ovat liian usein värejä, kuvia, tapahtumia. Miten voisin maalata muiden eteen sen, mikä näkyy niin selkeänä ja kirkkaana suoraan mielikuvitukseni, tietoisuuteni ja silmieni edessä? Mutta siinä missä vielä puoli vuotta sitten kuvat paukuttivat päätäni sisältä päin haluten ulos, tekevät sanat ja tarinat nyt sen. Se on kuin muisto pääkivusta, pakkomielle saada ulos kakaistuksi sen mikä kallon sisällä takoo pientä vasaraa.

Olen epäreilu. Erittäin. Mr. T on oikeastaan hyvinkin kultainen, kärsivällinen ja suloinen, mutta olemme joissain suhteissa hyvinkin erilaisia ja oma vähemmän sosiaalinen je leväperäisempi persoonani potee ajoittain hirveitä tunnontuskia saamattomuudestaan. Yritän kauheasti välillä sopeutua sellaiseksi, millaisena kuvittelen Mr. T:n minut haluavan. Vaikkei hän edes moista pyydä. Ja sitten syytän häntä omista epäonnistumisistani.

Noin. Tunnustettu. Kaikki ei ole hänenkään puoleltaan tietenkään täydellistä, ei kenelläkään ole. Mutta välillä tiedän sanovani hänestä epäreilusti ja antavani hänestä vääränlaisen kuvan jotta oma kuvani kiiltäisi kauniimmin. Eikä Mr. T ole edes moittinut minua siitä, mutta olen varma että hän on joskus pahoittanut mielensä. Väärinkäsityksiä joita olen yrittänyt vierittää hänen hartioidensa taakaksi vaikka vikaa on kummassakin..

Natalla (sivupalkki..) oli blogissaan tunnustuksina addiktioiden top vitonen. Ajattelin minäkin rehellisesti miettiä mitkä ovat 5 addiktoivinta asiaa elämässäni. Lisäksi haastan blogini lukijat kirjaamaan omansa jotta minulla, nettiriippuvaisella olisi lisää luettavaa. :)

1. Vapaa-ajan lorvinta.

2. Mr. T.

3. Joutilaiden hetkieni epämääräiset tuotokset.

4. Musiikki, elokuvat, kirjat, sarjakuvat, taide.. Toisin sanoen kaikki aistillinen mielihyvä, noista kuitenkin eniten musiikki.

5. Ruoka tai internet

Huijasin nyt kovasti ja tungin hirveästi ylimääräistä kun en ikinä pysty pysymään vain tietyissä rajoissa. Keksin bonuksia, plussia tai vain niputan yhden asian alle mahdollisimman monta.

En vain kestä tätä henkistä stressiä. Kunhan Mr. T:n syntymäpäivät ovat ohi, kerron hänelle ettemme  voi jatkaa. Olemme aivan liian erilaisia ja käsitän sen nyt. Minun elämäni on kaaosta ja yrittämistä mennä hänen oikkujensa mukaan. Haluan tasapainoisemman, vakaamman ja tasapuolisemman suhteen tai olla ilman. Vihaan tämänhetkistä elämääni. Vihaan.

Ei vaan huvita tehdä mitään. Vähiten lähteä töihin.

Lauantai: Ehdin olla puolisentoista tuntia kotona ennen kuin piti lähteä toiseen työhön. Onneksi se on kivaa, mutta silti olisin halunnut aikaisen herätyksen ja kiireisen työpäivän jälkeen ryömiä petiin. Ei saisi valittaa, olen todella onnekas toisen työn suhteen, mutta silti väääsyyytttiii eikä olis huvittanut lähteä eteistä pidemmälle! No paikan päällä oli sitten ihan mukavaa.

Sunnuntai: Halusin Mr. T:n tarjouksesta huolimatta paistaa itse pihvini, koska olin huolissani mahdollisesti mukaan eksyvästä rasvasta. Puhelin soi. Nyt olisin sitten kaivannutkin apua. Rapistelin ja kolistelin parhaani mukaan keittiössä. Saksin pihvipakettia auki ja toivoin rapinan kiinnittävän Mr. T:n huomion ja pelastavan minut pulasta. Ei vaikutusta. Pudotin tahallani aukinaisen pihvipaketin lattialle kun ei olis millään huvittanut paistaa pihvejä samalla kun puhuin. Ei vaikutusta. Potkaisin pihvipaketin uunia päin, Mr. T katsoo edelleen telkkaria eikä kiinnitä huomiota räpistelyyni keittiössä. Kiukustuneena päätän että pärjätään sitten yksin ja nostan pihvipaketin hellalle ja laitan levyn päälle. Puhelun loputtua huomaan kuumentaneeni väärää levyä ja polttaneeni muovisen paketin toiseen levyyn kiinni. Olen purskahtaa itkuun. Minua ei vaan huvita enää laittaa ruokaa! Teen sen silti. Muistan kertoa kaikista kovista koettelemuksistani ja sohin saksilla kiukkuisesti pihvejä päin. Mr. T on kultainen ja lohduttaa autuaan tietämättömänä marttyyriydestäni.

Maanantai: Kurjaa. Kaikki on kurjaa. Töissä on ikävää. En ehtinyt levätä ollenkaan. Tein iltavuoron joten sain viettää pitkän, ihanan aamun ja nukkua melkein niin kauan kuin nukutti ja silti oli mälsää. Olin tehnyt paljon turhaa työtä ja keljuttaa joutua purkamaan tehdyt työt.

Tiistai: Kirjoitan ja märisen tänne kun kukaan ei varmaan enää jaksa kuunnella minua.. Pitäisi lähteä töihin. Ei huvita!!!!!

Tänään bongasin ihan fyysisesti tulevan pikkuiseni. Acerin miniläppärin, jolle voin pistää näppärästi ajatuksia vaikka bussimatkalla. Siitä en tiedä tuleeko tärisevässä bussissa kirjoittaminen pikkuläppärin sormista luiskahdellessa toimimaan, mutta pakko on kokeilla! Tuntuu kauhean turhauttavalta kun en saa ajatuksia kirjoitettua silloin kun ne liitävät mielen päällä. Mutta mutta.. Pikkuinen oli hirveän kallis keskustan putiikeissa, joten joudun menemään aina ruoholahteen asti noutamaan safiirinsinistä murustani. Olen kiltisti ja ahkerasti kieltäytynyt kielen iloista ja pistänyt kaiken ylimääräisen säästöön, ja nyt olen enää 150 euron päässä pienokaisesta! Tui tui pieni safiirinsininen söpykkäni! Tule mamman sylkkyyn niin kirjoitellaan taruja..

Tiu tiu, olen niin iloinen tulevasta läppäristä!

Paitsi että sitähän ei sinisenä ollut varastossa. Täytyy yrittää kinuta, itkeä ja lahjoa kannettava nopeammin liikkeeseen kuin kuukaudessa. Taidan livauttaa pientä ylimääräistä jos se kannustaisi salakuljettamaan jostain piilokellarista pienen sinisen läppärin minulle. Tai sitten olen vain niin ihanan supermegamukava asiakas, että saan läppärini heti kun sellaisen joku siellä vain hyppysiinsä saa!

Olen jumalattoman kiukkuinen. Nukuin älyttömän huonosti, heräsin liian myöhään ja nyt syön raivolla pientä aamupalaani ja tekisi mieli tiuskia kenen hyvänsä suuntaan. Ongelmana vain on, ettei väsynyt mutta sitäkin ärhäkämpi mieleni keksi nyt mitään nasevaa sanottavaa kenellekään. En jaksa takoa idiooteille netissä päähän että musta ei ole valkoista eikä maailma mustavalkoista, enkä alkaa etsiä historiallisia tosiseikkoja ja käyttää koko vapaa-aikaani siihen. Jos ovat idiootteja, niin sitten saavat ollakin. Kuka minä olen noita pikku pällejä valistamaan harmaan eri sävyistä.

Laihdutus junnaa paikoillaan. Tai sitten olen pudottanut muutaman sata grammaa. Sekin on ärsyttävää etten omista digivaakaa, vaan vanhan kunnon mittariversion joka ei koskaan näytä tarkkoja lukemia. Lisäksi mittari elää ihan omaa elämäänsä, joten pidän sitä yleensä suosiolla puoli kiloa plussan puolella. Tällöin saa todennäköisesti realistisen tuomion, mutta voi aina lohduttautua sillä että se myöskin saattaa näyttää hieman plussan puolta.

Minua ei huvita mennä töihin! Haluan jäädä kotiin luimimaan piiloon pedin alle! Ryömimään peittojen ja vällyjen väliin, halimaan mr. T:n tyynyä ja nukkumaan pois pahaa maailmaa! Voi olla, että puolikuntoisena töissä oleminenkin käy voimille ja olen siksi näin saamarin pahalla päällä.

Niin ja haluaisin erittäin kovasti kirjoittaa pari proosallisempaa joutilasta hetkeä taas ideariihen (nata, olen syvästi pahoillani että rosmosin ideapankkisi nimen ja muunsin sitä noin läpinäkyvän vähän, minulla on tällä hetkellä vakava puute mielikuvituksesta mutta uusi nimi on työn alla!) kategoriaan. Tarinat ovat melkein valmiina päässäni, mutta ei yksinkertaisesti riitä aikaa missään välissä pistää kolmea tuntia kirjoitustyöhön. Hemmetin rehellinen työ!

Lueskellessani blogeja törmäsin mielipiteeseen, jonka mukaan nykyinen itsenäisyytemme ei ollut sen sodan ja yksittäisten uhrausten arvoista mitä meillä nyt on. Se sai minut miettimään, mitenkähän veteraanit suhtautuisivat tuollaiseen katsantokantaan? Todella suuri osa osallistui sotaan suojellakseen maataan, läheisiään ja perhettään, vaikka aivan varmasti moni päätyi rintamalle myös vasten tahtoaan. Itse arvostan suuresti sitä, millainen pohja itsenäiselle Suomelle tuolloin luotiin. Olen itse aivan liian nuori ja historiantuntemukseltani vähäpätöinen edes kuvittelemaan millaista elämän on täytynyt tuolloin olla. Olen kuitenkin lukenut kirjoja, olen keskustellut entisten lottien ja sotaveteraanien sekä heidän ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Kaikki tuntemani ovat ylpeitä taisteltuaan Suomen itsenäiseksi, huolimatta siitä hinnasta minkä se on vaatinut. Olen tietysti täysin jäävi sanomaan, että olen iloinen että he päättivät tuolloin nousta kapinaan, olla nöyrtymättä kohtuuttomien vaatimusten edessä ja tekivät valtavia uhrauksia, sillä itse olen saanut syntyä valmiiseen maailmaan. Mutta minusta on jotenkin surullista todeta sota sen myötä tulleiden ikuisten arpien vuoksi täysin hyödyttömäksi, että parempi kun sitä ei oltaisi käyty. Kuinka moni, suurelta osin jo edesmenneistä veteraaneistamme olisi jättänyt käymättä sodan jos olisi tiennyt miten se heidän elämäänsä muuttaa? Entä jos olisimme nyt neuvostoliiton jälkeinen, taloudeltaan heikko ja korruptoitunut maa? Kuinka moni veteraani haluaisi lapsilleen ja lapsenlapsilleen ne mahdollisuudet, jotka nyt on tarjottu? Sitä miten Suomen olisi neuvostoliiton alaisena käynyt, emme tiedä. Voimme vain arvailla ja vertailla tilannetta entisiin itäblokin maihin tai lähinaapureihin, Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Jossain niillä main mekin olisimme.

Itse olen iloinen siitä mitä tuolla sodalla saavutettiin. Sotaa on turha glorioida tai ihannoida, mutta sitä millaisia ihmisiä ääriolosuhteissa nousee esiin ja heidän tekemisiään ei voi kuin ihailla. Minusta on vähättelyä väittää muuta. Mutta inhimillinen tuska ja kärsimys saa aina kaikilla tunteet pintaan. Omille rakkailleen toivoisi parempaa, toivoisi voivansa ottaa kantaakseen osan heidän taakoistaan. Siksi tämä on aihe, joka jakaa varmasti mielipiteitä. Olisiko se sota pitänyt käydä vai ei..

Koska kissa-allergisen ystävättäreni piti tulla kylään, puunasin kämppää oikein huolella. Nyt kun muutuin virus- ja bakteeripesäkkeeksi, päätimme ettei ole viisasta tulla hakemaan tartuntaa, mutta tämä siivousurakka on pakko jakaa kanssanne (argh, kai siivousurakka on yhdyssana? Nata, Henry, hjälp!!). Tässä siis loisteliaat aikaansaannokseni:

Imurointi

Mattojen imurointi molemminpuolin ja tuuletus

Kaikkien kodintekstiilien imurointi (esim. sohvatyynyt)

Kirjahyllyn kirjojen päältä pölyjen imurointi (imurointia kestikin sitten about tunnin ja kissat katosivat kuin pieru saharaan)

Luuttuaminen

Vessan siivoaminen sekä pesu lattiasta kattoon

Kaikkien pintojen pyyhintä kostealla (myös kaapinovet, jalkalistat jne)

Aikaa tähän meni vähän vajaa 4 tuntia. Olen niiiin ylpeä itsestäni! Ja onhan se kiva kun on siistiä. Tällä hetkellä tosin alkaa tuttu sekamelska jälleen etsiä jalansijaa, ja siivosin vasta lauantaina!

Olen pahoillani ylimääräisistä väleistä, en millään keksi miten noita saisi siististi riviin allekkain, ilman tuota ylimääräistä väliä joka kohdassa.

Kaksi viikkoa olen kituuttanut "melkein"-flunssassa. Jatkuva nuha, lihaskipu, päänsärky.. Nyt aamulla herätessä oli sitten kurkkukin mojovasti karhea ja kipeä, kuumetta en sen sijaan saa sitten millään. Vanhanaikaisesti ajattelen, että vasta kuume on syy jäädä sairauslomalle, mutta nyt voipi olla että pidän huomisen potemislomaa ja yritän vaientaa kiivaita vastaväitteitä esittävän omatuntoni. Taidan vielä tunnustella oloa pitkin työpäivää, mutta koska ensi viikosta on tulossa aivan erityisen rankka, sairastaisin mieluiten tämän heti pois häiritsemästä.

Tästä tuli nyt vain ihan lyhyt rutkutus, kun ihan just nyt kohta pitää kipaista suihkuun ja lähteä uurastamaan. Kämppäkin jää ihan siivottomaksi vaikka illalla on tulossa vieraita. Äh. Mutta mistä sitä olisi voinut tietää, että juuri tänä aamuna flunssa päättää iskeä astetta ilkeämmin.

"Jokainen nainen jonka tiedän on maksullinen. Ainakin suhteen alkuvaiheissa." Näin väitti eräs tuntemani henkilö huumorimielessä. Mutta se sai minut pohtimaan yhteiskunnallisia arvojamme. Kyseinen henkilö käytti esimerkkinä klassisia: drinkki, elokuva ja illallinen miehen tarjoamana. Näistä 'vastapalvelukseksi' nainen ennemmin tai myöhemmin todennäköisesti 'maksaa' tarjoamalla seksiä. Tämän voisi laajentaa käsittämään myös suhteita, avo- tai avioliittoa missä nainen on vähemmän ansaitseva puoli jolloin raha ja seksi ovat maksuvälineitä rakkautta vastaan. 
Perimmältään se sai minut hyvin surulliseksi. Se alitajuinen ajattelumalli, jonka voi huumorin varjoihin hyvin verhota: naisen voi edelleen ostaa ja kaikki naiset jotka sallivat miehen tarjota jotain, ovat pohjimmiltaan prostituoituja. Itse toimin matalapalkkaisella alalla, osa ystävistäni tienaa minua rutkasti enemmän. Aina ei ole rahaa ostaa heille yhtä ihastuttavia lahjoja kuin heiltä saan, joten yritän korvata asian muilla tavoin. Väkerrän kortin, pyrin tekemään vastapalveluksen ja olen aina valmis olemaan lohduttava olkapää ja teepöytäni on avoin tulla milloin hyvänsä. En usko, että yksikään heistä ajattelee minun olevan heidän oma pikku horonsa jolta he ostavat huomiota ja rakkautta. Tämä tuntuu olevan vain miesten ajatusmaailman malli, jolla he voivat selitellä miehen olevan edelleen naisen yläpuolella. Sillä naisen vaivalla väkertämä aamiainen, jonka tarvikkeet btw, eivät tule ilmaiseksi kaupasta, ei ole laskettavissa rahanarvoiseksi vastapalvelukseksi vaan sitä pidetään jotenkin itsestäänselvänä.

Minkälaisessa arvomaailmassa haluamme elää? Millaisessa elämme? Haluammeko kiivaasti arvottaa ja vertailla valuutan mukaisesti asioita, joiden tulisi olla osoituksia kiintymyksestä, välittämisestä, rakkaudesta..? Minusta oli todella alhaista rutata rumaksi mielikuva, missä oletan rahallisen tarjoamisen olevan kiintymyksen osoitus, en vähimmässäkään määrin maksu siitä mitä kammaritangossa tapahtuu. Saatika sitten täyttymistään odottava velvoite makuuhuonemamboon.

Itse olen aina vaaleanpunaiset lasit silmilläni olettanut, että halu ostaa tai antaa jotain rakkaalleen on yksi tapa osoittaa kiintymystä. Mutta onko se sitä? Vai onko se samalla jotain muuta, salaisesti myös omahyväinen ajatus tietynlaisesta omistamisesta, syy odottaa saavansa lauantai-iltaisin saunan jälkeen muutakin kuin saunakaljan? Miksi, miksi niin moni tuntuu vieläkin salaa itseltäänkin ajattelevan voivansa arvottaa rakkautta ja kiintymystä riihikuivalla kahisevalla. Miksi kyynisesti ajatella sijoittavansa seksiin ja että nautintko maksaa. Ymmärrän hyvin halun osoittaa omaa varallisuutaan, näyttää toisen silmissä haluttavalta ja saada ihailua. Se on koodattu geeneihimme kertomaan vastapuolelle kelpoisesta lisääntymiskumppanista. Mutta jos jotain haluaa tehdä omasta vapaasta halustaan, kertoakseen miten paljon rakastaan, niin miksi siitä täytyy tehdä rumaa rakkautta ja viitata että siitä olisi jo etukäteen maksettu? Voisin ajatella, että suhteet joissa olen voinut olla rahan käytössä hövelimpi, olisivat olleet panostus ainakin kauniisiin muistoihin. Mutta haluammeko elää ajatellen, että ostamme materialistisesti joka ainoan asian. Rahasta tulee jumalamme ja kaikkivaltiaamme joka hallitsee muistojamme, sillä ilman rahaa meillä olisi vain harvoja niistä. Kaikki maksaa, mutta se miten suhtaudumme siihen erottaa kyvyn katsoa maailmaa missä voimme tehdä paljon hyvää, siitä missä raha ja sen käyttö on vain yksi tapa omistaa lisää.

Tämä kirjoitus keskeytyi puhelun vuoksi ja terävin kärki katkesi. Ehkä palaan myöhemmin naputtamaan huomattavasti kerkeämmällä kirjoitustavalla tasan mitä mieltä olen moisesta arvomaailmasta, edes alitajuisella tasolla.

Voi että Mr. T osaa olla hyvännäköinen laittaessaan ruokaa. Hän oli edellisessä elämässään kokki, joten otteet ovat nopeat, varmat, sulavat, ilme keskittynyt ja sivuprofiili komea. Valiettavasti katsoa saa, koskea ei. Vaikka voisin pujottaa sormeni mieluusti miehen paidan alle ja katsella miten käsivarsien lihakset liikkuvat lyhythihaisen paidan alla, Mr. T pelkää otteidensa varmuudesta huolimatta silppuavansa sormensa ylimääräiseksi mausteeksi. Niinpä minua kehotettiin siirtymään astetta kauemmaksi ja päätin ihan vain hehkuttaa tällaista harvinaista onnenhetkeäni blogiin.

Meillä on ihanan joutelias iltapäivä, illalla lähdemme vielä elokuviin ja saamme viettää vielä yhden yön toistemme seurassa. Vaikka tätä päivää lukuunottamatta olen koko kallisarvoisen tapaamisajan joutunut poistumaan töihin, tuntuu silti siltä että ikävä vähän hellittää. Olenhan voinut ryömiä kohta kolmena yönä peräjälkeen ihan kiinni Mr. T:n selkää vasten, kuuntelemaan hänen tasaista hengitystään ja kuljettamaan kevyesti sormiani hänen selkärankaansa pitkin. Mr. T nukahtaa aina silmänräpäyksessä, joten voin kaikessa rauhassa kosketella hänen selkäänsä, piirrellä siihen ja kuunnella öistä tuhinaa. Harmi vain, että olen itse nykyään koko ajan järkyttävän väsynyt. En tiedä johtuuko se melskaavista naapureistani (joista kävin juttelemassa, seuraavaksi soitan joka kerran securitaksen pojat jos siellä ei aleta olla kerrostaloihmisiksi), suoraan vatsataudista flunssaan siirtymisestäni vai pitkästä tauostani liikunnassa, mutta voisin nukkua päivät pitkät. Aamulla on levännyt olo, mutta jo muutaman tunnin kuluttua olen ihan poikki ja voisin nukahtaa uudestaan. Aivotkin ovat ihan koomassa joten tästä tuli vain tällaista tyhjänpäiväistä jaaritusta tällä kertaa. :)

Onneksi pian Mr. T on laittanut meille herkullisia tacoja valmiiksi ja pääsemme nauttimaan meksikolaista einestä ennen illan komediapläjäystä.

En vielä korjailekaan turhaa taruiluani, vaan Eiccan (hauskalla tavalla elämän pyörteitä pohdiskeleva blogi http://eicca86.vuodatus.net/) hienojen käsitöiden inspiroimana meditoin muistojeni polun kouluaikojen kauheimmille tunneille.

Käsityö. Kaikilla ei vain voi olla käsien kaunista hienomotoriikkaa mitä kaiken maailman puikottamiseen, neulomisiin ja kaavojen leikkeleihin tulee. Kun teimme yöhousuja, nyökkäsi opettaja hajamielisesti kaavamittauksilleni jonka seurauksena muiden sovitellessa ihastuneina varpaisiin asti yltäviä pöksyjään, minun kangaskaitaleeni kinnasivat kannikoista, roikkuivat edestä ja ylsivät hädin tuskin puolisääreen. Ommel suikersi iloista ruksirastikkoa milloin oikealta ja milloin nurjalta puolelta. Puhumattakaan niistä kauheista tumpuista, jotka olivat pakolliset puikottaa kuudennella. Minä neuloin ja neuloin ja neuloin, opettaja purki ja purki ja purki. Opettajan arvosteleva tiukka katse, suun maiskautus, pään pudistus ja aina sieltä jostain saamarin ketjusilmukoista oli jäänyt yksi tai useampi kavereiden kanssa auki irvimään ja ne hemmetin rivit purettiin uudestaan ja uudestaan. Jäin niin paljon muista jälkeen, että heräsin aamuisin jo puoli kuudelta neulomaan, ennen kuin muu perhe nousi ylös. Se oli päättymätön kotiläksy ja sormet punoittaen, lopulta itkua tihrustaen yritin saada lapasista edes patalaput. Lopulta äitini sääli minua niin paljon, että kutoi niillä manalasta kotoisin olevilla liukkailla puikoilla täyden kympin lapaset. Siinä vaiheessa taisin taistella jo kuukauden muista jäljessä. Silti ihmettelen, kun niitä lapasia oli pakko itkun ja hammasten kiristyksen kautta vääntää, niin olisi opettaja edes antanut minun saattaa surkean työni uljaaseen päätökseen, jossa muotopuolet lapaset olisivat sydänveren kautta saatu muistoksi.

Liikunta. Ai että, yläasteen liikunnan opettajat olivat sadisteista julmimpia! Vaikka olisit ollut kuinka lahjaton tai epäliikunnallinen, lihava tai yksinkertaisesti kömpelö, opettajat tuntuivat nauttivan pistäessään jokaisen tekemään jotain hemmetin normistandardi touhua, oli se sitten spagaattitaivutus, hyppy pukilta päälleen tai pakkojuoksu pitkin pururataa vaikka urheiluliivit olisivat unohtuneet kotiin ja ysiluokkalaiset jätkät hirnuivat polun varrella kun piti juosta imettimet hölskyen. Kuukautiskivut eivät olleet mikään tekosyy jättää kolmeakymmentä kertaa punnertamatta, jos oksetti, niin sitten oksennettiin opettajan valvonnassa ja palattiin punnertamaan. Ainoastaan neliraajahalvaus olisi pelastanut liikuntatuntien viheliäiseltä piinalta. Olen varma, että näin useamman kerran sadistisen pilkahduksen opettajamme ovelissa silmissä hänen pakottaessaan luokan ujoimmat peleissä hyökkääjiksi ja usuttaessa luokan pahikset kamppaamaan kilteimmät multaa puremaan ulkopeleissä. Ja mikä olikaan parempaa, kuin kuulla kortisonien turvottamana ja lääkekuurin lihottamana koko liikuntaryhmän edessä ripitys terveellisistä elämäntavoista ja että sairautenikin varmaan paranisi ihan vaan liikunnalla.. Mikä oli lääkärin määräyksestä tosin kiellettyä, mutta tottahan yläasteen liikunnanopettaja tiesi paremmin. Entä suunnistus? Olen aivan varma, että se on liikunnanopettajien viimeinen yritys hukuttaa darwinismin teorialla suuntavaistottomat oppilaat suohon tai vaihtoehtoisesti eksyttää metsään nääntymään. Opettaja tuntui miltei pettyneeltä kun pöllämystyneet pienet oppilaat putkahtelivat sitkeästi yksi toisensa jälkeen metsän uumenista takaisin kuin eksyneet ankanpoikaset.

Matematiikka. Kaikilla ei myöskään ole taitoa oppia soveltamaan matematiikkaa kuten lukion opettajani sitkeästi väitti, vaan kokeissa tulisi tasapuolisesti mielestäni olla myös mekaanisia tehtäviä. Ala-asteen pipipäinen reksimme pisti aikoinaan meidät jälki-istuntoon mistä ei lähdetty ennen kuin jokainen osasi käyttää jakokulmaa. Millä tiedolla btw, en tähän päivään mennessä ole elämässäni muuta tehnyt kuin kehittänyt katkeria muistoja. Lopulta yksi tytöistä pillahti itkuun epätoivoissaan "Jos en opi tätä niin äitini ei anna minun pitää pientä koiranpentuani!" nyyhki tyttö surkeana. Rakas rehtorimme paukutti karttakeppiä liitutauluun ja karjui: "Se on ihan oikein! Jos et työtäsi opi tekemään ei sinun elämässäsi pidä huviakaan oleman!" Ja tyttöraasu itki kahta kauheammin pelosta että opettaja (myös koulun reksi) soittaisi hänen kotiinsa ja kertoisi ettei lapsi oppinut vielä jälki-istunnossakaan jakokulmaa. Tämä rehtori oli muutenkin niin omanlaisensa tapaus esim. raivotessaan meille ettei meistä kenestäkään tule koskaan mitään, hankkikaa nyt jumalauta päästötodistus ja sitten vaikka paskanpesijän pesti, jotta maksaisimme koulutuksestamme veroja yhteiskunnalle, että hänestä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Erityisesti silti mieleeni ovat painuneet hänen rangaistuksiin pohjautuvat opetusmetodinsa matematiikassa. Minulle jäi ikuinen kammo matematiikkaa kohtaan, ja paineen alla en pysty välttämättä suorittamaan edes yksinkertaista laskutoimitusta. Pää lyö yksinkertaisesti tyhjää enkä ymmärrä edessäni olevaa tekstiä tai osaa jäsentää helppoa ja nopeaa prosenttilaskua.

Musiikki. Meillä oli pakollinen laulukoe kuudennella. Se oli Maamme-laulu jonka pojat saivat laulaa oktaavia alempaa, tytöt joutuivat kiekaisemaan taasen oktaavia ylempää. Olen altto enkä osaisi laulaa nuottia kohdalleen vaikka henkeni riippuisi siitä. Jännitin äänijänteeni äärimmilleen ja yritin naukaista "Oi maamme suoOOomi, SynnYINMAA! Sooi saana KUUu-uulTAI-II-neen.." jonka jälkeen opettaja käski aloittaa oktaavia alempaa, mutta olin jo niin peloissani ja häkeltynyt seottuani nuoteissa, tahdissa ja sävelkulussa että posmotin surkeana kappaleen läpi silmät kiinni, pikavauhtia ja totaalisen epävireessä. Tämän nuottituokion jälkeen opettaja oli hetken hiljaa, nosti sitten katseensa nuoteista minuun ja sanoi: "Niin, ymmärrät varmaan etten minä voi tästä mitään numeroa sinulle antaa.." Jep. Itse olin vain helpottunut niin kun koettelemus oli ohi etten olisi voinut vähempää välittää vaikka olisin tuon onnettoman kokeen vuoksi saanut musiikista todistukseen nelosen.

Kotitalous eli köksän tunnit. "Tässä teille varoittava esimerkki." kertonee kaiken tarvittavan. Muistaakseni lapsuudenystäväni Nata sai jostain aineesta täysin saman tuomion. Jaan tuskasi rakas ystävä.

Lasi on puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, mutta minun lasini on kaatunut ja vesi valunut karkuteille. Pyörin ihmeissäni enkä oikeastaan tiedä laisinkaan mitä elämässäni haluan. Tai tiedänhän minä osittain, mutta haaveilu on hauskaa ja unelmat eivät rikkoudu jos niitä vain vaalii hellästi sydämeen suljettuina salaisuuksina. Vielä enemmän kuin epäonnistumista, pelkään onnistumista. Pelkään että JOS saisin elämästäni sellaisen mitä olen aina toivonut, urastani itsenäisen ja puolivapaan päivätyön ohella, se olisikin suuri pettymys eikä minkään sortin saavutus. En ole koskaan eläissäni saavuttanut varsinaisesti mitään, enkä onnistunut missään.

Joskus katson millaista käsittämätöntä roskaa oikeasti tehdään, ja mietin eikö niiden tekijöillä ole lainkaan itsekunnioitusta? Jos jotakin tehdään, niin tehtäisiin edes kunnolla eikä suollettaisi ulos täyttä paskaa ihan siitä ilosta että jotain on tehnyt. Jokainen meistä osaa itsestään jotain ulostaa, se on ihan eri asia kannattaako siitä iltalehteen soittaa ja pistää kaiken kansan nähtäväksi. Jokainen joka kuvittelee osaavansa tehdä jotain, voisi ihan ensimmäiseksi miettiä onko siinä mitään annettavaa kenellekään muulle.

Niin. Minä kirjoitan blogia, ihan sen takia että jos nyt ei hevonvittua kiinnosta ainainen märinäni niin ei tarvitse väkisin tavata. Mutta ihan oikeasti vtuttaa ostaa kirja, opas, teos tai muu, vain huomatakseen että ostopäätökseen houkuttava jippo on tehty huolella ja loput ihan silkkaa rimanalitusta. Erityisesti oppaissa, joiden tarkoituksena olisi kehittää jotain harrastusta tai kykyä keljuttaa maksaa kolmesta hyvästä jutusta ja kahdestakymmenestä karmeasta.

Haluaisin kovasti löytää elämälleni suunnan. Nyt vain ajelehdin virran mukana. Osittain omasta halustani, osittain sen mukaan miten pitäisi elää. Ehkä se on osasyy miksi jälleen olen niin kummallisessa välivaiheessa. Toivon että elämäni asettuisi uomiinsa, mutta silti aina ajaudun suhteisiin joissa tulevaisuus on epävarma, työhön missä toisaalta viihdyn ja toisaalta toivon enemmän, asuntoon joka tuntuu vieraalta. Miten muut ihmiset vain solahtavatkin paikoilleen elämässä? Löytävät työn, suhteen, tekevät lapsia ja suunnittelevat tyytyväisenä lomia, kun taas minä en edes tiedä mihin päädyn huomenna.

Kun sairauteni on estänyt niin monta ammattihaavetta, olen ikäänkuin jäänyt tyhjän päälle, katselemaan miten elämä valuu ohitse enkä saa päivistä, viikoista, kuukausista kiinni. Kun lahjat eivät riitä niin pitkälle kun toivoisin, ja siihen mihin riittäisivät eivät riitä ruumiini rahkeet.

Ja nyt lopetan. Tämä kirjoitus on ollut niin tylsä jo tehdä, että miltei nukahdan. Kunhan tapan aikaa kun en kehtaa tapanina imuroida ja jotenkin ei vaan tänään mikään huvita. Taidan mennä nukkumaan.. :)

Natalla (tsekatkaa sivupalkkini) on superhauska meemi mihin tarttua. Katsotaan ehdinkö kirjoittaa sen valmiiksi, vai palaanko asiaan illalla töiden jälkeen.

10 vuotta sitten olin 18-vuotias:

Täysi-ikäinen, jibuu. Bailaus ja alkoholinkäyttö oli railakasta ja osasin tanssia ketkuttaa aika pirun hyvin pitkin ravintelin tanssilattiaa. Sittemmin taito on unohtunut ja minusta on tullut kovin ujo ja arka. Olin vielä varovaisen onnellinen parisuhteestani, vaikka koko ajan taustalla tuntuikin epämukavalta ja kaikki tuntui kokoajan takaraivossa ihan väärältä.

5 vuotta sitten olin 23:

Aloin kirjoittaa ylioppilaskirjoituksiani iltalukiosta ja tunsin oloni niin hyväksi ja ylpeäksi. Minä tein sen! Minä olin penkkariajelulla ja saamassa viisivuotisen projektini päätökseen henkisestä latistamisesta, ylipitkistä työvuoroista ja suurimman osan epäuskosta huolimatta! Seurustelin enkelikasvoisen tytön kanssa ja olin hyvin rakastunut. Minulla alkoi olla oikeasti ystäviä kun exän piiloilkeät mielipiteet eivät estäneet minua pitämästä yhteyttä ja uskomasta etteikö minullakin voisi olla aidosti ihania ystäviä.

Keväällä kirjoitin ylioppilaaksi, hain kansanopiston kuvataidekurssille, erosin tyttöystävästäni ja vietin elämäni ehkä onnellisimman vuoden kuvataidetta opiskellen. Piiiitkä On-off suhteeni kukoisti välimatkasta huolimatta.

3 vuotta sitten olin 25:

Neljännesvuosisata tuli täyteen, muutin nykyiseen asuntooni ja opiskelin nykytaidepainotteisessa koulussa missä toisin kuin opistolla, vuosikurssilaiseni inhosivat minua ja lopulta myös minä heitä. Edustimme täysin eri koulukuntaa taiteenaloilla ja vaikka itse ihailin osan heistä nokkeluutta ja oivaltamista, he tuntuivat suhtautuvan halveksuen, vähätellen ja ivallisesti omiin töihini. Itsetuntoni oli murskana ja olin hirveän onneton koko ensimmäisen opiskeluvuoden. Sittemmin en juuri koulussa enää käynytkään. Inhosin koko paikkaa ja lopulta keskeytinkin opintoni.

Vuosi sitten olin 27:

Tajusin etten muutenkaan ollut apurahahakija tyyppiä ja aloin miettiä jatko-opintoja. Pistin lopulta koko opintoajatuksen toistaiseksi jäihin, erosin pysyvästi on-off-suhteesta jonka toinen osapuoli joi ihan liikaa ja keskeytin kesän alussa opinnot silloisessa opinahjossa. En halunnut piirtää, maalata enkä oikeastaan tehdä yhtikäs mitään miltei vuoteen.

Toisaalta taas olen ollut jo vuoden verran normaali, onnellinen, masennuksesta ei tietoakaan.

Tähän saakka 2008:

Minulla on mies joka tekee minut onnelliseksi ja suhde joka tekee minut onnettomaksi. Uskon kyllä rakkauteen, mutta omalla kohdallani rakkaus tuskin lie tie onneen ja auvoisuuteen.

Työn kannalta asiani ovat hyvin. Kun muita sanotaan irti, itse työskentelen alalla missä tekijöitä tarvitaan aina. Saan kohtuullista (vaikkakin matalaa) palkkaa ja voin vihdoin nostaa elintasoani mielekkäämmälle tasolle.

Eilen torstaina:

Juoksin töissä hulluna. Yritin nukkua kun naapurissa jatkui bileet johonkin kahteen aamuyöllä ja enemmän on tapahtumista alempana blogissa. :)

Tänään perjantaina:

Minun pitäisi olla kohta työmatkalla, mutta laiskottelen ja välttelen aikaa sekä lähtöä viimeiseen asti. Olen tajunnut tänä aamuna, että perimmäinen haluni olisi istua koneella ja kirjoittaa (voisin jopa varovaisesti sanoa, että myöskin piirtäminen ja maalaus kuuluisi näihin). Se, onko siitä sen kannattavampaa puhua tai haihatella, onkin ihan toinen juttu. :)

Huomenna lauantaina:

Olen töissä. Yksi työkeikkani peruuntui ja olisin ollut taloudellisesti lirissä kaikkien pakollisten jouluvapaiden (lue: ansionmenetysten) lisäksi ellen olisi saanut tuota pelastavaa, ylimääräistä työvuoroa vaikkeivat lauantailisät nyt päätä huimaakaan. Illalla yritän ehtiä ystävättärelle vaikka luultavasti olenkin aivan nääntynyt.

Ensi vuonna 2009:

Tuohon vuoteen sisältyy paljon salaisia toiveita joista en uskalla edes vielä sallia itsellenikään ajatuksia. Täytän 29 ja olen vanha akka. Olen toivon mukaan edelleen nykyisessä työpaikassani ja toivottavasti koen työni edelleen hauskaksi ja mielekkääksi.

Ääähh. Tulipas tästä nyt tynkä, ehkä päivittelen lisää tähän vielä illalla. :)

Kyllä vain, kiirettä pitää. Juoksen ympäri osastoa kuin piripäinen pupu, hihkaisen tusinalle minua kuikuilevia asiakkaita palaavani sekunnin sadasosassa ja tämän sadasosan aikana opastan ensimmäiselle sopivan lahjan, tuotteen ja mistä ne xxxx:t löytyvät. xxxx:ää kysytään noin joka toinen minuutti, koska viime vuonna ne olivat eri paikassa. Joten jos joku pyörii kysymysmerkin oloisena väkkäränä paikoillaan, kysyy hän 99% varmasti tätä tuotetta. Tahkoaisin tuhansia jos saisin jokaisesta "Anteeksi, missäköhän xxxx:t ovat?" kysymyksestä euron. :) Sinänsä se ei haittaa, se on ihan ymmärrettävää ja on mukava esitellä tämän vuoden uutuuksia, mutta ai että mikä joulumieli onkaan monet jo vallannut! Siellä näkee niin kiukkuisia ihmisiä iloisilla jouluostoksilla että välillä ihan pelottaa kysyä voisinkohan olla avuksi..?

Onneksi, onneksi joulu on vain kerran vuodessa. En ehkä kestäisi tällaista ilon ja antamisen juhlaa kovin montaa kertaa kun kohta täytyy pelätä tulevansa tuikatuksi räntävarjolla ellen ajatuksia lue. Toisaalta, jokainen ystävällinen ja hymyilevä asiakas on kuin aurinko pilven takaa, saaden taas hyvälle tuulelle ja jaksamaan muutaman mörököllinkin siinä sivussa. Kohta jälleen töiden pariin, eikä edes nolota myöntää, että tällaisena aikana kun saa oikeasti miettiä ja etsiä hauskoja ratkaisuja ihmisten lahjatoiveiden parissa, minä ihan aidosti pidän työstäni. Pääsenpä samalla höpisemään minulle niin rakkaasta harrastuksesta sekä esittelemään tuotteita joihin minulla on lähes intohimoinen suhde. :)

Iloista joulumieltä kaikille jotka lahjaostoksiaan vielä hakevat! :)

Aiemmin kirjoitin että "yhdestäkään suhteestani en luopuisi", mutta tämä on täyttä puppua. Nuorena seurustelin liki 4 vuotta erään henkilön kanssa. Olin kauhean onneton siinä suhteessa kun en osannut sanoa mikä mätti (no oikeasti ihan kaikki) ja suhde päättyi niin rumaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan, että tuosta suhteesta olisin valmis luopumaan kaikkine muistoineen. Jokainen muisto ja kokemus siitä oli turha ja ajatuskin miehestä tai suhteesta saa minut edelleen voimaan fyysisesti pahoin. Sellaisesta henkisestä murskaamisesta ei jää yhtäkään hyvää muistoa. Ei yhtäkään.

Pitkään toivomani vapaapäivä tuli ja öh, meni. Voin ylpeänä kertoa, etten ole tänään saanut niin yhtikäs mitään aikaan. Suostuin nousemaan kissakuormittuneesta pedistäni vasta yhden maissa päivällä, valmistin herkkuruokia ja olla kellittelin kissojen kanssa kasassa milloin sohvalla, milloin pedissä. Olen lueskellut Natan antamaa ihanaa kasari-kirjaa ja hihitellyt lapsuusmuistoille (voin lämpimästi suositella kaikille 80-luvun kakaroille! Tekijä on Henna-Kaisa Sivonen) sekä selannut tippa linssissä Maailman lapset kirjaa missä esitellään eri kansojen ja maiden lapsosia. Kirja on ihana, voi kun sen jostain löytäisin omakseni! Nythän hyväksikäytin jälleen Natalian kirjahyllyä ja lainasin tuon lempparini uudestaan. Kai sitä on jo kaksosten kanssa selattu? Vai ovatkohan vielä liian pieniä kiinnostumaan eri maiden muksuista.

Olen tänään sentään lähettänyt ikävää tihkuvia viestejä Mr. T:lle ja häiriköinyt puheluilla kunnes hän alkoi nauramaan että olen ihan höpsö. Niinpä. Anna minulle tilkka toivoa ja juovun menettäen viimeisenkin järjenhiveneni. Paruttuani 3 viikkoa sekä yhden yön ihan totaalisen putkeen (no okei, niistin välillä) nukahdin hetkeksi, näin painajaista että erosimme ja heräsin jolloin erosimme. Ilmeisesti non-stop pillitykseni vetosi johonkin Mr. T:n sydämessä sillä lopputuloksena kiipesin hänen syliinsä ja käperryin niin pieneksi että minua voisi vaikka taskussa kuljettaa. Katselemme vielä varovaisesti. ..kirjoitin juuri pitkän selostuksen kaikista vaikeuksista, haasteista ja ongelmista mitä suhteeseen sisältyy mutta poistin sen. Jos alan miettimään millaisia myönnytyksiä joudumme tekemään ja miten raskasta se tulee olemaan (niin henkisesti kuin fyysisesti) minulta nyrjähtää järki. Lyhyesti: ainakin 2 vuotta hyvin satunnaista tapailua hyvin kiireisellä aikataululla, sen jälkeen jos muutamme yhteen niin.. Koko asunto joudutaan valitsemaan, remontteeraamaan ja muokkaamaan kaksiosaiseksi. Minun kissojeni ja hänen veljensä vaikean allergian sanelemilla ehdoilla. Tuntuu niin perkeleen kohtuuttomalta kaikin puolin. Mutta katsellaan.. Ehkä käy niin onnellisesti että kasvamme vain eroon ystävinä ja rakkaus hiipuu pois.

En ole koskaan uskonut yhteen ja ainoaan oikeaan. Kenties se johtuu siitä, että minussa ei ole kuin synkimmillä surkuhetkillä fatalistia ja lisäksi uskon ennemmin rationaalisuuteen kuin romanttisiin mielikuviin. Uskon kylläkin, että tietyissä elämänvaiheissa joku voi olla juuri se Oikea tietyllä hetkellä. Minulla on itselläni ollut 3 (ko-lo-me) juuri sille hetkelle aika täydellistä ihmissuhdesattumaa, jotka ovat auttaneet jollain tasolla kypsymään, aikuistumaan ja tuntemaan sielullisia sopukoitani.

Ensirakkaudeksi osui mitä suloisin ja herttaisin poika. Tietenkään mikään ei ollut täydellistä ja muistikuvat saavat vielä kultareunuksen, mutta sillä hetkellä hän oli mitä oikein henkilö opettelemaan seurustelun iloja ja alkeita, nostattamaan itsetuntoa ja jättämään ihanat, kipeänsuloiset muistot. Ajattelen edelleen tuota tärkeää nuorukaista aivan erityisellä lämmöllä. Hän oli mitä oivallisin osuma kärsivällisenä, kilttinä ja huumorintajuisena henkilönä. Mainitsinko että komea kanssa?

Tähän mennessä pisin suhteeni, joka oli myös on-off miehen oikkujen mukaan. Kaikesta tuskasta, epätietoisuudesta ja onnettomasta lopusta huolimatta opin hirveästi itsestäni, vastuuta ennennäkemättömällä tavalla (hänellä oli pienet lapset, tunsin heidät yli 7 vuotta ja olin aktiivisesti elämässä mukana) ja kaiken lisäksi löysin musiikin, taiteen ja sain häneltä hirveästi kannustusta toteuttaa unelmiani. On monta asiaa jotka kenties olisivat jääneet ikuisesti löytymättä ellen olisi tutustunut häneen.

Toinen tyttöystäväni. Olimme aivan liian nuoria ja kokemattomia eikä kumpikaan osannut suhtautua tähän uuteen elämäntilanteeseen kun todella ihastuu samaa sukupuolta olevaan. Se oli hämmentävää, jännittävää ja jotenkin kauhean kipeää aikaa. Vaikka olen aina tiennyt mitä olen, siinä suhteessa opin oikeasti jäsentämään minuuttani ja ymmärsin että vaikka ihailen naiskauneutta, voin myös todella rakastaa ja rakastua samaa sukupuolta olevaan. Aiemmin minusta tuntui, etten kuitenkaan pystyisi vakavissani seurustelemaan, sillä ajatus yhteiselosta oli kuitenkin tuntunut vieraalta. Puhumattakaan ensimmäisestä tyttiskokemuksesta joka oli niin sekava, ahdistava ja absurdi että se antoi täysin väärän kuvan tyttörakkaudesta. Mutta tuo herkkä, enkelikasvoinen tyttö, jonka kanssa opin niin paljon sisimmistä toiveista, itsetunnosta, vahvuudesta ja rakkaudesta.. Olen todella iloinen, että tutustuin häneen ja sain setvittyä jälleen yhden sielun vyyhdeistä.

Näin jälkikäteen tuntuu, että yhdestäkään kokemuksesta ja suhteesta en luopuisi. Ne olivat kaikki juuri oikeita, juuri niihin vaiheisiin ja elämäntilanteisiin. Lisäksi uskon, että ihan silkka geenien tuottama hormonimäärä saa meidät hyrisemään perimän siirtämisen toivossa potentiaalisten ehdokkaiden suuntaan. Onnekasta tietysti on, jos löytää sielunkumppanin, suhteen joka kestää lykyssä koko elämän, mutta uskon että tarjokkaita on yhtä useampi jokaista kohti. Ei geeniperimämme niin typerä ole, ettemmekö pystyisi rakastumaan useampaan ehdokkaaseen ja elämään vaihtoehtoisten kanssa yhtä onnellisena kuin jonkin toisenkin. 

Entä Mr. T? Hänen ansiostaan pääsin eräästä oravanpyöränä kiertävästä ajattelumallista irti. Hänen kanssaan kasvoin viimein itsevarmaksi aikuiseksi. Vaikka tulen olemaan todella, todella kipeä ja surullinen pitkään, en usko masentuvani tai menettäväni elämänhaluani hänen myötään. Opin, että minua voidaan rakastaa itsenäni, ei suojelunhalusta tai liikutuksesta. Minä, omalla luonteellani ja hupsutuksineni olen rakastamisen arvoinen. En menneisyyteni, vaan itseni vuoksi. Edelleen toivon hullun lailla, että hänestä tulisi Se Oikea, vaikka lopullisesti, mutta hän ei taida pystyä ihan niin suureellisiin toiveisiin vastaamaan. :)

Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää.. Täytyy mennä läpi!" Vaikka kyseessä ei tällä kertaa ole suo, räme, aavikko tai autiomaa, en pysty kiemurtelemaan enää paljon pidempään. Sydänsuru, ikävä, kiukku, epäoikeudenmukaisuus.. En voi jatkuvasti soittaa hänelle ja toivoa hurjasti joka puhelun kohdalla että hän sanoisi haluavansa kokeilla viimeistä vaihtoehtoa mitä ehdotin. Se on ohi. Lopullisesti. Minun täytyy hyväksyä se. Minun on kohdattava hänet vielä kerran maanantaina, ja sitten päästettävä irti. Antaa sen olla, ja mennä. Muuttua kaihoisaksi muistoksi.

Mutta ennen kaikkea nyt minun on koottava itseni. Pian olen iloisena ja hymyilevänä ystävieni parissa. Kikatan, vitsailen, suljen sydämeni siksi aikaa jonnekin pimeään komeroon ja annan siellä huutaa yksin ikäväänsä. En korvaani lotkauta mokomalle ilonpilaajalle. Sitäpaitsi se petti minut. Antautui ensimmäiselle joka vähän lirkutteli, mitään oppimatta edellisistä kerroista! Taidan itseasiassa sulkea moisen pakastimeen miettimään tekosiaan. Oppiipahan olemaan hieman varovaisempi.

Minulla on ilmeisesti jotenkin omituinen maku herkkujen suhteen. Tässä muutama esimerkki mielestäni ihanista ruuista jotka saavat muissa aikaan päänpudistuksia.

Wokkivihannekset ja tonnikala mexicana. Vihannekset kypsennetään pannulla ja sekaan heitetään purkki mexicana tonnikalaa, hieman maissia ja makeaa chilikastiketta.

Jauheliha, paprikamix, mangochutney. Kaikki vaan iloisesti sekaisin ja kypsäksi pannulla. Makeat paprikat, suolainen jauheliha ja ärhäkkä chutney. Halutessa ripaus jauhelihamaustetta, suolaa ja pippuria.

Maito, rusinat ja joskus luumut. Kaikki vaan sekaisin kahvikuppiin, lusikalla kauhotaan ja ääntä kohti.

Ruskeakastike + ruisleipä. Dippaillaan mahdollisesti oivariinilla voideltua ja joskus juustokuorrutteista ruisleipää kastikkeeseen ja napostellaan. Vähän niinkuin lämmin dippi. Toimii joidenkin punaviinien kanssa jotenkin kieroutuneesti.

Teepussit. Teepussin annetaan olla teenjuonnin ajan mukissa ja lopuksi se imeskellään. (hysst sitten, tämä on salaisuus)

Miten minä onnistunkin aina ajautumaan miesten kanssa valintatilanteisiin. Jossittelua kahden eukon välillä tai sitten ihan muuten vaan. Eikä kukaan ikinä valitse minua. En ole koskaan kenellekään ykkössijalla, se jota rakastettaisiin mielipuolisen järjettömällä tavalla ja haluttaisiin tehdä ihan mitä hyvänsä armastuksen eteen. Minä, MINÄ olen aina se joka jää kakkossijalle! Jokaikisellä miehellä on jokin kauhea pakkomielle pistää jokin minun edelleni. Vähän niin kuin pistettäisiin aina omalle paikalle. Että älä akka kuvittele liikoja itsestäsi, sinä et ole loppupeleissä kuin hetken hauska pano ja voi kai hieman armastaa, mutta mieluummin viskataan kuin käytetty kondomi kaatopaikalle kun olen käyttötarkoitukseni palvellut ja löytyy jotain hauskempaa. Minä en usko enää rakkauteen omalla kohdallani. Minun kohdallani miehille tulee jokin vastustamaton kiusaus etsiä jotain mihin minua verrata, mittailla ja tuumia viitsisikö sitä nyt jostain luopua minun vuokseni. Eikä tietenkään. Minä olen isot tissit ja kiva pehmuste pään alla sen aikaa kun on kivaa.

Tästä lähtien en viitsi miehiä edes ajatella elämänkumppaneina. Tästä lähtien miehet merkitsevät minulle pelkkää isoa kikkeliä ja kivanpitoa petivällyissä enkä viitsi tuhlata tunteitani typeriin haihatuksiin.

No joo. Olihan minulla tietysti Mr. Rto (töks-töks-töks) ja muutama epätoivoinen tyyppi mutta niitä ei lasketa kun ne oli loisia, pummeja tai muuten vaan päästään sekaisin. He halusivat vain rahani, autoni, taloni ja levykokoelmani.

Blogiini tavattoman mukavasti ja kirjoitustaitoisesti kommentoiva henkilö on saanut minut pohtimaan mitä tarkoittaa, kun joku nimeää itsensä "Nimeä Vailla". Mitä kertoo henkilöstä kun haluaa nimetä itsensä anonyymina. Minua on aina kiehtonut arvoituksellisuus ja mystisyys, mitä sen taakse kätkeytyy. Kuka niin fiksusti kirjoittava voisi löytää jotain vaatimattomasta tajunnanvirta-päiväkirjablogistani? Onko hän joku hyväntahdon henkilö joka kommentoi moneen blogiin? Kirjoittaako hän itse jonnekin? Joku menneisyydestäni? Kapteeni Nemoa pienenä lukenut ja fani? Pixarin animaation nähnyt ja siihen ihastunut? Miksi valita itsellensä nimimerkki, joka merkitsee nimetöntä?

Anonyymiys ja samanaikainen näkyvyys saa mielikuvituksen kutkuttamaan. Koska olen luonnostani positiivinen ja utelias, yritän pähkäillä mitä tämän nimen taakse kätkeytyy. :)

(Lyhyitä kirjoituksia, pitääkseni itseni kasassa ja ajatukseni aktiivisina.)

Laitetaan vielä omasta nimimerkistäni. Lovetar, Lovitar, Loviatar. Häntä kuvataan joskus virheellisesti kuoleman jumalattareksi, vaikka asialla on hänen sisarensa Tuonetar. Kyseessä on hahmo kansalliseepoksestamme, Kalevalasta. Joissakin taruissa Lovetar/Loviatar kuvataan vielä erillisenä siskoksena Tuonettaren, Kipu-Tytön sekä Louhin lisäksi. En ole koskaan kahlannut läpi koko Kalevalaa, mutta ilmiselvästi pitäisi. Alunperin nimimerkkini piti olla Kipu-Tyttö, joka aiheuttaa ihmiskunnalle kipuja kipukiveä kääntämällä. Se tuntui sopivalta kun tahattomasti tunnun välillä aiheuttavan tuskaa lähipiirilleni. Kipu-Tyttö oli kuitenkin tuolloin varattu, samoin Lovetar, joten päädyin Loviattareen. On kiehtovaa, että hahmon tulkinta on joissain tapauksessa ristiriitainen (tosin kalevalasta en tiedä, lupaan lukea sen lähiaikoina tietääkseni kunnolla nimimerkkini alkuperän). Louhi olisin voinut myös mielelläni olla. Toisin kuin jotkin tulkinnat kärjistävät, Louhi ei mielestäni ollut kärttyisä ja pahansisuinen akka, vaan itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen, joka halusi tyttäriensä parasta aikana jolloin naimakauppa ei aina palvellut tyttären parasta. Toki hän oli ovela, juoni ja häijy, mutta hän oli myös mahtava noita ja ei pelkästään pelätty, vaan myös kunnioitettu eukko. (Eukko on hyvä, vahva ja voimakas vanha savolaiskuvaus komeasta sekä pystyvästä naisesta.) Louhi, Kipu-Tyttö sekä Tuonetar/Lovetar vaikuttavat kaikki tavallansa itsenäisiltä ja vahvoilta naisilta. He tekevät oman osuutensa hyvässä ja pahassa, pitäen tasapainoa yllä.

Lisäys: Joissain kuvauksissa Lovetar on myös kuvattu "ilkeyden" tai pahansuopuuden jumalattareksi.

Minä huudan, raivoan, olen ilkeä, epäoikeudenmukainen, kiukkuava raivotar. Minä likistän seinää vasten, nostan itseni tuskan yläpuolelle, käännän koko pallon ylösalaisin ja oikeutan vain itseni tuntemaan riivattua epätoivoa. Minä kiristän, muotoilen ja väännän sanat uusiksi, minä kuorrutan kivulla ja roiskin vihan värittämiksi kaiken. Minä soitan vain kertoakseni vihani. Huudan ettei hän tehnyt tarpeeksi. Olen vihan ja tuskan jumalatar, ruoskin hellät sanat ja kauniit muistot verinaarmuille, annan rakkauteni kirkua ja vereslihalla olevan sieluni kieriä karkeassa suolassa, hieron haavoihin etikkaa, pakotan hänet katsomaan miten minä kärsin. Sokeana kaikelle muulle.

Minun maailmani on kipu, tuska ja tuhoaminen. Minä en anna yhdenkään muiston olla rauhassa. Minä raahaan ne uhrilahjaksi piinan alttarille ja revin rikki kaiken mikä oli kaunista. Ja minun sydämeni sykkii kerrankin vahvana. Ajatellen synkeitä ajatuksia.

Askartelen joulukortteja. Teen läheiseni iloiseksi. Toivottavasti ehdin tehdä kaikille omat. Osan näistä olen jo antanut eteenpäin.

Näperteyä. Kovin vaatimattomia nämä vielä ovat kun en ole aiemmin tehnyt.

Tästä pidän vaikka se onkin simppeli.

Nämä kaksi ovat suosikkini. Sääli ettei korttien hauska huopatossumainen pohjaväri pääse oikeuksiina.

Tämä on todellisuudessa syvänvihreällä ja upea. En saanut edes fotarilla kontrasteja hyviksi. Tämä lähtee vanhemmilleni aattona.

Tein myös kauniita tummansinisellä pohjalla olevia hopeakoristeltuja, mutta niiden kuvaus ei onnistunut lainkaan.

tyhmä blogi, toimi

Vaikka koko maailmani on ylösalaisin, aurinko on taivaalta kadonnut, kuu mustunut ja taivas on pilvistä tumma, kuuntelen sydänääniä ja toivon toista todellisuutta. Käperryn niin pieneksi, puristaudun liki, haluaisin sulautua toisen ihon alle ja sieltä vaeltaa sydämeen enkä ikinä lähteä. Haluaisin pakottaa, puristaa, pihdeillä kiskoa ulos lupauksen toivosta ja paremmasta. Salaa kupertaa lyövän sydämen kämmenieni väliin, ottaa mukaani ja sulkea sen vuorikristallein koristeltuun ruukkuun ja haudata kolean kallion onkaloon, karkean rantatöyrään alle tuulien ja pienien raakkujen vartioitavaksi. Vaikka kuinka kylmästi tuuli puhaltaisi pohjoisilta meriltä, sade vihmoisi ja pirstoisi kovia ja kylmiä pisaroitaan kasvoilleni tai meren aallot kiertyisivät hyytävän kylminä nilkkojeni ympärille, kiskoen lämmön irti jäsenistäni, lämmittäisi sydän kupeitani vasten. Sen lyönnit ympäröisivät lämpimänä kehränä tuulen riepottelevan ruumiini, ajaisivat ahneet aallot takaisin mereen ja sen lyönnit jyskyttäisivät vereni kiertämään taas kuumana.

Minun sydämeni on niin heikko, oikukas ja häilyväinen. Se ei riitä minun voimikseni, se ruokkii omia pelkojaan ja itkee värisevänä ja vapisten. Se rakentaa arkun rakastuessaan ja kerää tomua ettei sitä löydettäisi. Minun sydämeni helähtää liian helposti palasiksi. Sydämeni. Se lyö kolkosti tyhjiä lyöntejään, se pelkää kaipausta ja katkeruutta. Se kuiskailee arkana kaihostaan vain kuuroille.

Minulla on pitkä historia vilautteluissa. Tahattomasti olen jakanut kanssaihmisille ilon todistaa millaisia alusvaatteita käytän kaikkina neljänä vuodenaikana.

Minulla on ihastuttavat puuvillaiset ja löysät liituraitahousut, jotka ovat mukavuutensa vuoksi ehdottomat lempparit. Niissä on kolme sulkumekanismia joista yksi on rajoittuneelle mielelleni liikaa. Muistan laittaa hakasen, napin, mutta vetoketjun kanssa tulee kerralla kymmenestä totaalinen tenkkapoo. Useamman kerran huomaan vasta töissä tai kotona vaatteita vaihtaessani tuuletelleeni alkkarirakoa vetoketjun virnistäessä iloisesti auki.

Vuosia sitten talven kovilla pakkasilla puin yleensä useamman kerroksen vaatetta aamuksi ja iltapäivällä töistä lähtiessä pakkasin aina yhden vaatekerran siististi laukkuun etten vallan läkähtyisi. Tulipa sitten kiire bussiin ja kiskaisin paidan päälle, takin ylle, housut vauhdilla jalkaan ja juoksin minkä kintuista pääsin että ehtisin linjalle. Eräs tumma mies tuijotti menoani typertyneen näköisenä ja ajattelin että eikö nyt aiemmin ole kunnon kiirettä nähnyt. Mulkaisin vielä pahasti mennessäni ja ihmettelin kun pari muutakin päätä kääntyi suuntaani. No, ehdin tyytyväisenä bussiin ja kävelin viimeiselle vapaalle istumapaikalle taakse ja ihmettelin kun housut oli niin älyttömän epämukavasti pakaroiden alla. Vähän sieltä yritin oikaista ja jotain alkoi nousta housun kauluksesta. Viimeinen varvasosa sukkahousuista, jotka iloisesti persuksista liputtaen olin bussiin pikajuossut. Oli vähemmän fiksu olo.

Toissa kesänä sain kuntosalin liittymälahjaksi repun jossa tyypilliseen ilmaislahjatapaan oli ihan surkea vetoketju. Päätin kuitenkin käyttää sitä kun väri miellytti ja reppu oli sopivan kokoinen. Kerran bussista noustessa oli vetoketju jälleen hilautunut auki asti ja sillä hetkellä kun heitin repun selkään levähtivät hikiset jumppavaatteet ja loistavan valkoiset tissinkannattimet pitkin bussin lattiaa. Naama punaisena keräsin piinkovien katseiden alla kuteet ja pakenin bussista heti kun ovi vähän aukesi. Kotona tajusin etten löytänyt alkkareitani mistään. Hikiset, haisevat ja suloisen sydänpilkulliset pöksyni olivat jääneet jonkun pervon matkailoksi bussiin. Poskia kuumotti ja nolotti kun seuraavana aamuna osui sama kuski ajovuorolle. Tämän jälkeen kyseinen kuski alkoi kylläkin aina moikata minua hymy huulillaan.

Tänään, vieraisille lähtiessäni tein tapani mukaan kiireetöntä lähtöä kunnes aikaa oli oikeasti enää 5 minuuttia kiskoa kamppeet niskaan ja painella ulos pysäkille. Hyppäsin sitten pöksyihin ja puin kiireesti takkia niskaan jotta ehtisin ajoissa. Pysäkillä huomasin että lahkeessa tuntui epämääräinen möykky. Perhana sinne olisi tietysti unohtunut sukka ja harmistuneena ravistelin kiusankappaletta ulos kunnes lahkeesta pullahtivat iloisenpunaiset pitsipöksyset odottavien kanssamatkustajien suureksi huviksi. Meinasin saada hysteerisen hihityskohtauksen ja minun oli pakko poistua hinkumaan mainostaulun taakse ja tunkea likaiset alkkarit käsilaukkuun. Tietysti unohdin kertoa ystävälleni tämän riemastuttavan tapahtuman kun puntista sukelsi keskelle pysäkkiä pöksy. Mutta rakkaat blogilukijani, teidän kanssanne jaan nämä elämää suuremmat hetket.

Heräsin ihan liian aikaisin. Olisin halunnut nukkua jolloin ei tarvitse tiedostaa todellista elämäänsä eikä ajatella. Vaikka uneni oli painostava painajainen, se oli tuhat kertaa parempi kuin tyly todellisuus jonka jouduin kohtaamaan herätessäni. Ellei rakkoni olisi ollut jo halkeamaisillaan ja toinen kissani teurastanut rapisevia papereita, olisin varmasti vielä yrittänyt pyörähtää uudestaan unten maille. Vastahakoisesti nousin ja sen jälkeen aloin kuumeisesti miettimään tekemistä. Väkersin joulukortteja, siivosin, pian käyn varmasti epämääräisten tavararöykkiöideni kimppuun ja kaivan imurin kaapista. Yritin jo aamulla täytellä blogia, mutta kaikki sanat olivat kaikonneet ja sisälläni oli vain humiseva tyhjyys. En keksinyt mitään millä tavoin olisin voinut kuvailla tuntemuksiani koska niitä ei ole. Olen tyhjä, ontto, pelkkä kuori.

Nyt tämä kuori jatkaa suurta siivousprojektiansa. Onneksi pian täytyy lähteä töihin. Siellä ei ehdi ajatella.

"Viikko, korkeintaan kaksi." "Anna mun miettiä." "En mä tiedä." "Kuukausi, korkeintaan kuusi." Arvatkaapa mitä nuo lauseet ovat? Entisten seurustelukumppaneideni pohtimisia siitä haluavatko olla kanssani vai eivät. Muinainen poikaystävä menneisyydessä halusi parin viikon miettimisajan seurusteleeko minun vai erään vähän hehkeämmän leidin kanssa. Leidi itse olikin täysin muuta mieltä, mutta meidän suhteemme oli jo historiaa. Entinen avopuolisoni jahkasi yhtä lailla kahden naisen välillä, polkaisi muutaman kerran kumpaistakin ja jäi sitten miettimään puoleksi vuodeksi kumpi on kampi ja kummasta parempi. Loppujen lopuksi vaakakuppi kallistui toisen puoleen (mikä oli hyvä, olimme niin väärät toisillemme kuin olla ja voi) ja hän aika konkreettisesti ajoi minut ulos yhteisestä kodistamme. Sitä en ehtinyt surra, sillä olin jo ehtinyt niiden raastavien kuukausien aikana rakastua toisaalle. Tämän kanssa vuodet vierivät verkkaan, kokonaiset seitsemän kertaa pallo kiersi auringon ennen kuin minä itse luovutin, väsyneenä kuulemaan aina ne kolme kauheinta sanaa: "En mä tiedä.". Vannoin mielessäni, että se oli viimeinen kerta kun jään sormet ristissä ja sydän syrjällään odottamaan vastausta, mutta arvatkaapa.. Nykyinen on sentään päättänyt haluta olla kanssani, mutta kaikki muu sitten meneekin perseelleen. Kun on läheinen lähisukulainen allerginen kissoille, ei tiedä voiko tulla kyläilemään kotiin jossa asuu kissoja. Luultavasti ei. Tätä on nyt kuukausikaupalla jahkattu. Minusta ainoa tapa olisi kylmänviileästi testata asiaa ennen kuin mietitään mitään enemmän. Kimpsut, kampsut ja kissat kainaloon ja toisen kotiin vieraisille. Uskottaisiin siivousaineisiin ja ihmeisiin, kokeiltaisiin onko toivoa ollenkaan. Vaan kun ei. Asiaa pitää lykätä, ihan kuin se vetkuttamalla jotenkin muuksi muuttuisi. Kun kuulemma kuitenkin rakastaa. Minä kysyisin mitä helvetin rakkautta se on, ettei edes tiedä haluaako harkita yhteistä tulevaisuutta toisen osapuolen kanssa?! Ettei ole valmis edes kokeilemaan. Että jatketaan vain sellaista toiveunta ja hauskanpitoa. Olen niin kyllästynyt ja väsynyt kyselemään, arpomaan, odottamaan ja elämään helvetti vieköön toisten ehdoilla. Toisten mielihalujen ja tahtojen mukaan. Minä haluan vaatia jotain itselleni! Minä haluan vaatia ettei minua pidetä jatkuvasti epätietoisuudessa! MINÄ HALUAN VAATIA ITSELLENI OIKEUDENMUKAISTA JA TASAVERTAISTA KOHTELUA.

Ehkä minussa on sitten niin perustavanlaatuisesti jotain pielessä. Ehkä minä olen ihmisenä liian vaikea. Ehkä ihmiset eivät vain löydä minusta sitä mitä tarvitsevat. Väkisinkin tulee olo, että olen tekemistä paremman puutteessa, sitä oikeaa odotellessa.

- Draamakuningatar

Musiikki. Oli se mitä hyvänsä trashista metalliin, sen kautta poppiin, rockiin, iskelmiin ja klassisen kautta oopperaan on suuri rakkauden aihe. En voi sille mitään. Hyvä musiikki kiemurtelee ihon alle, sykkii suonissa ja saa sydämen joko hakkaamaan ylimääräistä tai jättämään pari ylimääräistä lyöntiä väliin.

Musiikin avulla avautuu kokonainen uusi maailma. Näen valtaisan määrän eri värejä, yhdessä soinnussa voi olla tuhannen eri värin spektri. Hyvä musiikki rummuttaa sormissa, vaeltaa varpaisiin ja saa veren kuplimaan, kiehumaan, tuntuu miltei tuskalta päässä. Se miten se suorastaan tunkeutuu syvälle tajuntaan ja joskus tekee liikuntakyvyttömäksi, se jos mitä on tuskaista nautintoa. En ole koskaan tuntenut mitään kuten musiikin kanssa. Joskus musiikin mukana on tarina. Hyvän musiikin kuunteleminen on kuin katselisi elokuvaa suoraan karkkimaasta. Täynnä tapahtumia, draamaa, juonenkäänteitä ja herkullisia värejä.

Jokainen musiikki on erilainen. Saan mieletöntä voimaa, angstia ja raivoa metallista, uskomatonta rauhaa klassisesta, käsittämätöntä luovuutta elokuva- ja pelimusiikista, mieletöntä iloa ja onnea popista, nostalgiaa ja kyyneleitä 60-luvun kuumista nimistä.. En käsitä miten pystyisin koskaan kenenkään kanssa jakamaan näitä sanoinkuvaamattomia tuntemuksia. Kun kuulen hyvää musiikkia saatan käydä kärsimättömäksi keskeyttäessä, soittaessani itse saatan näyttää ummetusta kärsivältä ankalta mutta nautin joka hetkestä, oopperassa tai teatterissa tekisi mieli tunkea tekstiviestiä näppäilevän luuri sinne minne aurinko ei paista.. Rakastan kaikkea musiikkia. Rakastan sitä mitä se tekee minulle. Miten se kuohuu sisälläni, miten se parhaimmillaan raiskaa mielen jättäen vereslihalla ja sykkivänä olevan sielun odottamaan seuraavaa rytminpurkausta. Joskus musiikki tuntuu niin hyvältä, että se on miltei sietämätöntä nautintoa.

Musiikki on minun muusani. Jos ikimaailmassa saan aikaiseksi jotain muuta kuin pelkkää bloginpitoa, on se vain ja ainoastaan musiikin voiman ansiota.

Oh my, mikä reissu! Seilasimme siis Tukholmaan iik-iik-ihanalle viikonloppureissulle viikko sitten. Merenkäynti oli menomatkalla hulppeaa ja minä olin onneni kukkuloilla, mutta seuralaisellani asiat eivät olleet yhtä hyvin. Sekä perjantaisen että lauantaisen vietimme puolenyön jälkeen (noh, aika pitkälti sen jälkeen mutta kuitenkin) unten mailla toisen osapuolen tultua pahoinvoivaksi. Hyttimme oli myös hienosti keulassa, suoraan hätäuloskäynnin kohdalla, joten jos titanicin karma olisi kohdannut oltaisiin oltu heti ekana pelastuskannella. Siitä tuli kieltämättä lohdullinen ajatus rakkaani ostettua minulle hurmaavan sydänkaulakorun.. Liekö korun punainen sydän sinisen sijaan vaiko ilmastonmuutoksen laki, mutta yhteenkään jäävuoreen emme törmänneet vaikka laiva hyppelehtikin pitkin aallonharjoja kuin kofeiinipiikin saanut sammakko.

Vaikka olenkin kuullut paljon arveluttavia huomioita nykyisestä palveluntasosta laivoilla, olivat omat tarjoilijamme todella mukavia ja menomatkalla tienattiin drinkkiliputkin aaltojen heilautettua juoman tarjottimelta pitkin pöytää, tuolia ja jälleen kerran huonotuurisen T:n housuja. Viking line pisti siis parastaan karusta ulkomuodostaan huolimatta. Mikään silmänilohan se paatinreppana ei ole. Ulkopuolelta nuhjuisen punavalkoinen luukkujen ruostevalumien tahraamana ja sisältä kuin kasarivuosien valju muisto. Huolimatta hyttimme ankeasta ulkonäöstä, meillä oli sentään ikkuna ja ulkona pimeyttä silmänkantamattomiin. Keulan ikävämpi puoli olivat siihen suoraan hakkaavat köydet ja aallot, puhumattakaan kääntöroottoreista. Pääsinkin nukkumaan vasta Maarianhaminan jälkeen, joskus 4:25 Suomen aikaa (3:25 Sverige) kun saariston tilkkutantereet hillitsivät aaltojen intoa. Niin ja ne roottorit.. Voi luoja sitä korvia huumaavaa metakkaa kun suoraan alapuolella propellit käänsivät laivaa! Mr T nukkui kuin vauva, onnellisena kuorsaten kun taas meitsi vaipui johonkin kiduttavaan horrokseen missä puolitajuissani kuuntelin sitä ryskettä. Mutta aamu.. Sikahintainen ja epäterveellinen aamiainen ja sitten ihana, ihana Tukholma! Ilmat suosivat pilvisellä, mutta lämpimällä säällä ja vanhan kaupungin katuja kipitellessä olisi voinut kuvitella olevansa 1900-luvun taitteessa. Mitä nyt muut turistit ja tuhannet krääsäkaupat hieman söivät uskottavuutta. Surukseni en löytänyt yksiäkään oikein ihania kenkiä, kenties johtuen melko tiukasta aikataulustamme, mutta sen sijaan löysin ihanan punaisen "villa"mekon (hieman mohairia ja paljon keinokuitua) joka kutittaa ihan älyttömästi. Yritän silti sitkeästi silloin tällöin pitää sitä. Ensinnäkin se oli aika kallis (oikeastaan ainoa mitä ostin karkkien ja parin tuliaisen lisäksi) ja toisekseen näytän ihan vietävän suloiselta siinä. Oikeasti en olisi ostanut sitä ellei Mr. T olisi rakastanut sitä ylläni, ja minua sen sisällä. Sen vuoksi kannatti pistää vähän rahaa haisemaan ja korttia vinkumaan.

Huolimatta pikaruokaloita vastustavista periaatteistani eksyimme syömään Burger Kingiin ja pihvit olivat kyllä vertaansa vailla. Yritin olla ajattelematta tehotuotantoa ja lähetin mielessäni hiljaisen toiveen, että liha olisi ruotsalaista alkuperää sekä osapuilleen ihan hyvin kohdeltua. Purilainen oli kyllä mielettömän herkullinen ja paikka tupaten täynnä. Huolimatta siitä, että seinät pullistelivat ihmispaljoudesta, joku eukko oli linnoittautunut miestenvessaan (!!) meikkaamaan ja minä odotin yksin ja orpona Mr T:n paluuta 20 minuuttia. Ajattelin jo että nyt se minut tänne hylkäsi, mutta jättipähän sentään reppunsa ja ostoksensa jotta voin koota jonkinlaisen survival kitin. Onneksi hän ehti takaisin ennen kuin tosissani huolestuin ja aloin soittelemaan katoamisilmoitusta tai pyydystämään turisteja pakkaseen pahan päivän varalle. Päivä hujahti ohi hetkessä! Paljon jäi näkemättä ja ehdimme käydä läpi oikeastaan vain kauppakeskuksen ja aukion salmiakkikuvioinnilla jonka nimi kai viittasi pohjoiseen, sekä muutamia hauskoja turistikauppoja. Palasimme hyvissä ajoin pikku paatillemme joka totta vie näytti vaatimattomalta paikalliseen huviristeilijään verrattuna. Harmi etten älynnyt ottaa molemmista kuvaa ihan vertailun vuoksi.

Illallisella näytin tietysti suorastaan pullealta trinsessalta sifonkihamosessa ja dimangikengissäni. Ruuasta on pakko mainita, että ihan älyttömän hyvä á la carte siellä oli. Kokeilin ensi kerran elämässäni medium paistettua pihviä ja kokemus oli taivaallinen. Kasvisannoksia joutuu melkein joka kerran jonkin verran muuntelemaan allergioideni vuoksi, joten kun kerrankin sain annoksen missä maut olivat sopusoinnissa, vaiensin tylysti omatuntoni ja nautin kerrankin kunnolla rakennetusta makujen sulosinfoniasta. Reunoilta kypsä, keskeltä herkullisen punainen pihvi, juuri sopivan murea. Voimakas, mutta tasapainoinen ruskea kastike, miedot herkkusienet ja rapea perunaneliö.. Ah. Se oli eittämättä yksi herkullisimpia aterioita elämässäni, liha oli todella erinomaisesti valmistettu. Punaviini meni loistavasti ruuan kanssa yhteen, se oli hieman kirpakka mutta makuja täydentävän täyteläinen valinta. Vieläkin vesi herahtaa kielelle kun muistelen tuota ateriaa.

Tulipahan ensimmäistä kertaa nähtyä Maarianhaminakin. Kannelta kurkimme ja allekirjoittanut liukasteli stilettisipsuttimillaan miltei täysspagaatteja. Samalla yritimme ottaa huonolla pokkarillani pari kuvaa, mutta niistä näkyy vain paljon pimeää ja pari mökintapaista. Sympaattisen näköistähän siellä oli, mutta asumaan minua ei saisi sinne kuin muutaman miljoonan maksamalla. Ja silloinkin myisin saaren eniten tarjoavalle ja lähtisin jonnekin lämpimään. Hitsi että kannella oli muuten ky-ly-mä! Oltiin ihan jäässä joka kerta kun siellä käytiin, pitihän toki joka satama nähdä mennen tullen vaikka varpaat jäätyivät.

Aivan liian pian ilta meni ohitse ja drinkkiliput käytettyämme palasimme jo hyttiin. Itse olisin ollut valmis vielä tanssimaan ja ehkä naukkailemaan hieman lisää, mutta huomattuani Mr T:n valjun olon, päätimme kuitenkin tyytyä kuiskuttelemaan pieniä, hölmöjä salaisuuksia toisillemme, kädet toistemme ympärillä ja kuumissamme peiton alla. Silkkaa kiireetöntä yhdessäoloa, pään painamista toisen kainaloon, piirtelemistä toisen selkään, kutittamista leuan alta.. Loppujen lopuksi ei harmittanutkaan vaikka ikivihreiden iskelmien kohdalla on miltei pakko päästä tanssaamaan. Ulkona loisti täysikuu kimaltuen aaltojen pinnasta ja merenkäyntikin oli verkkaisempaa. Olisi mukava sanoa että nukahdimme toistemme käsivarsille, mutta koska kaikki parivuodehytit olivat menneet, olimme A-luokan hytissä minkä erottaa muista vain ikkuna. Erilliset vuoteet siis ja kapeat sellaiset. Niinpä minun tuli kuuma, aina jostain kutitti, raajoja tuntui olevan puolet liikaa ja niinpä jossain vaiheessa sujahdin omaan petiini. Pari kertaa kipaisin takaisin Mr. T:n viereen kunnes maltoin oikeasti simahtaa. Oltiinpahan satamassa oikeasti niitä harvoja joilla ei ollut krapulaa ja kantamusten kanssa urheasti sinniteltiin aina tuomiokirkon ohi ratikkapysäkille. Pariin ensimmäiseen katajannokan ratikkaan kun tuskin olisi mahtunut muuta kuin ensimmäisenä ryysänneitä krapulaisia.

Minulla oli vapaata vielä silloin maanantai ja tiistai, saatoin siis lojua T:n luona tavanomaista pidempään, kissat kun olivat täysihoidossa vanhemmillani. Ihana, ihana päätös reissaamiselle. Rauhallinen sunnuntai ja maanantaina töiden jälkeen oti rakkaani vastaan suudelmin pelkän puhelinsoiton sijaan. :) Nyt olemme jo palanneet arkeen, mutta toivon että pian voisimme olla uudestaan pidempään yhdessä kuin vain vuorokauden.. Ikävä on kova ja kovenee koko ajan. Kunpa voisimme olla enemmän yhdessä. Kenties jo keväällä. :)

..tässä vain pieni tiedotus elämänmenosta.

Olin siis risteilyllä, josta kirjailen heti kun ehdin hengähtää seikkaperäisen kertomuksen (mutta sen voi paljastaa että mahtavaa oli!) niille huikeille kolmelle (!!) hengelle, jotka blogistani kuulumisiani lukevat. Nyt ei vaan ehdi. Menin, koin ja näin, sitten töihin, yöksi toisiin töihin, kotiin, töihin.. En siis ole yksinkertaisesti ehtinyt näpyttämään näppäimistöä kuin pariin sähköpostiviestiin vastaten. Vaikka blogini tällä hetkellä viettää vielä pari päivää hiljaiseloa, lupaan tulla päivittelemään tätä ah, niin tapahtumarikasta elämääni (kotiin, töihin, kotiin, vessaan, töihin, töihin, kotiin, vessaan, töihin).

Vielä töistä. Välillä ihan aidosti ihmettelen miten jotkut fiksunnäköiset ihmiset osoittautuvat niin ääliöiksi, että täytyy ihmetellä miten he selviytyvät jokapäiväisestä elämästään..? Ilmeisen vaikeasti, omien huomioideni mukaan. Sellaiset käsitteet kuin "pankki, lainmukainen, allekirjoitus" tuntuvat muunmuassa olevan osalla yhtä utopistisia käsitteitä kuin kirpun pieru koiralle. Ei ole minun vikani jos täytyy pylly ruvella elää mahdollisimman hankalasti, pah. Turha tulla nillittämään jos itse haluaa tehdä asiat vaikeimman kautta.

Löysinkin sitten äidiltä syntymäpäivälahjaksi saamani ihastuttavat pikku sipsuttimet. Niissä on vain 8 sentin korko (selkä on edelleen jumissa joten 10 cm todennäköisesti tietää turvalleen kaatumista 10 senttiä korkeammalta) ja ne sopivat korvakoruihini täydellisesti! Voi että voi pieni materialistinen seikka tehdä iloiseksi. Molemmissa on sirosti mustaa ja hopeaa, samaten itseasiassa pikku pikku laukussani, joten se yhdistää kauniisti koko asuni tekemättä sitä raskaaksi. Näytän miltei somalta, minä makkaravyötäröinen länttä!

Nyt aion mennä laivalle tips-sipsuti-tipsun-sipsun sievänä ja suloisena kuin pikkuinen pulla. Piti vain ensin tulla tänne lätisemään ja hehkuttamaan. Voi olla, että pistän reissun jälkeen pari kuvaa näistä ihanuuksistani. Monen mielestä varmasti täysin tavallisia asusteita, mutta minusta ne ovat ihanat!

p.s. Nata (jolla on btw aivan upea blogi osoitteessa http://kirjuri.vuodatus.net/ ja jota en osaa lisätä laatikoihin ilman että koko blogi sekoaa), sellaista aivan ihanaa mangochutneyta/pickkelsiä löytyy asematunnelin pikkiriikkisestä etnokaupasta, intian basaarin jälkeen ylätasanteelta, valoaikatauluja vastapäätä. Valitse medium hot ja on namia!)

Huimaa ja päästä ottaa. Selkä on taas vaihteeksi niin jumissa että olo on kuin pysyvästi myötälaitaisessa. Olen yrittänyt venytellä niskoja, kiskoa päätä irti selästä ja pyytää Mr. T:n hieronta-apua (hän ei osaa hieroa, runnoo ja rutistelee ihan ihmeellisillä tavoilla ja koko käsivoimillaan), mutta mikään ei taas auta. Voihan venäjä kun koko palkka menee nyt tuohon risteilyyn, muuten soittaisin jo aikaa johonkin hierontakeskukseen tai kiropraktikolle. Tulen taas olemaan ihan mustelmilla.. Törmäilen aina todella paljon kaikkiin teräviin pöydän- ja kaapinkulmiin kun tasapaino ei pidä. Ihmiset varmaan ajoittain kuvittelevat, että minulla on todella väkivaltainen poikaystävä tai jokin extremeharrastus. Mutta ei, kyseessä on vain oikein paha lihasjumi jonka vuoksi näytän ihan pöllyssä kävelevältä enkä ehdi väistää tielleni yllättäen ilmaantuvia ovia, kulmia tai avonaisia kaapinovia.

Tietysti minulta löytyy voltaren kipuvoidetta, mutta jatkuvien allergisten reaktioideni vuoksi (tämä on ollut vaikein syksy kahdeksaan vuoteen) en voi laittaa sitä selkään nokkosihottumajäänteiden vuoksi. Liikunta auttaisi, mutta rahaa liittyä jälleen kuntokeskukseen riittää vasta joulukuun palkasta. Rutkuti rutkuti, elämä on toisinaan ihan mälsää. Haluan huhkimaan itselleni allin sijaan habaa ja liikkuvuutta selälle jotta saisin sen kuntoon. Valivalirutkuratkunyyhkynyyhky-itsesääli.

No voi nyt helv*tin p*rkele. Olen aina ollut sitä mieltä, etten osaa kävellä kuin 6 sentin koroilla. Ääritapauksessa saatan ottaa muutaman askelen limusiinista (leikitään, että bussit on pitkiä limoja) teatteriin tai ravinteliin 8 sentin koroilla, mutta muuten välttelen korkeuksia kuin tyhjiä kaloreita. Noh, hieman yli vuosi sitten ostin maailman ihanimmat satiinistilettikorkokengät Englannista ja mennä köpöttelin niillä kuin vettä vaan. Nyt keksin, että ne jumalaiset minä pistän laivalle kun mennään syömään ja sääret säihkyy seksiä! Sitten keksin mitata ne. Jukopliut ne on 10 sentin korot! Nyt pelkään melkein jänskäkakalla etten osaa enää pistää jalkaa toisen eteen, vaan näytän ihan naurettavalta! Jännitän selkää, jalkaa ja kymmentä varvasta eikä hymykään mikään hurmaava ole. Miksi, miksi en vaan voinut ajatella olevani pätkän sijaan pitkä ja pistellyt menemään?! Miksi piti mitata ne korot?! Miten himskatissa saan oikein psyykattua itseni taas kävellä käpittelemään niillä kuin vettä vaan? Yhyyy! En oikeasti osaa kävellä noin julmetuilla koroilla!

Taisin keksiä ratkaisun. Mr. T saa kantaa minua.

Meitsi lähtee laivalle! Kellumaan ja lillumaan meren ylle ja toivon mukaan tulee myrskytuuli ja tuiverrus, koska rakastan myrskyä merellä! Minusta on metkaa, kun laiva keinuu ja parhaassa tapauksessa voi leijailla pari sekuntia ilmassa kun lattia lähtee alta. Penskana tuli juostua aina ihan hulluna jos laiva kallisteli kun hetken aikaa saattoi juosta ilmatietä pitkin. Harmi vain, että Mr. T tulee omien sanojensa mukaan helposti pahoinvoivaksi, joten saatan joutua tyytymään toiveeseen romanttisesta kuusta ja kuutamonsiltaa pitkin purjehtimisesta.

Määränpää on Tukholma, ja vaikka silmieni edessä vilistävät kuvat kokonaisista ostoskeskuksista ihan vain täynnä kenkiä, on matkabudjettini pieni ja minimalistinen kuin ikean keittiö. Toisin sanoen yksinäinen kolikko etsii lompakosta kaveria ja törmää korkeintaan luottokorttiin, jonka riskiraja ratkuu ja paukkuu. Mutta ei se mitään! Olen varannut saturaisen laivalle ja toisen mokoman maalle. Loppukuu pupelletaankin sitten puuroa ja parhaina päivinä pastaa (tarjousmakaroonia, sitä minkä rei'istä tehdään tarjousspagettia). Mutta who cares! Niin kauan kuin on kenkiä, on elämää. Tai niin kauan kun on kenkiä, on toivoa. Tai ainakin jos voi ostaa maailman suloisimmat kengät, on raha tehty kiertämään.

Ok. Nyt loppuvat selitykset, joku jelppikää. Myös jos kaapeissa on yksinäisiä ja hylättyjä, suloisia koon 38 kenkiä niin niitä voi lähettää minulle. Vain kauniita, rumat kengät kuuluvat ihmisille jotka arvostavat jotain niin typerää kuin mukavuutta. Oikeasti, siis ihan oikeasti, mukavuus syntyy itsevarmuudesta ja omasta hyvästä olosta eikä jostain ihan korpirumista popoista. Ihan siis todellisessa hätätapauksessa (kuten varautuessa Tukholman mukulakivikatuihin) voi ostaa rumat monot, mutta muuten sitten täytyykin olla niin hehkeenä, että yleisolemus kompensoi kenkiä.

..niin ja minullahan siis ei ole vartaloa, rahaa eikä kunnon makua pukeutua kauniisti. Odotan sitä ihmeiden päivää (uudestaan, nuorena minulla oli hetkeni) kun olen taas timmi mimmi ja sitä ennen tyydyn haaveilemaan ihastuttavan pinnallisesta elämästä.

Olen rikki revitty, raastettu kahteen suuntaan vereslihalle. En pysty elämään niin, että voisin katsoa hyvällä omallatunnolla peiliin. Minun pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Toisaalla on velvollisuus huolehtia ja huomioida kahta karvapalleroa, toisaalla odottaa alati ikävöity miesystävä. Kun lupaan mennä töiden jälkeen yön yli, näen eteisessä kaksi hämmentynyttä silmäparia kun en taaskaan ehdi huomioida, helliä ja sylissä liekutella kissalapsosia. Kymmenien kilometrien päässä odottaa joku jolle olen jo ehtinyt lupautua illaksi. Enkä voi lähteä. Tunnen jatkuvasti hirveitä syyllisyyden tuskia, teinpä niin tai näin. Harvemmin pystyn nauttimaan illasta miehen luona, ainoastaan jos olen ehtinyt muina päivinä kylliksi leikitellä kattimusten kanssa. Huolehdin ja murehdin miten laiminlyötyjä ja yksin silloin naukujani ovat. Jos en lähde, ikävä on vavahduttava, näemme niin harvoin ja tätä on jatkunut jo niin monia kuukausia.. Kuukausien ajan kissapolot öitä yksin, kohta kymmenen kuunkiertoa olen yrittänyt jakautua kahteen paikkaan, jakaa rakkautta ja huomiota kaikille ja silti teen koko ajan väärin jotakin kohtaan! Ajaudun kerta toisensa jälkeen suhteisiin, joiden onnistumisprosentti tuntuu olevan 0,000000000001%. Olen tyhjä kuori josta tunteet pakenevat ja jäljelle jää vain kalvava syyllisyys. Miten voisin selittää tilanteen kenellekään niin että tulisin ymmärretyksi? Miten mielelläni ottaisinkaan kaksi kissaa kasseihin ja kiikuttaisin mukanani minne menenkin. Tämä vain on miehen vuoksi mahdotonta.. Kuten luultavasti yhteiselämämmekin. Sekin epätietoisuus jäytää sisältä päin ja nakertaa rumat reunat muistikuviin. Musta varjo sydämessä, synkkä pilvi pääni päällä.

Jumala on kaikkialla. Mutta kaikkein eniten Helsingin rautatieasemalla. Jos mielit "oikaista" asematunnelin läpi, voit varautua pujottelemaan muutaman tusinan eri kuppikunnan lähettiläiden lävitse ja lomasta, sillä jumala on lähettänyt henkilökohtaisesti juuri heidät pyydystämään yhden lisää maailmanvalloitukseensa. Jokainen tarjoaa sinulle omaa jumalaansa ja parhailla on ässänä hihassa voittokuponki suoraan taivaisiin. Kunhan vain ensin tunnustat syntisi, irstaat elämäntapasi ja anot anteeksiantoa esiaviollisesta seksistä.

Jumala ilmaantuu sinulle missä hyvänsä. Myös vessassa. Et voi lukea rauhassa istunnolla kun lehtesi välistä pomppaa jumala mainoskuvassa ja kehottaa liittymään voitokkaan kulkueensa jatkoksi. Kotonasi jumala tulee myös vieraisille kun vähiten sitä odotat ja useimmiten postiluukusta. Saat mainoksen ikuisesta autuudesta ja pelotuksen helvetin tulijärvistä joissa baabelin portto hieroo sinuun riettaiden syntiensä lapset: kupan, herpeksen ja tippurin ikuisiksi vaivoiksesi.

Valitse jumala. Ihan sama mikä, kunhan sinulla on omasi. Sillä muussa tapauksessa jumala vainoaa sinua maallisten lähettiläidensä kautta, sillä pahin pakana on se, joka ei omalla kohdallaan usko jumalaan.

Siis vietä jumala-arpajaiset! Pistä nimet hattuun ja nosta kohtalon taikurina oma tiesi valoon!

Seinän takana asuu pieni soma perhe. Äiti, iskä ja vauva suoraan Rosemary's nightmare elokuvasta. Ensimmäiset 6 kk penska kirkui yöt läpeensä, alkoviani vastapäätä. Nyt viimeisimmät kuukaudet vanhemmat ovat keksineet oivan ratkaisun pitää vesseli iloisella tuulella. He jäävät seurustelemaan tämän pikkuisen paholaisvauvan kanssa. Vauvelia ei toki nukuteta uudelleen, sehän saattaisi herätä, vaan sitä viihdytetään yötä myöten ja tietenkin ihan normaalilla puheäänellä. Vaikka pahuuden riivaama pienokainen uinahtaisikin, niin vanhemmat pistävät leffaa pyörimään ja kinastelevat kovaäänisesti siinä sivussa. Seinän takana minä herään 10 minuutin välein: "..Silloinkin tulit baarista ja kuka oli se yks Irmeli etkä edes nauhoittanut sitätätäjatotasenkinpaska" tai vielä raivostuttavampaa: "Äitsyliinin oma tilulilulTILULII! TitititiTUU!". Olen aivan varma, että koko perhe on riivattu tai jotain. He elävät enää öisin, luultavasti syövät ateriakseen jonkun isoäidin ja piinaavat naapurinsa sarjamurhan partaalle. Olen niin väsynyt, että saatan puhua pitkään ja hartaasti "huomisesta", kunnes joku huomauttaa että se päivä oli jo eilen. Pinnani on sananmukaisesti kireä kuin viulunkieli sillä erotuksella, että se katkeaa vähintään kerran päivässä enemmän tai vähemmän dramaattisesti.

Oikeastaan enää ei edes ole väliä onko kersa hereillä vai ei. Vanhemmat ovat nyt päättäneet elää päivänsä öisin eivätkä piittaa paskan vertaa niistä joilla on herätys aamulla klo 6 tai 7. Olen niin väsynyt, että edes kirjoitus ei onnistu kun aivot lyövät tyhjää ja 99% niistä on koomassa. 1% pitää minut robotin lailla liikkeessä ja loput 99% häiriintyy ainoastaan silloin kun hetkittäin sekoan ja saan itkuparku-tuhovimma kohtauksen ja kiipeilen seiniä pitkin kattoon kirkumaan.

Olen vähän väsynyt ja sen seurauksena parka poloinen kännykkäni nyt matkasi nopeasti ja lopullisesti mobiilitaivaaseen. Joten jos jollakulla on asiaa, niin pistäkää viestiä sähkölootaan tai tänne kommentteihin. Luen pari kertaa päivässä.

Tilaisin myös puhelinherätyksen maanantaiaamuksi töihin. Ha ha ha.

Halua parisuhde, mies, lapsia, rakkautta, talo ja oma vaatekomero. Halua maksaa verosi, syödä siististi, hymyillä ja saada ihmiset viihtymään ympärilläsi. Halua ymmärtää muita, halua auttaa, halua suvaita, olla avulias, lahjoittaa rahaa kaljuille marsuille. Halua pitää yhteyttä ihan kaikkiin, halua olla sosiaalinen, halua mennä jonnekin vaikkei sinulla ole aavistustakaan miksi. Halua näyttää normaalilta, vastata kun kysytään, nauraa kun muutkin nauravat. Halua kun sinulta kysytään haluatko jotain, halua miellyttää muita, halua tehdä mikä saa heidät iloisiksi. Halua kierrättää jätteesi, siivota kerran viikossa, kutsua vieraita. Halua olla mukava että muillakin on mukavaa, halua tehdä sitä mitä muut haluavat, halua näyttää miltä muut haluavat, halua hymyillen kun muut haluavat.

Halua haluta sitä mitä muut haluavat sinun haluavan.

Juostuani vaivaiset 25 min henki pihisten aloin miettiä miksi aloittaisin lenkkeilyn uudestaan? Loppujen lopuksi on jotenkin hölmöä juosta iso ympyrä palatakseen jälleen lähtöpisteeseen. Tosin siinä lenkkipolulla puhistessani olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon sitä ehtiikään parissa kuukaudessa kun oikein yrittää.. Ennen olisin kipaissut tuon saman reitin parissakymmenessä minuutissa ja ollut valmis vetäisemään vielä puoli tuntia pururataa noin niin kuin alkulämmittelyiksi. Ennen sitä varsinaista lihaskunto-osuutta. Näinpä päädyin kaivelemaan muistini lokeroista jotain kivaa minkä takia taivaltaa hippulat vinkuen yhä uudestaan metsäistä tietä, ja löysin tämän:

Olen liian laiska seurustelusuhteeseen. Käyn töissä, yritän tehdä omia juttujani ja sen kaiken keskellä olisi niin vtun kiva joskus rauhoittua, mutta silloin kun olisi vapaa viikonloppu niin se on täynnä tekemistä ja touhua. Tuparit, synttärit, toiset tuparit, häät, grillijuhlat, taas synttärit, tänä viikonloppuna koko kallisarvoinen lauantai kuluu 4x julkisissa istumiseen siirtyessä paikasta toiseen ja koko vttu stanan ajan pitää edustaa, olla iloinen ja hymyilevä ja tiristää loputtoman väsymyksen alta vielä yksi herttaisen hauska kohteliaisuus. Mä teen tätä työkseni jo 5 päivää viikossa. Ja vapaa-aika kuluu samoissa merkeissä! JIPPIIII!

Ei käsitetä väärin.. Aluksi se oli todella kivaa. Tapasin uusia ihmisiä, bileitä, leikinlaskua, viiniä ja naurua. Mutta nyt.. Sen kerran kun minulla on vapaa viikonloppu se menee takuuvarmasti jossain hlvetin bussissa ja junassa istumiseen puolet ajasta, ja toisen puolen ajasta olen itselleni tuntemattomien ihmisten seurassa istumassa sohvalla ja hymyilemässä ei-millekään kun en ketään oikein tunne. Joo, tutustun ja sosialisoin, mutta sitten voi vierähtää tuntikin ettei minulla ole oikeastaan mitään tekemistä kuin.. istua. Istua ja miettiä miten paljon mieluummin olisin kotona. Nukkuisin ahh, viikonloppuisin pitkään eikä tarvitsisi laittaa heti aamusta herätyskelloa! Nyt minun pitäisi olla miltie jo menossa seuraaviin kekkereihin. 30 min aikaa imuroida asunto, käydä suihkussa, silittää vaatteet, söpöstäytyä ja tälläytyä ja sitten lähteä.

Vttu sanon minä. Seurusteluni kiikkuu vaakalaudalla jossa toisella puolen on hirttoköysi joka kiristyy koko ajan, ja toisella puolella odottaisi yksinäinen vapaus..

Vanhat parrat saapuvat taas Suomen kamaralla ja tuovat hevihurmosta harmauteen. Kun kollega soitti ja pyysi vaihtamaan vuoroa jotta pääsisi metsästämään liput areenalle, tunsin piston sydänalassa. Kaihoa, intoa ja pikkuisen kateutta. Metallica oli musiikillinen heräämiseni, ensimmäinen bändi jolta piti saada kaikki cd-levyt hinnalla millä hyvänsä. Sitä ennen oli queen, mutta nuoruuteni ihanan angstin ja alakulon vietin kuunnellen metallican synkeä, raivomelankolisia saundeja. Se purki sisältä vihan ja kiukun, sai minut tuntemaan oloni erilaiseksi ja vahvaksi, sekä pienen koulun urheaksi Erilaiseksi kun muut kirkuivat "Njyy kids on thö blokh! Jordan, Joe ja Donnie, Iiiiiiiik!!"

Olisi ollut hienoa tuntea se jännitys ja kihelmöinti, jonottaa lippuja ja tuntea se hurja yhteenkuuluvuus, jutustella kuulisti bändistä ja brassailla sillä miten pitkään on fanittanut. Vaan enää en tunne yhtäkään fania. Kukaan ei lähtisi kanssani kuuntelemaan vanhoja heviäijjiä, en pystyisi jakamaan konserttia ja sen tunnelmia kenenkään seurassa. Olisin yksin siellä, konsertti olisi loistava, mutta olisin yksin sen valtavan ihmisjoukon keskellä missä tuntisin itseni ulkopuoliseksi kuin näkymättömänä lasikopin sisällä. Ei ketään jolle hymyillä tai voihkia miten niska on seuraavana päivänä maitohapoilla..

Niinpä tyydyn kuuntelemaan kaiholla muiden innosta hehkuvia suunnitelmia ja malttamatonta odotusta konsertin alkuun. Se vaihe taitaa olla peruuttamattomasti ohi elämässäni, se jäi sinne missä nuorena tyttönä kuvittelin aina ja ikuisesti sen hetken kestävän. Metallicaan liittyy paljon kauniita ja hyviä muistoja. Se edusti tietyllä tapaa aikuistumista ja lapsuudesta luopumista. Ehkä nykyään konsertti ei enää edes tuntuisi samalta.. Kun öisin laitan levyn pyörimään voin fiilistellä ja tavoittaa ne samat tunteet, mutta entä konsertti? Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen? Ei. Ehkä on parempi antaa ajan kullata ja patinoida mielen muistot mieluisiksi.

Muutama asia mitä olen oppinut tässä askaroidessapaskaroidessa ja asunnon kunnostuksessa:

1. Jos kimalleliima kuivuu kattoon, se ei lähde enää irti.

2. Tuhmat valmistusvirheiset huonekalut eivät taianomaisesti muutu ehjiksi vaikka niitä uhkailisi vasaralla. Seinää ei kannata lyödä vasaralla uhkauksen tehostamiseksi, seinään tulee klommo.

3. ..eivätkä huonekalut muutu helpommin koottaviksi vaikka saisit itkupotkuraivari-kohtauksen niille.

4. Ruuvia ei voi lyödä seinään naulan sijaan. Seinään tulee reikä.

5. Reiän tosin voi peittää esim. seinäkellolla tai taululla.

6. Kuumaliima toimii tehokkaan liiman tavoin vielä kuivuttuaankin. Jos se on kosketuksissa kattoon, se ennemmin irrottaa kattolaastia kuin irtoaa suosiolla.

7. Jos ostat "suoria nauloja" kukaan ei tajua että tarkoitat ihan vaan nauloja, ei ruuveja.

8. Verhot eivät kestä pelastusköytenä olemista. 

9. Isän, veljen ja poikaystävän puhelinnumerot voivat nousta arvoon arvaamattomaan.

10. Mikään ei ikinä onnistu "ihan vaan puolessa tunnissa". Jos ei muuta, niin lyöt varpaasi tohjoksi ja päädyt ensin kiroilemaan sen 30 minuuttia.

Rinna: En muista paljon siitä ennen kuin tulin tänne Mamin luokse, mutta minulla on häilähteleviä muistikuvia emon luota, pehmoisesta massusta, sisaruksista ja ajasta jolloin oli lämmin, mukava ja kaikin tavoin ihana. Minä olin varmasti pentueen suloisin ja söpöisin ja niin minä sainkin kivan kodin jonkun Tädin luota. Siellä oli ruokaa ja juomaa ja hellinpitoa ihan joka päivästä yöhön, ja kaverina minulla oli joku toinen miuku. En ihan muista oliko se sisko vai uusi sisko, mutta me tultiin samaan aikaan Tädin luokse. Siellä me leikittiin ja vietettiin lokoisia päiviä eikä ikinä ollut pula mistään. Mutta sen minä muistan, että ruoka oli jotenkin hassua ja kummaa, ja niin minun suuhun alkoi sattua aina enemmän ja enemmän eikä ollut yhtään hyvä enkä minä voinut syödä normaalisti ja se oli aika kurjaa. Mutta täti oli kiltti ja en minä tiennyt paremmasta, joten vietin minä siellä ihan lokoisia päiviä. Kehräsin auringon lämmittäessä massua ja olin oikeasti maailman kiltein ja suloisin pikku suppusuu ja sulotar ja niin Täti piti meitä molempia hellilellinä ja haliteltavina.

Kerran Täti sanoi että se lähtee kauas tuhannen ison tien ja suolaisen veden taakse ja sanoi naapurin rouvalle, "anna ruokaa ja hellyyttä viikonlopun yli". Niinpä vaikka minun tuli heti ikävä Tätiä kun se lähti, olin tosi iloinen että pian Täti tulisi takaisin ja pääsisin syliin paijattavaksi ja voisin kehrätä yötä myöten sängyllä, silkkisellä tyynyliinalla vaikka aamuun asti. Mutta sitten meni monta yötä ja monta päivää, ja naapurin täti alkoi huolestua kun Täti ei palannut vaikka oli luvannut, eikä Tädin puhelimeen saatu yhteyttä ja meillä oli molemmilla pikkukissoilla pelko ja ikävä ja me oltiin ihan ymmällämme. Vatsa kurisi eikä tehnyt mieli kehrätä ja meitä molempia hirvitti, sillä Tädin lähdön jälkeen oli käyneet isot, ainaskin miljoona käpälänmittaa korkeat miehet ja vieneet melkein kaikki kalusteet pois, sinne merten taakse Tädin luo, mutta eipä meitä tullut kukaan hakemaan ja minua ja kissasiskoa ihan oikeasti alkoi pian itkettää ikävästä. Silloin naapurin täti pudisteli päätään ja soitti jonnekin Isolle Talolle ja sieltä tuli joku tyttö, pisti meidän häkkiin ja minä suutuin niin että syljin ja sähisin ja olin oikein tuhma että se olisi jättänyt minut sinne odottamaan Tätiä. Tyttö sanoi ettei täti enää tule takaisin ja vei meidät sellaiseen ihan hurjan isoon taloon missä oli hirmuisen paljon kissoja asumassa kopeissa. Olin niin hirmu hirmu vihainen, että sivalsin jopa minun kissasiskoa piikkivitosella ja niin ne erotti meidät ja pisti minun karanteeniin. Sitten valkotakkinen kummanhajuinen täti pisti minua pahalla piikillä, tutki minun suun ja sanoi että minulla oli varmasti ollut iso pipi, pakotti pieniä pyörylöitä kurkusta alas ja lopuksi pisti sellaista piikkia että nukkumatti vei minut mennessään!

Kun minä heräsin minulla oli kalju maha, kiekko päässä ja kurja olla, mutta suu tuntui hyvältä ja minä pystyin taas nakertamaan muroja ja syömään ihan kunnolla. Niin minä aika monta aurinkoaamua olin siellä ja joka puolella oli ihan hirveästi kissoja, minä en niistä tykännyt ja sähisin ja suhisin kaikille paitsi sille ihanalle tytölle ja kaikille ihmisille jotka rapsuttivat minua. Niille minä kellahdin pylly pystyyn ja siitä suoraan selälleni pyörien kierien somana sipsulina vatsarapsuja varten. Siellä oli muuten ihan hyvä olo, mutta aika ahdasta eikä kukaan oikein ehtinyt minun kanssa olemaan, sylittämään ja hellittelemään.

Eräänä iltana sinne asteli sisään Mami. Mami kävi ensin ylhäällä ja sitten alempana ja vielä ylhäällä kun se ei vain löytänyt sellaista jotain kania tai pupua tai kisua mitä etsi. Vaikka minä olin vieläkin vähän niin kuin karanteenissa niin silti Mami tuli minua katsomaan ja minä vähän noin niin kuin kohteliaisuuden vuoksi puskin sen kättä, vaikka enemmän minua kiinnosti kiltin tytön kädessä oleva sapuskakuppi. Vaan Mamipa ihastui minuun ikihyväksi ja sanoi "Tämän minä otan" ja palasi viikon perästä mukanaan pikkainen häkki mihin se minut houkutteli mutta sulkikin sen oven niin, että minä jäin ihan sinne vangiksi! Minun pieni mirrinsydän julmistui siitä niin, että tuijotin tuimasti Mamia silmiin miukuen ja moukuen, enkä yhtään välittänyt isosta murinapedosta jonka mahassa me matkattiin heinäkuun helteillä.

Mutta sitten me tultiin Kotiin ja se olikin ihan hyvä paikka. Minä kerran kiersin ja huomasin että siellä oli ruokakuppi kukkuroillaan, raikasta vettä ja niin minä heti kellahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja mami sanoikin että minä tein siitä heti kodin niin kuin teinkin. Sitten oli ihan ihmettä! Kaikkea kummaa tavaraa mitä minä kummeksuin ensimmäiset viikot, kunnes pienet hiirut kepin päässä saivat aikaan ihanan kutkutuksen, tassujen väpätyksen ja viiksikarvan värähdyksen ja niin minä opin jahtaamaan mattohiiriä maton alta, pyrstöhöyhenhuiskaa ja hiirenhäntänarua! Nyt elämässä on paljon hauskaa, iloa ja riemua. Kesäisin me laitetaan vyöt ristiin minun mahan alta ja mennään metsään niin että minä voin taivastella ja vaania pieniä vinkeitä tiitiäisiä milloin puusta ja milloin maasta. Ja osaan minä kiivetä puuhunkin ihan tosi hienosti vaikka ennen en osannut edes kiivetä kiipeilypuussa. Nyt on ihan hyvä vaikka joskus pitää harjata minun hampaita kun ne on kai vähän niin kuin vauriolla, ja kerran vuodessa me mennään sen valkoasuisen, kummanhajuisen tädin luokse jotta se saa ihailla ja kehua minua ja pistää vähän sillä piikillä, mutta se on ihan hyvä koska sen jälkeen me saadaan aina herkkuruokia.

Ainoa vaan, että kun minä olin ollut vuosituisen mamin luona sinne tuli ihan hirveä pieni musta riiviö joka ei aina tottele vaikka sille kuinka kovasti tuitturoisi. Se oli väliin niin mahdoton, että minä ihan masennuin ja nypin kaikki karvat masusta ihan silkasta surusta, mutta nyt meillä on paljon kaikkea kivaa tekemistä eikä se nujuuta minua enää sillä lailla että olisin koko ajan alamaissa. Välillä me jopa vähän leikitään hippasta ja väijyä, mutta jos se meinaa riehaantua niin tuiskahdan sille ja tömäytän tassulla että älyää olla kissoiksi. Mutta vaikka mami toruu sitä joskus se sanoo että se on niin kuin parka ja poloinen eikä oikein älyä aina kissojen kieltä, mutta minäpäs silti sivallan sitä tassulla ellei se ole kiltisti.

Hullut Päivät olivat, tulivat ja menivät! Rahaa meni ja luottokortti hehkui kekäleenpunaisena jo anttila-ikea kartoituksen jälkeen. Kauhistuneena laskusta pistin kortin kuivumaan ja käyttelin ainoastaan todellisia varojani Stockmannin keltaisten kummitusten ostohysteriassa, ja mitä ostin? Rahaa meni pitkälti toista sataa ja mihin? Suoraan sanottuna mielenrauhaan. Tiedän että nyt talouslaman ollessa ovenkynnyksellä pitäisi ruoskia itseään ja ripotella tuhkaa päälleen kulutettuaan yli omien varojen, mutta todellisuudessa olen todella tyytyväinen rahan polttamiseen. Raha on tehty kiertämään, ja jos sillä voi ostaa kansiot joihin järjestää vaeltavaiset paperit, siivousaineet, muistiinpanot ja paljon muuta aikaa säästävää, niin raha on vain yksi tie luoda itselleen illuusio edes jonkinmoisesta järjestyksestä. Joku toinen voi toki meditoida tyhjässä asunnossa itsensä euforiaan ja valaistumiseen, mutta minua kylmät seinät vain paleltaisivat.

Miten lisämateria voikin tuoda näin hyvän olon? Minulla on viimein hyvät veitset (ne katkovat kepeästi perunat, porkkanat, sipulit ja sormet), toiveideni mukaiset verhot, hyllyt, pöydät.. Olen paljon tyytyväisempi ympäröidessäni itseni materialla kuin kitkutellessani pikkuruisella (alemman asteen) opintotuella ja muiden ihmisten jämäkamoista kootussa "sisustuksessa". Koen mielihyvää ja saan mielenrauhaa kun asunto alkaa pikkuhiljaa tuntua viimeinkin kodilta, paikalta jossa voin oikeasti rauhoittua ja tunnen oloni hyväksi. Taidankin mennä järjestämään vuosikausien takaisia valokuvia vihdoin ja viimein upouusiin albumeihin. :)

Toisinaan sydämessäni asuu suru. Sen ohuet sormet kutovat salaa itkurihmaa sydämen seinämien ympärille ja ympäröivät hiuksenhienoilla ja hentoisilla seiteillään onnenhetkiä, kunnes ne tukahtuvat tai kuristuvat hipihiljaisiksi. Suru tulee joskus luokseni öisin ja kuiskii korvaani lohduttoman kauniita säkeitään. Se putoilee ikkunan takana vesipisaroina maahan ja pyytää minua nousemaan, tulemaan katsomaan miten kauniisti öinen katu heijastaa täysikuun takaisin taivaalle, pienien sadekyynelten kastelemana. Se houkuttaa minut pois untuvaisen lämpimiltä unimailta, pois hehkuvan kuumasta sydämen sykkeestä joka uinuu vieressäni turvaa ja rakkautta hohkaen. Vaeltemaan yksin yönpimeässä asunnossa, jossa ainoastaan eilisen henget hiipivät nurkissa, hiipuen hissuksiin pois. Eilisten mukaan jätän surun silloin kun se tulee. Heijaan hetken sylissäni kuin eksynyttä lasta, yritän silittää sen kalpeita kupeita ja löytää sen salaisuuksia ja sitä miksi se tulee luokseni, vain haipuakseen pois ja jättäen kalvavan kaipauksen. Minne, sitä en tiedä. Tiedän vain, että suru tulee luokseni vielä uudestaan yhtä varmasti kuin se kaipaa että löydän sen luota vastauksen. Suru kuiskii minua kävelemään kalpeita muistojen polkuja joiden olen antanut haalistua kuin vanhojen rumien valokuvien. Osan niistä muistoista voin polttaa ja antaa kitkerän savun nousta taivaaseen, osaa hellin vielä, vaikka ne muistot kaivertavat onttoja käytäviä ja katkeria sopukoita sydämeen, täyttäen ne paksulla, pahansuovalla tervalla.

Ehkä tarvitsen pienen hetken elää surun kanssa, en antanut sen tulla silloin kun se olisi tullut ja pitänyt huolta minusta. Pidellyt maljaa silmien alla ja kerännyt kyyneliä viedäkseen ne omiin salaisiin onkaloihinsa virvametsän alle, minne ei kukaan ihminen löydä. Odottamaan uusia syntymättömiä, joille tuoda kyyneleet salaisesta lähdelammikosta, ikikuusien keskeltä, sammalmättään alta. 

En tajua mihin aika oikein aina ehtii ennen minua. Kirjoitin elokuun alussa päiväkirjaani (oikea kirjanen jossa ovat henkilökohtaiset likaiset salaisuudet yms mitä ei blogissani kuuna kullan valkeana nähdä) To-Do-listan (sen saamaton tyhjentely on yksi niistä likaisista salaisuuksista) enkä ole ehtinyt tehdä kuin muutaman kohdan niistä muutamasta kymmenestä! Osa vaatii toki sijoituksia ja maallista mammonaa, mutta sitten on lisäksi ihan vain sellaisia viitsimisasioita. Kuten kirjoittaa kirje, ottaa yhteyttä unohtuneisiin ystäviin, siivota se tämä ja tuo.. Huominen kun tuntuu olevan ikuinen, niin kovin hitaasti täyttyy tällä elontaipaleella se minkä voi vielä kerran siirtää huomiseen. Lisäksi olen välillä kauhean väsynyt. Töissä olen hajamielinen ja kysyn pariin kertaan asiakkailta samaa asiaa, uuden oppiminen on aivolohkoille kovin työlästä ja tuskaista enkä millään jaksaisi aamuisin herätä. Mietin, olenkohan kuitenkaan siinä työssä jossa haluaisin olla? Tällä hetkellä työ on mielekästä, mutta ehkä väsymys johtuu osittain jostain epämääräisestä pettymyksestä elämän etenemiseen. Etsin hurjasti sisältöä eri asioista ja projekteista, mutta samalla olen liian väsynyt saattamaan mitään päätökseen.

Olen yrittänyt miettiä jotain keinoa ratkaista mitä haluan, missä ja milloin sekä miten sen toteutan. On vain kovin vaikea kaiken tämän kiireen ja tekemättömien asioiden keskellä ehtiä kysellä itseltään: "Rakas ystävä, miten voit tänään ja mitä haluaisit oikeasti tehdä töiden jälkeen?". Ehkäpä pitäisi oikeasti asettaa tavoite tehdä joka päivä kaksi asiaa pakollisista, ja jatkaa kunnes päässäni pyörivä keskeneräisten asioiden sekamelska ja röykkiö hieman hälvenisi samentamasta tajuntaani. Sitten voisin oikeasti keskittyä siihen mikä kohta valuu hukkaan: Elämääni.

Enempää en ehdi kirjoittaa, -taaskaan. Tiskivuori odottaa, pesukoneessa pitäisi pyöräyttää pyykkiä, kaapit ovat niin epäjärjestyksessä etteivät tavarat mahdu ja kaiken lisäksi kauppakassi odottaa eteisessä purkamista. Pitäisi vielä ehtiä nukkuakin ennen huomista.

Joten a domani! Huomiseen! Yritän ehtiä naputtelemaan tyhjänpäiväistä hölinääni taas huomenissa!

Olen päättänyt kasvatella vaihteeksi hieman pidempää kuontaloa. Ah, voin jo kuvitella miten ensi kesänä kirmaan kiharat selän takana liehuen yli kasteisten nurmien ja koirankakkakasojen aamukiireessä bussipysäkkiä päin. Nyt pitäisi vain saada hiukset hulmuaviksi ja pitkiksi. Mutta miten? Tilillä ei ole pennin latia laittaa mihinkään pidennyksiin, sitä paitsi olen vakuuttunut että ne ovat paitsi vaivalloiset, kuitenkin putoavat vahingossa pois suihkussa tai sängyssä peuhatessa. Olen taitava tuhoamaan kalliita asioita, ja ihan vahingossa. Niinpä vaihtoehdoksi jää kasvatella hampaita kiristellen hulmutukkaa ja tiukata vähän väliä lähipiiriltä: "Eikö se olekin jo aika hyvä? Sehän koskettaa jo olkapäitä jos kiskon hiuksia alaspäin, korvia ylöspäin ja kallistan päätä!"

Lähipiiri suhtautuu tähän samanlaisella kohteliaalla mielenkiinnolla kuin Italian opiskeluani, satunnaisia kirjoituspuuskiani ja avaruuden valloitustani kohtaan. Joskus miltei tuntuu, että minua ei oikein oteta täydestä koska elämä on liian lyhyt jotta paneutuisin vain yhteen asiaan kerrallaan! Minulla on tuhannen tulimmaista projektia jatkuvasti kesken, joista saan yhden valmiiksi noin vuotta kohden. Ainoa mikä on aina ajallaan, on ruoka. Senkin looginen selitys on, että jaksaakseen elää mielenkiintoista, toimien täyttämää elämää täytyy tankata terveellistä pöperöä pikku karkkipaheiden kera.

Ehkä onnekseni hiukset kuitenkin kasvavat omia aikojaan. Minun ei tarvitse muuta kuin odotella kärsimättömästi lopputulosta. Kerrankin jotain tapahtuu ihan itsestään! Aika helpottavaa, vaikkakin harmillista ettei esimerkiksi imurointi noudata samanlaista kaavaa. Että kun vain kylliksi odottelisi, niin imuri hurisisi ihan itsekseen asunnon läpi ja nielisi kaikki roskat ja pölyhöttöset. Mutta hyvä että edes jokin.. :)

Kumma miten jo 30-tuntinen työviikko voi viedä mehut. Pitkään olen sinnitellyt aina yhden päivän vapaalla ja seuraavana jo töitä. Ei ehdi oikein palautua ja aamuisin olen yhtä suloinen kuin raivotautinen kalkkuna. Toisin sanoen hyökkäilen kaikkea liikkuvaa kohtaan töyhtö punaisena ja närpin jokaista joka osuu eteeni niin kotona kuin bussin käytävällä. Tähän tarkoitukseen minulla on myös Katse. Katse on se, minkä jotkut mummot osaavat luoda räkiviin teineihin ja saavat ne ärsyttävät pikku räkänokat kutistumaan saappaankorolla liiskattavaksi, säälittäviksi pikku lutikoiksi.

Viimeksi käytin Katsetta yhtä aivan saakelinmoisen ärsyttävää ukonrahjuketta vastaan. Mikä hemmetti siinä on, ettei aikuinen ihminen osaa saakeli julkisella paikalla syödä suu kiinni! Siellä se istua jörötti selkäni takana bussissa ja "mums, mums, MAISKIS, namsnams, MOISKIS." kuului purkan litsahtelu suussa. Se älypää idiootti kaiken lisäksi nässytti niin, että säännöllisin väliajoin paljas niskani sai sylkipisaroiden kasteen! Voi jessus, että mun teki mieli vääntää silti joko pilli tai kieli solmuun tai kenties mieluiten molemmat. Olen eritekammoinen, en kestä edes kuolaavia vauvoja (en edes veljenpojaltani joka on oikeasti syötävän suloinen vesseli), joten ventovieraan ihmisen sylki ajaa minut sekunneissa hulluuden partaalle. Niinpä kun nousin korot kopisten jäädäkseni pois, loin kaikkein hyisimmän, peräänantamattomimman ja alaspäin suunnatuimman katseeni syyllistä kohtaan. Kuului "namsnams MAissskss..ssht" kun äijän maiskutus hiipui hiljaisuuksiin ja toivon mukaan hän nielaisi sen manalassa kirotun purkkansa syvälle umpisuolensa sisään.

Niin! Älkää jumalauta syökö suu auki tai minä tulen ja tungen sen eineksen niin syvälle sisuksiin, että voitte ängertää sen ulos ahterista saman tien!!!

Buongiorno! Come sta?

Olen niitä ihmisiä jotka eivät kestä toimettomina. Koska tällä hetkellä elämässä tuntuu puuttuvan opiskeluvirike, päätin aloittaa Italian opiskelun. Ihastuin Italiaan hieman jo vuonna nakkisota luettuani erään suloisen romaanin Italiaa opettavasta naisesta. Tahtoisin lukea sen uudestaan.. Olisikohan äidilläni vielä se hyllyssään? Nyttemmin lukaisin pari Donna Leonin ihastuttavaa kirjaa ja hurmaannuin täysin komisario Guido Brunettin sympaattisesta hahmosta, kulttuurihistoriasta sekä verkkaisesti etenevistä rikostutkimuksista upeiden taideaarteiden parissa. Mutta eniten olen haksahtanut Italiaan. Ruokaan, juomiin, elämäntyyliin, kuvailuihin ja mielikuviini Italiasta. Kieliä on muutenkin hauska opiskella, nyt minulla on hyvä syy! Saatan nimittäin vielä päästä käymään Italiassa ja minusta olisi ihanaa käyttää kieltä paikan päällä.

Olen opetellut kuuliaisesti ääntämistä kirjan mukana tulleen cd:n kera. Ciao Anna, Mikko, Francesca e Aldo! He ovat väsymättömiä opettajiani cd:n ääniraidalta. Teen parhaani ja luen innostuneena joka päivä kirjan ensimmäisiä sivuja. Aamuisin jos on aikaa, työmatkalla, iltaisin ja vapaapäivinä. Olen ehtinyt opiskella jo kokonaista kolme päivää!

Alku, syy ja seuraus blogiinihan on verbaalinen vetristyminen. En ole oikeastaan kirjoittanut sitten iltalukion jälkeen, ja lukeminenkin on jäänyt hävettävän vähällä jäätyäni koukkuun sarjakuvapokkareihin. Niinpä kirjallinen ilmaisuni on kutistunut vain välttämättömimpämpiin vinkaisuihin. (Osaan siis juuri ja juuri tilata kepapin kikherneillä ja ranskalaiset kepsutilla.) En todellakaan aina löydä sanoja kuvailemaan mielentilaani, saati jotain mielikuvituksestani. Kirjoittamaanhan ei opita haaveilemalla, vaan kirjoittamalla, lukemalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla. Puhuessanikin olen huomannut ajatuksen pätkivän ennen niin helposti löytyneiden sutkautusteni sijaan.

Mutta nyt kirjoitan taas! Kirjoitan omia juttujani, omaksi ilokseni, elätellen toiveita ilmaisukyvystä. Helmasyntini kirjallisessa annissani ovat "kolmen koplat" sekä alkusoinnut. Ah, niin kovasti rakastamani kolmen koplat! Kolme mainintaa ja vielä alkusoinnuin niin kyllä siinä oma sielu hurraa ja heläjää! Minusta niitä on ihana kirjailla. Hyvä esimerkki ylikuorrutetuista kolmosista on alla olevassa "Ihana ikävä"-kirjoituksessani. Pelkkiä pilkutettuja kolmosia (kuvauksia tai vaihtoehtoja) toinen toisensa perään. Mikähän ihmeen fiksaatio minulla on niitä tiputella kuin Kerttu känttyä polun merkiksi. Kirjallinen polku, sanojen vuolas virta ja metsään meni päin mäntyä!

Nyt täytyy luojan kiitos lopetella ja lähteä pakertamaan päivätyön pariin ennen kuin kirjoitus karkaa kokonaan kummille teille. Saa sitä känttyä omaankin pöytään ja parhaina kuukausina euron margariinia leivän päälle.

Ai niin. Piti mainitsemani siis, että olin jo unohtanut miten mukavaa on kirjoittaa. Saa antaa mielen juosta valtoimenaan kuin lapsena konsanaan ja kirjoitellessa omia juttuja paeta hetkeksi mielikuvitusmaailmaan arjen harmautta. Pala jonkun toisen elämää, mielikuvitusmaailman mahtavuutta ja pako arjesta fantasiaan. (<-kolmen kopla iski jälleen!)

On se vaan niin kipeää tekevän ihanaa. Tämä ihastuminen, tapaileminen, eroaminen.. Emme asu yhdessä joten jokainen lähtö on pieni ero kun ei ole varmuutta milloin jälleen tavataan. Toisaalta on kitkeränsuloista ikävöidä. Sitä hieman itkettää eteisessä, viimeiset suudelmat, kaipuu toisen silmissä ja pieni vihlaisu vatsapohjassa. Viimeinen kosketus, katse ja oven kolahdus. Hei jälleen ja toivottavasti pian kohdataan! Kun on kulunut kaksi tuntia sitä ottaa jo puhelimen esille ja kirjoittaa, soittaa, lukee vanhan viestin. Ihan vain, jotta pahin ikävä väistyy ja voi taas askaroida kaikkia rästiin jääneitä töitä joihin ei raaski käyttää aikaa. Onhan paljon tärkeämpää unelmoida siitä toisesta jos ei voi olla hänen kanssaan. Jos olemmekin yhdessä, ovat kotityöt kaukana toisessa maailmassa, meillä on vain iloa, lämmin syli ja suudelmia.

Tämä kaipaus. Tämä onni. Tämä rakkaus. Se tuntuu hyvältä, se kutittaa varpaissa, naurattaa aamuruuhkassa, saa kirjoittamaan hupsuja ja nukahtamaan tyyny kainalossa, hymy huulilla!

Löysin ihastuttavan suloisen ruokapöydän ja päätin reippaana tyttönä eli Itsenäisenä Naisena roudata sen kotiin ihan omin pikku kätösin. Painoko? Hah! Vaivaiset 17 kiloa, minähän kanniskelen harva se kuukausi 10 kg kissanhiekkalootaa ja toisessa kädessä vielä viikon ruokaostokset niin kateille kuin itselleni. Itsenäisenä naisena tuollainen nyt menee vaikka vasemmalla kämmenellä kannatellen! Niinhän sitä voisi luulla..

Eihän siinä muuten mitään, mutta kun leveys oli tällaiselle tapille koko käsien välinen matka, niin kannattelinpa sitten sitä seitsemäätoista kiloa sormenpäiden varassa. Pääsin juuri ja juuri liikkeen ulkopuolelle, kun oli jo pakko laskea kulman takana pöytäpaketti maahan. Liikkeessä ei tietenkään ollut ollut mitään narua mitä ympärille kieputtaa, saati jeesusteippiä tai edes piikkilankaa, mikä sekin olisi tuntunut lohdulliselta. Soitin epätoivoissani äidille, veljelle ja harkitsin jo vakaasti palokuntaa, mutta koska bussipysäkille oli oikeasti vain 500 metrin matka, otin härkää sarvista, pöytää sivuista ja aloitin päättäväisen vaappumisen Helsingin keskustassa kohti rautatientoria. Vastaantulevien ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun pikkuinen nökötappi kantoi suurinpiirtein itsensä kokoista pakettia kintut tutisten. Päästessäni suojatielle polvet löivät loukkua ja kädet huusivat hoosiannaa siinä määrin, että se perhanan pöytä vain lipsahti otteestani siihen tielle enkä voinut tehdä mitään. En saanut punnerrettua sitä ylös, ja ehdin jo ajatella että loppu tuli! Minä ja pöytä liiskaudumme asfalttiin seuraavan bussin osuessa, kun paikalle ilmestyi neljä ihanaa enkeliä! Kyseessä oli turistiryhmä jossa oli kaksi ihastuttavaa keski-ikäistä leidiä ja kaksi hurmaavaa papparaista. Toinen pappa kysyi olenko kunnossa, nappasi pöydän kepeästi kannettavakseen ja kysyi mihin olen matkalla? Olin niin kiitollinen etten tiennyt miten päin olla, kiittelin vuolaasti ja hyvä etten heitellyt ruusunlehtiä heidän eteensä. Leidit juttelivat herttaisesti ja kyselivät Helsingistä, minä tankero-Englannillani vastailin minkä taisin. Heistä kaksi oli Kanadasta ja kaksi muistaakseni Australiasta. Kehuivat kovasti miten ystävällisiä ihmisiä täällä on ja miten hyvää Englantia kaikki puhuivat, tässä vaiheessa tosin oman änkytykseni vuoksi korvat alkoivat helottaa. Mutta ainakin ymmärsimme toisiamme. Kävi ilmi, että se pöytä oli vähän turhan leveä jopa hurmaavalle Pelastajalleni, joten toisen herran kanssa he yhteisvoimin kannattelivat pöydän bussipysäkilleni. Lupasin että suomalaiset tontut pistivät extra isot ruksit ja he saavat varmasti tonneittain joululahjoja! Miten hyvä mieli tulikaan kun ventovieraat riensivät auttamaan! Kiitos, Iso Kiitos vielä heille tätäkin kautta!

Hyvästeltyäni pelastajani odottelin enää bussia ja sain jotenkin kiikuteltua paketin bussiin. Viimeiset metrit kotipysäkiltä kotiovelle olivat kyllä tuskaa. Pahvipakettia ei selvästi oltu tehty kestämään liikuttelua vaan ainoastaan nostelua, ja sivu kerrallaan kuului "Rrrats" kun jälleen yksi teippaus antoi periksi. Niinpä lopulta kieritin, pyöritin ja raahasin pöytää nostelun käytyä mahdottomaksi. Rappusissa korkosaappaat (kyllä, minulla oli vieläpä korkosaappaat ja hamonen kaiken muun epäloogisen lisäksi) lipsuen punnersin porras kerrallaan pakettia ylemmäs kunnes Hurraa! Olin kotiovella.

Vaikka pöytä odottaa onnellisesti kokoamistaan, en pääse sitä ihan vielä tekemään. Muistona seikkailusta niin käteni kuin koko yläselkäni ovat hillittömän kipeät ja pelkkä maitopurkin avaaminen aamuisin vaatii kerrassaan infernaalisia ponnistuksia. Onneksi Mr. T on tulossa huomenna ja tarjoutui kiltisti kokoamaan pöytää kanssani. Minähän en pysty tällä hetkellä edes nostamaan pöydänjalkaa senttiä korkeammalle lattialta..

Mutta mitä opimme tarinasta? Elämänfilosofiani "Hyvä kiertää" pitää paikkansa! Mitä enemmän olemme kilttejä toisillemme, sitä useammin se kiertää takaisin. Hyvä tulee aina, aina takaisin päin. :) Ollaan siis kilttejä ja avuliaita toisillemme, jookos? :)

Oli katinkultien vuosittaisen tarkastuksen ja rokotetuikkauksen aika, joten raijasin kaksi protestiksi duona moukuvaa mirriä julkisilla eläinlääkäriin. Kerrankin saimme kehuja! Lullapulla pylleröiseni Rinna oli laihtunut 400g mikä on somalle tyttökissalle iso juttu! Nyt paino on 4,3 kg, eli varsin sopivasti vaikka likan mekko edelleen lököttää massupuolelta.

Hiisi, tuo musta pantteri ja luihu honkkeli oli myös laihtunut pari sataa grammaa. Tätä en ihmetellyt kun jätkä painaa pitkin kämppää tuhatta ja sataa lattiasta katonrajaan harva se hetki. Nyt molemmat kuijottavat omissa oloissaan, ilmeisesti rokotteen sivuvaikutukset (kuume, ruokahaluttomuus, väsymys, pahoinvointi) ovat iskeneet eikä kumpainenkaan halua seuraa.

Voi kultanassukat! Kun voisin kertoa että heidän parhaaksensa mokomia kuljetetaan lekuriin ja takaisin. Punnitaan, pistetään, kopeloidaan ja käpälöidään. Matokuuri odottaa ensi viikolla, nyt nuo saavat rauhassa toipua rokotteesta.

En jatka. Ei ole mitään järkeä työskennellä 2 kk, saada aikaan 6 maalausta ja lyijykynätöitä ja saada niistä vain yksi rupinen opintoviikko. Saisin työskennellä koululla 10 vuotta maksaen lukukausimaksuja ennen kuin valmistuisin. Tuntuu miltei, että opettajat todella haluavat minut sieltä ulos (siis ne jotka eivät tunnu pitävän minusta pärstäkertoimen perusteella). kyllähän sieltä on suoraan sanottu että "vaihda alaa". Siellä opintoviikkojen saaminen on tykkäämiskysymys. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tiedän, että olen teknisesti välttävä vaikken (ainakaan vielä) hyvä.

*lisää epämääräistä jupinaa ja mutinaa*

Olen enemmän ja vähemmän yrittänyt opiskella eräässä taidealapainotteisessa koulussa muutaman vuoden, mutta minulla menivät sukset ristiin niin opettajien kuin muiden oppilaidenkin kanssa. Itse olin asiasta aika yllättynyt, sillä opiskellessani kansanopistolla valmentavaa vuotta 2004-2005 meillä oli aivan mahtava yhteishenki ja kaikki tukivat ja kannustivat toisiaan. Tuolla taas minusta tuntui että valtaosa muista oppilaista inhosi minua sydämensä pohjasta, enkä minäkään jaksanut enää takaisinpäin olla oma iloinen, suloinen ja aurinkoinen itseni. Voisin jupista ja märehtiä sitä, miten pieleen kaikki meni heti ensimmäisestä vuodesta lähtien, mutta se ei olisi reilua niitä kohtaan jotka viihtyivät kirkuessaan spermaisia tunnustuksia ja maalatessaan väriyrjön täyttämiä römpsiä.

Nyt hermostuttaa odottaa vielä puoli tuntia ennen Puhelua joka määrittää tulevien opintojeni tai opintojeni päättymisen suunnan. Kallistun jälkimmäiseen. Saan itsenäisestä työskentelystä niiiin vähän opintoviikkoja (esim. 1 opintoviikko kuutta maalausta kohden) ettei opintojen jatkaminen ole enää mitenkään kannattavaa tai mielekästä. Tarvitseeko edes mainita, että koulu maksaa maltaita joka lukuvuodelta?

Pakko saada purkaa tätä jonnekin. Kirjoitan vielä myöhemmin mihin päädyimme Puhelun aikana. Itse aion joka tapauksessa suuntautua tekemään muuta kuin nykytaidetta. Pidän kyllä sen oivaltavuudesta, sananvapaudesta ja rajojen rikkomisesta, mutta vuosikurssini nykytaiteen tekijöitä kohtaan en tunne minkäänlaista yhteisyyttä saatika sielujen sympatiaa.

Kokeilenpa blogin pitämistä ihan iltojeni ratoksi. Hyvä kirjoittaa muutakin kuin käsin väkerreltyä päiväkirjaa, ties vaikka vaatimattomat kynäilyni saisivat lukijoita. Ja ainakin on jotain tekemistä. Opettelen vasta tätä, joten jos kommentoitte, pliis olkaa helliä.

Niin.. Kun tällä hetkellä elämässä ei olekaan kuin työ, harrastukset ja suhteellinen parisuhteellistuminen. Yksiön sisältämä pikku perheeni käsittää Minut, kaksi kärpästen herraa kissojen muodossa sekä ikkunalaudalla kukoistavan Onnellisen Kliivian.

Kerron ensin miten minulle tuli Onnellinen Kliivia.

Kun muutin tähän asuntoon kesällä 2005, minulle lykättiin pari ruukkukasvia vaisuista estelyistäni huolimatta. Ihan siksi estelyistä, etten ikinä oikein ole tajunnut huonekasveja. Ne vain olla rehottavat, niitä ei voi silittää eikä niiden elämän tarkkailustakaan oikein ole iloa. Koska kissat pitivät huolta kaikkien muiden kasvien hortonomiasta ja ne alkoivat kitua ja käpristyä kuoliaaksi, lykkäsin rehut evakkoon äidilleni. Vain kliivia jäi. Surkeana, unohdettuna ja laiminlyötynä ikkunalaudalleni. Kastelin jos muistin, ja kaiken aikaa tunsin huonoa omatuntoa joka kerran kun muistin miten olinkaan tuota kasviparkaa tahtomattani kiusannut. Joka kerran vannoin mielessäni vaihtavani mullat ja muistavani kastella sekä lannoittaa tuota reppanaa, mutta aina se jotenkin jäi. Tuli kiireitä, matkusteluita, muita juttuja. Niin kliivia jäi oman onnensa nojaan yhä useammin ja yhä surullisempana. Se yritti vain sinnitellä jotenkuten hengissä, ravintoköyhässä ja kuivassa mullassa, vääränlaisessa rupuisessa ruukussa.

Lopulta sain inspiraation eräänä kertana plantagenissa, ystävän ostellessa kaikkea uuteen omaan kotiinsa. Seuraavana päivänä marssin erään liikkeen rehuosastolle, ostin ruukun, multaa ja jotain ravinnekakkatikkuja. Hellästi puhdistin pahoin repsottavan kliivian lehdet, nyrhin turhat juuret ja istutin sen isompaan ruukkuunsa. Painelin multaa paksulti ympärille ja tuikkasin sormet mullassa vielä kakkatikunkin multaan kasvieinettä antamaan. Iloisena soitin äidilleni:

Minä: "..ja sitten vaihdoin mullat ja iskin niitä tikkuja sinne ravinnoksi!"

Äiti: "Voi laps rakas, ei multien vaihdossa ole hyvästä laittaa heti ravinnetikkuja! Multa on täynnä ravinteita."

Pieni takaisku ei meitä lannistanut. Kliivia kukoistaa kaikki lehdet vihreinä ikkunalaudalla, kahta viikkoa myöhemmin tapahtuneesta. Joko se on pöllyssä äkillisestä ravinteikkaasta olosta tai sitten se vain nauttii yltäkylläisyydestä muuten vain. Olen täysin vakuuttunut sen olevan vihdoin onnellinen, näiden surkeiden vuosien jälkeen. Näin minun kliiviastani tuli Onnellinen Kliivia.