WUHUU! Me mennään ihan mukavan railakasta vauhtia ja tuntuu aikuiseltakin aika hauskalta olla kyydittävänä. Vaikkei varmaan saisi, mutta metkaa se oli silti. Voin kuvitella miten joskus vanhana pakotan joko lapsenlapset tai veljenlapsenlapset kruisailemaan rollaattorikisoissa ja pyörätuoli-senioreissa kanssani.

Pyydän vettä ja sitä tuodaan, olo on kuiten kuningattarella. Lisäksi saan suklaapalankin, naminam. Olisinpa tiennyt, että lasi vettä ja se suklaapala olivat viimeinen ateriani ennen iltaa. Olisin nauttinut niistä pidempään.

Saan suun kautta 60 mg prednisolonia ja kankkuun pistetään sitä sekä jotain antihistamiinia. Parin tunnin sisään kasvojen turvotus alkaa onneksi helpottaa, mutta raajojen kipu ja turvotus sen kun pahenee. Huolestunut lääkäri lähettää minut taksilla Jorviin (ou nounounou..), koska ei uskalla päästää kulkemaan julkisilla. Sain sunnuntaille sairauslomaa.

Jälleen Jorvissa

Se, että tulen lähetteellä Jorviin ei yhtään sulata vastaanoton sydämiä. Olen varma, että siellä on tarkoituksena olla mahdollisimman nihkeä, jotta turhimmat tulijat saataisiin peloteltua pois vastaanottojonosta. Ikävä kyllä en päässyt livistämään vaan tunnin aulaodottelun jälkeen minut ohjattiin sivuhuoneeseen makuupaikalle.

"Tee olosi kotoisaksi," hoitaja kehotti.

En tehnyt. Ajattelin olevani enää muutaman tunnin ja isuuduin sängyn laidalle odottamaan.

Kipu säteili jalkoihin ja jaloista ylöspäin, saatoin silti helpottaa sitä kävelemällä edes takaisin. Mutta odottavan aika kävi pitkäksi.

Kuvittelin miten selviäisin parhaiten ulos mikäli zombiet valloittaisivat sairaalan. Kuvittelin ketkä huoneessa olisivat ensimmäiset uhrit.

Piirtelin kalenteriin mielikuvitushahmoja lattiasta. Olin onneksi mukavan eristyksissä verhojen takana.

Kuvittelin miten selviäisin zombiena. Kenet söisin ensimmäiseksi? Kuka kellistäisi minut ja miten?

Olin hirveän nälkäinen. Yritin kysellä hoitajilta missä kanttiini on tai uskallanko lähteä sinne, jos lääkäri tulee juuri sillä hetkellä? Mutta olin näkymätön. Yksikään hoitaja ei reagoinut tervehdyksiini tai yrityksiini hakea katsekontaktia. Lopulta luovutin ja hörpin vessan kraanasta vettä.

Nälkä meni ohi. Kehitin aikani kuluksi Michael Jackson-pelin ja koreografian vain jaloille. Tässä vaiheessa käteni olivat turvonneet tukeiksi ja jalkojen kipu oli hirveää ellen liikutellut niitä.

Istuin ja odotin. Odotin. Kävelin ja istuin. Irvistelin kivusta joka kerta, kun minun oli pakko nousta jaloilleni.

Puoli viidestä vähän vaille viiteen torkahtelin jalat nostettuina ylös. Vihdoin myös kortisoni auttoi, turvotus jaloissa väheni hieman.

Viideltä piinasin hoitajia tukkimalla jonkinlaisen kanslian näkökentän ja pakotin yhden uhrini ulos. Kysyin aikataulusta, ja kuulemma yksi tutkimaton potilas oli enää edelläni.

Vihdoin, tuntia myöhemmin lääkäri tuli. Rukoilin että pääsisin kotiin, etenkin kun kasvojen turvotus oli laskenut. Lääkäri konsultoi iholääkäriä, määräsi mukaan lisää prednisolonia, xyzalia mega-annoksina, ataraxia kuten ennenkin ja kipuihin saatoin ottaa panadolia.

Maanantaiaamuna kello yhdeksältä pitäisi olla Meilahdessa päivystyksessä ihotautiosastolla. Olen kuulemma poikkeuksellinen. Yleensä urtikaria alkaa päälaelta ja "valuu alas", mutta minun tapauksessani se alkoi jaloista ja hilautui ylös. Urtikarian pitäisi myös olla ohitse 1-3:ssa vuorokaudessa, mutta minulla on nyt viides vuorokausi menossa ja still going strong.

Uudenvuodenaaton aamu

Heräsin kasvojen alueen koviin kipuihin. Silmät olivat lähes muurautuneet umpeen, otsaan sattui vietävästi ja noin yleensä olo oli kuin pitkän itkun tai kunnon turpakäräjien jälkeen. Tässä vaiheessa lääkecocktailini oli aamiaiseksi:

60 mg prednisolonia

50 mg ataraxia

10 mg xyzalia

1000 mg panadolia

1 pieni ja arka meliane-pilleri, jolla ei tosin ole mitään tekoa tämänhetkisen tilanteeni kanssa.

Vaaka kertoi painoni nousseen huolimatta n. 1400 kilokalorin ruokailuistani nelisen kiloa. Olin parkua. Olin päässyt kuntosaliohjelman makuun, viettänyt melkein koko joulua edeltävän viikon salilla ja nauttinut painon putoamisesta. Nyt olen kokovartaloturvoksissa. Edes lenkkarit (nauhat auki) eivät tahtoneet mahtua jalkoihini kun kävimme päivällä apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä.

Osoitan syyttävällä sormella sisäistä kortisonia, sillä vaikka olen syönyt sitä vasta vajaan viikon, annokset ovat olleet melko suuria. Yritän syödä vähäsuolaisella ruokavaliolla, mutta siitä huolimatta vaaka saa itkun ja epätoivon partaalle. Lisäksi näytän ihan oikeasti kamalalta. Tunnen suurta sielujen sympatiaa isorokon ja paiseruton sairastaneita kohtaan.

Minä, jonka piti olla pian häämekkomitoissa, en laisinkaan tiedä milloin pääsen kirimään aikatauluni kiinni. Maailmassa on toki suurempia murheita, mutta kivut, kihelmöinti, turvotus ja kutina yhdistettynä rujoon ulkomuotoon saavat ainakin minut melko itsekeskeiseksi.

Nyt täytyy lopetella, sillä urtikarian seuraavat kohteet ovat kämmenet (voi nyyh, nämä tuntoherkät alueet tulevat olemaan tuskaa), jalkapöydät, jalkapohjat, kaula ja niska. Sen jälkeen on vielä joitakin ihoalueita, joihin tämä varmasti iskee, mutta sunnuntaina uskoisin olevani voiton puolella. Olen ottanut joitakin kuvia esitettäväksi sairaalassa, mikäli tarpeen.

Uusivuosi tulee vietettyä kotona, mutta voi onneksi kotona, eikä Jorvissa tai Meilahdessa.

Hyvää uutta vuotta. :)

Tarkan ruokavalioni vuoksi, olenhan allergikko, Jorvissa oltiin jo arveltu syyksi virusinfektiota. Itsestänikin se tuntuu loogisimmalta selitykseltä. Joka tapauksessa menen jälleen päivystykseen pyytämään lisää sairauslomaa.

Raavin ensimmäisiä, tuskan ja pyörrytttävän voimakkaan nautinnon tuntuisia kertoja. Kun kutinan saa vaihdettua kipuun, olo on parinkymmenen sekunnin ajan taivaallinen.

Raaps raaps raaps, aloitan. Nautinto syöksähtää lävitse ja tuntuu huumaavana iloirummutuksena aivosopukoissa. Jokainen kynnenveto nostaa kylmät väreet, helpottaa kutinaa ja aiheuttaa ajan ja paikan tajun katoamisen.

Raaps raaps raaps, maailmassa on vain minä ja tuo taivaallinen hetki, jolloin kutina helpottaa. Minä ja kynnet. Ihanat, ihoa raastavat kynnet.

Raaps raaps raaps, hampaat kivun ja nautinnon tuskaisessa irveessä, elämä ei tunnu merkityksettömältä, elämä tuntuu hurjalta, kieppuvalta nautinnolta, joka lopettaa tuskaisan kutinan.

Raaps raaps raaps...

"KULTA! ÄLÄ RAAVI! Nyt kädet irti sieltä!"

Myös suihku helpottaa oloa hetkeksi ja valutan vettä kunnes on vastahakoisesti pakko lähteä päivystykseen kellon lähetessä kahdeksaa.

Vastaanotolla on jälleen kiire ja saan pari päivää lisää sairauslomaa sekä toteamuksen että urtikariaa se on ja pitäisi parissa vuorokaudessa helpottaa.

Mukaani saan prednisolonia 40 mg ja seuraavaksi aamuksi myös 40 mg. Kyseessä pitäisi olla hyvä ja tehokas sisäinen kortisoni. Lisäksi lunastan apteekista levyn ataraxia ja otan heti 100 mg vuorokausi, eli 25 mg neljästi vuorokaudessa.

Torstaiaamu

Paluu päivystykseen. Urtikaria-alueet peittävät lähes tulkoon koko jalat, seisominen, istuminen ja liikkeelle lähtö ovat äärimmäisen kivuliasta tehtävää. T on niin huolissaan, että jää kanssani päivystykseen. Missään nimessä en voi mennä perjantaina töihin, vaan tarvitsen lisää sairauslomaa.

Terveyskeskuksessa tietokoneet ovat kaatuneet ja henkilökunta on ymmällään mitä tehdä. Lopulta, voi sitä iäkästä päivystäjäenkeliä, tiukka täti tulee sanomaan että ottakaa tiedot käsin ylös ja tohtorille. Ihmiset täytyy saada hoitoon. Olisin voinut kapsahtaa hänen kaulaansa itkemään kiitoksia!

Tunnin odottelun jälkeen pääsen kiireisen tohtorin tykö joka tsekkaa tilanteeni ja toteaa: "Onpahan harvinaisen häijyn näköinen urtikaria.". Saan lisää prednisolonia ja kehotuksen nostaa ataraxit vaikka 200 milligrammaan per päivä. Tämän ilomielin teen. Sairauslomaa setä Tohtori (sellainen parikymppinen poikanen joka oli hirmu söötti) kirjoitti edellisen päivän ja perjantain. Luultavasti erehdyksessä, muttei lauantaita vaikka toiveen esitin.

OIen niin tuskainen, että T tuo illalla pakkauksen panadolia, jotta pystyn edes makoilemaan. Jäseniin sattuu järjettömästi ja liikkelle lähtö on työn takana.

Aamuyö klo 3:53 torstain ja perjantain välinen yö

Herään siihen, että on todella vaikea hengittää. Käyn vessassa ja pohdin matkalla tohdinko herättää T:n. Tulen siihen tulokseen, että hän loukkaantuu verisesti jos en tiedota tilanteesta. Kasvot tuntuvat kummallisilta, puutuneilta. Laittaessani valon vessaan olen kiljaista. Ilosta vai kauhusta, en tiedä. Näytän siltä, kuin olisin lykännyt turvan täyteen botoxia. Minulla on megahuulet. Aika herkulliset oikeastaan. Vannotan kauhistunutta T:tä ottamaan aamulla tästä Hot Mamasta kuvan.

Kasvojeni iho on muutenkin urtikarian aikana ollut mahtava. Täydellinen. Siloisa. Hehkuva. Edes talven atopia-aika ei ole tärvellyt sitä, vaan iho ikään kuin kosteuttaa jatkuvasti itseään. Olen ollut kasvoista aivan täydellinen! Paitsi seuraavana aamuna...

Nukun loppuyön muutenkin huonosti. Tarkkailen miten hengitystiet voivat ja lasken tunteja siihen, kunnes 8:45 on aika lääkärille.

Aamulla otsa on tummanpunainen ja turvonnut kuhmuraiseksi, samoin ohimot. Onneksi minulla on otsatukkaa. Mutta toiveeni ottaa Hot-Lips-Mama-kuvia kokee kolauksen ja kieltäydyn mistään kanssakäymisestä kameran kanssa. Nielemisvaikeuksien vuoksi myös aamiainen jää kupilliseen kahvia ja pieneen leipäpalaseen.

Joka tapauksessa lähdemme (arvaattekos ylläri ylläri minne), takaisin terveyskeskukseen. Tällä kertaa olen niin tuskainen ja huonokuntoinen, että kun lääkäri ottaa minut varti myöhässä vastaan, passitetaan minut ensi sijassa testeihin.

Neljän veriputkilon jälkeen voin äkkiä ihan hirvittävän pahoin. Taistelen oksentamista vastaan samalla kun näkökentän reunat alkavat sumentua.

"Kuulkaa öööh.."

"Minä taidan kohta pyörtyä."

Jatkuuu....

Maanantai-iltana manailin T:lle muutaman kutisevan näppylän ilmestyttyä käsiin. Olen varmaankin saanut jotain itselleni sopimatonta ruokaa ja nyt joudun tuskittelemaan paikallisen kutinan kanssa. Menin normaalisti nukkumaan ja koska tiistai oli vielä vapaa oltuani aaton töissä, nukuinkin kymmeneen asti aamulla.

Herättyäni ihmettelin kutinaa jaloissa ja sinnehän oli tullut pieni armeija punaisena helottavia urtikarianypyköitä. Iltapäivällä kolmeen mennessä jaloissa ja alaselässä oli satoja, nopeahkosti laajenevia paukamia. Kutina oli sietämätön. Puoli kuudelta illalla tunsin voimakasta kurkkukipua ja turvotusta kurkussa ja lähdimme Jorviin päivystykseen.

En ymmärrä, miten Jorvissa voikin aina vastaanotto olla kuin Helgan kidutuksen henkilökunnan kanssa keskustelisit. "Mikä sua nyt vaivaa? Mikä sulla on hätänä? Mitä sä haluaisit, että me nyt sitten tehtäis?". Nuo ovat aiempia kokemuksia, nyt kestettyäni tiuskimista ja kopeaa käytöstä otettiin sentään sisään jonottamaan.

Kirjauduimme sisään puoli seitsemältä, mutta pääsen vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla hoidettavaksi. Pari päivää sairaslomaa ja seuraava potilas käsittelyyn ennen kuin ehdin ovesta ulos.

Jatkuu.

Sillä ei ole väliä, tunnenko vääryydenteon kohteen vai en, mutta tuntemieni kohdalla tunne on oikeastaan puristava ja kuristava. Haluan saada kaikki muut ihmiset maailmassa ymmärtämään, mitä he joutuvat käymään läpi.

Samalla haluaisin saada ihmiset näkemään ne vääryydet, joilta ummistamme silmämme joko tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme.

Haluan pakottaa ihmiset katsomaan. En saarnaten, en julistaen, en hurmostentäyteisillä kirjoituksilla. Haluan vain pakottaa ihmiset näkemään, tietämään ja tekemään sitten päätöksen omantuntonsa mukaan.

Äkkiä olisi ihan kauhea tarve tietää, etteivät ihmiset ole niin pahoja, miltä päältä päin näyttäisi. Että kun heille kerrotaan tieto ja faktat, mahdollisuudet ja vaikuttimet, heille on annettu edes mahdollisuus muodostaa mielipiteensä.

Entä jos he päättävät minun mielestäni väärin? Sallivat hiljaisesti hirvittävyydet, pahuuden, julmuuden ja lauhkeasti jatkavat valintojaan, vaikka ne tuottaisivat jossain kaukana, jollekin tuntemattomalle, hirveyksiä?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Ainoa, mihin voin pyrkiä, on totuus. Kertoa ja näyttää, viedä heidät hetkeksi sinne. Jos minulle vain annetaan siihen mahdollisuus.

Ja vihaan mustavalkoisuutta. Haluan aina tuoda esiin kolikon toisen puolen. Kaikki ei ole niin kurjaa miltä näyttää, eikä kaikki kaunista, mikä kiiltää.

Mutta tämä perusteeton viha, kiukku ja jopa pieni kostonhalu. Mikä minussa saa kärvistelemään jonkun toisen kärsimysten vuoksi? Eikö maailmantuska kuulu ikävuosiin 12-18 ja sen jälkeen koita aikuisuus? Milloin minua koittaa se armahdus, jonka aikuisuuden tuoma viileä realistisuus sallii? Etäännyttäminen, kyky kääntää katse toisaalle ja puhua ruoskaiskujen sijaan siitä, miten hienoa kun käsityöammateissa vielä ruoskia valmistetaan. Milloin koittaa tuo aikuisuuden viileä kerros, joka vie maailmantuskan täysin toisaalle?

Näin nätin sympaattiselta tönöjen arkkitehtuuri näytti lahden poukamassa.

Lähemmin ihasteltuna.. HEI! Nämähän ovat kaikki pelkkiä hotelleja, rihkamakauppoja tai ravintoloita!

Pargan eläimistö oli erityisen rikas..:

Ampiaisin! Kuvassa keskisuuri pimpiäinen. Pienimmät olivat samaa kokoluokkaa kuin Suomessa, suurimmat peukalosi mittaisia ja ehkä vähän paksumpia. Jos peukalosi on kovin pieni ja siro, niin kerro se kahdella tai kolmella. Julmetun isoja ne suurimmat.

Kanasin. Kotkottelevat rouvat viettämässä siestaa päivän kuumimmalla hetkellä.

Ja kisulein. Itse asiassa kulkukissoja oli piristävän vähän ja osa vapaana riekkuneista oli vaikkakin leikkaamattomia, selkeästi jonkun lemmikkejä. Nämä raasut olivat joutomaan kujakatit, joille tuotiin niin ruokaa kuin vettä helläsydämisten turistien toimesta. Alla olevassa postauksessa mainittu arka pentu on etualalla.

Ainoa pakettiretki johon osallistuimme, oli onneksi unohtumaton myös hyvällä tavalla. Retki päättyi myyttiselle Acheron-joelle, joka on reitti Haadeksen valtakuntaan. 10-12 asteinen vesi turrutti nopeasti jalat lähes tunnottomiksi. Opas ja muut turistit jäivät kauas taakse, kun T:n kanssa jatkoimme joen uomaa jylhien kallioiden välissä. Upeat, luonnonvalkoiset seinämäkuvat ovat järkkärillä, mutta taianomaisesta Styx-virran vihreänturkoosista vedestä napsin otoksia pokkarillekin. Meidän lisäksemme vain pari muuta uskaltautui uimaan jääkylmässä virrassa. Kastauduimme kokonaan, ja nyt olemme haavoittumattomia ikuisesti. Styx-virtahan on sama, johon Achilleus aikoinaan kastettiin.

 Valitsimme luonnollisesti juuri sen kuumimman mahdollisen päivän (n. +39) kiivetäksemme Pargan korkeimmalle paikalle, 1600-luvulla rakennetulle venetsialaiselle linnoitukselle. Parga on vuorten ympäröimä, joten jyrkkiä mäkiä ja portaita riitti myös kylässä joka suuntaan.

Linnoitus oli mahtavan näköinen. Jännittävänä detaljina, kukkula oli itseasiassa alunperin paljas, mutta turismin kasvaessa tehtiin rujo raunio kiinnostavammaksi istuttamalla sinne puita ja pensaita. Tämä selvisi kukkulalla sijainneesta valokuvanäyttelystä. Muistaakseni varhaisimmat puut istutettiin 60-70-luvulla, kun Pargasta alettiin rakentaa tietoisesti turistirysää.

Linnoitus sijaitsi korkealla ja näkymät olivat sen mukaiset. Tunnustan heittäytyneeni lähes uhkarohkean luottavaiseksi reunalla. Oikeasti pidin tietysti huolen siitä, etten ole tyhmänrohkea, mutta entisenä korkean paikan kammoisena nautin pystyessäni liikkumaan melko itsevarmasti kuvia ottaessa. Kuvassa Pargan toinen puoli isommalla rannalla. Meidän pikku rannan kuvat ovat toisella koneella.

Palasimme yöllä viileämpään aikaan linnoitukseen ottamaan yökuvia. Huhun mukaan linnoituksella edelleen vaeltaa levottomia sieluja, mutta emme ainakaan huomanneet mitään erikoista.

Lähtöiltana nautimme mahdollisimman monta makumuistoa pitkän talven yli. Ruoka oli aivan ihanaa. Valkosipulileipä, tsatsiki, cheese saganaki (tätä pitäisi jokaisen kreikanmatkaajan maistaa), aito kreikkalainen salaatti, punaviini ja pääruuat. Koko lysti kustansi kolmekymppiä. Kuvassa alkuruuat.

Reissusta jäi lopulta hyvä maku suuhun, vaikka pakettimatkapainajainen oli kummallekin yllätys. Parga on kaikesta huolimatta melko sympaattinen paikka, kunhan vain tietää mihin päänsä pistää ja haluaa olla muiden suomalaisten kanssa sumpussa lomamatkallakin. Pargan hyvä ja huono puoli oli pieni koko. Tänne ei voi eksyä, mutta pakoonkaan et pääse. :)

Hetkisen vuoden päätyttyä tajusin, että tulen hulluksi ellen pääse pois kotikuvioista. Syksylle tarkoitettu, kieli pitkällä odottamani loma kutistui kutistumistaan ja olisi luultavasti jäänyt kokonaan pitämättä, ellen olisi repäissyt ja päättänyt paeta arkea tuhansien kilometrien päähän.

Aikaa löytää matka oli muutama viikko ennen lähtöpolkaisua. Omat haasteensa asetti koulu, joka suhtautui varsin nuivasti aikeeseeni olla viikko ulkomailla. Lopulta löytyi ajankohta, jolloin voisin vielä matkustaa, mutta haaveilemamme Italianmatkan ajankohta piti ruksata yli. Myöhemmin kävi tietysti ilmi, ettei koululla ollut mitään, minkä vuoksi olisi pitänyt olla paikalla.

Koska Italia rankkautui listalta pois, jäljelle jäivät Kreikka ja Sisilia. Sisilia oli liian kallis säästökukkarolle, joten varasimme pakettimatkan Kreikan Pargaan. Pakettimatkaan näytti sisältyvän erittäin sopuhintaisesti lennot ja hotelli. Lopuista ei mainittu halaistua sanaa, mikä oli varmasti hyvä. Pakettimatkailun karmeus oli sitten ihan oma yllätyksensä.

Lähtöpäivänä kone oli täynnä finskejä ja kauhuissani mietin, että ovatko nuo KAIKKI tulossa samaan kohteeseen meidän kanssa? Joo, kyllä ne olivat.

Parga paikan päällä

Matkailumainoksessa Parga oli idyllinen pikku kalastajakylänen, joka tarjoilisi aitoa Kreikkaa. Karu todellisuus oli, että Parga oli viimeksi ollut kalastajakylänen joskus 70-luvulla ja sen jälkeen koko paikka oli rakennettu passaamaan, paijaamaan ja palvelemaan turisteja. Hotelleja ja huoneistohotelleja näytti olevan enemmän kuin paikallisten asuntoja. ”Aitoa kreikkalaista” katukuvaa värittivät ravintolat, rantakrääsä ja rihkamakaupat.

No olihan siellä kalastajia. Ne, jotka kalastivat fisua turistien pöytään paikallisiin ravintoloihin.

Sitä ”aitoa Kreikkaa” koki ainoastaan vessassa käydessään, sillä ahtaiden viemäriputkien vuoksi paperit piti heittää vieressä sijaitsevaan roskikseen, ei pönttöön, joka olisi tukkeutunut. T oli pöyristynyt tästä barbariasta, mutta itse koin salaa lohdullisena tämänkin pienen natiivielämän piirteen. Jos tämä oli ainoa ”Aidon Kreikan” kokemus matkan aikana, otin sen lohdutuspalkintona vastaan. Ainakin vessakäynnin tuomat fiilikset olivat erilaiset kuin kotona.

Ulkohuomiona vessapaperi oli kallista. Ja tähän väliin vähän muuta hintahuomiota: Elintarvikkeet olivat järjestään kalliimpia kuin Suomessa (huoneistohotellissammehan laitoimme aina aamiaisen itse). Ravintolaruoka oli sen sijaan edullista. Lähtöiltamme ateria; 4 alkupalaa, 2 pääruokaa, 0,5l viiniä ja talon tarjoamat ouzot kustansivat yhteensä 30 euroa. Yleensä ottaen kympillä söi vallan erinomaisesti, mutta jäätelö oli yllättäen samanhintaista kuin Suomessa.

Turistit

Valtaosa turisteista oli, mikä yllätys, Suomesta! Suomea kuuli enemmän kuin silakkamarkkinoiden aikaan kauppatorilla. Loppuviikosta jopa saksan ja englanninkin kuuleminen oli itkettävän lohdullista eksotiikkaa suomalaisten marinaan verrattuna.

Suurin osa suomituristeista käyttäytyi paikan päällä törkeästi. Kersat tekivät mitä huvitti ja vanhemmat itkivät kauhuissaan tietämättä miten toimia pullikoivan jälkikasvun kanssa. Ei sillä, että aikuiset olisivat osanneet käyttäytyä yhtään sen paremmin. Eräskin daami hyllyi raivosta, kun ei kreikkalainen puodinpitäjä osannut hänelle selvällä suomenkielellä selittää, missä postitoimisto on. Daami itsehän ei englantia ollut vaivautunut opettelemaan kreikasta puhumattakaan. Sivuhuomiona: koko huudi käsitti kyläpläntin, jonka läpi käveli alle vartissa. Jos täti olisi lyllertänyt 100 metriä ylämäkeen, olisi se postitoimisto ollut nenän edessä. Nyt taisi kotipuolen einarit jäädä ilman korttia.

Kreikkalaiset olivat ihmeen pitkäpinnaisia ja ystävällisiä näiden typerimpienkin turistien kohdalla. Harmi vain, ettei kreikkalaisia turistien kansoittamassa katukuvassa sitten näkynytkään kuin ravintoloiden sisäänheittäjinä.

Ruoka ja retkeily

Ravintolaruoka oli taivaallista. Ainoana miinuksena, ettei Kreikassa ymmärretty mitä allergiat ovat. Oli aivan sama mainita allergiani kuin kertoa olevani Marsista ja syöväni vain kuujuustoa. Tarjoilijat nyökyttivät hymyillen ja kantoivat eteeni annoksen, jossa killui aina iloisesti vähintään koristeena hengenvaarallista hedelmää.

Onneksi sain useimmiten sysättyä sopimattomat ruoka-aineet syrjään, mutta silti kärsin muutaman päivän aivan raivokkaasta, tulipunaisesta ihottumasta ympäri vartaloa.

Tietämättömyyttämme osallistuimme yhdelle totaalisen ylihinnoitellulle, opastetulle retkelle. Oppaamme oli risteytys hyperaktiivista pikkuoravaa ja kymmeniä ulkoa opeteltuja lineja. Uskokaa pois, rutinoitunut asiakaspalvelija tunnistaa tuhanteen kertaan käytetyt muka-hauskat replat ne kuullessaan.  

Tästä huolimatta turistilauma seurasi opastaan lauhkeasti kuin pässit narussa. Onneksemme muut suomituristit oli helppo karistaa kannoilta, sillä he tarrautuivat oppaan kylkeen kuin poikaset kanaemon huomaan. Jos opas ei jatkanut pidemmälle, eivät muutkaan uskaltautuneet.

Sinänsähän tässä ei ole mitään väärää. Pakettimatkailu sopii varmasti joillekin, mutta meille sen luonne tuli yllätyksenä. Välttelimmekin parhaamme mukaan yhteisretkiä sekä muita suomalaisia. Valitettavasti vasta viimeisenä iltana huomasimme, että retkiä olisi voinut tehdä omin päin ja hyvin paljon halvemmalla ostamalla paikallisilta. Jos vielä menemme Pargaan, vuokraamme auton ja ostamme retket paikallisilta yrittäjiltä. Ei kiitos suomirykelmälle.

Eläimistö

Ampiaisia Kreikassa on jumalattomasti. Niitä pörräsi sankoin joukoin joka puolella. Positiivisena yllätyksenä nämä saatanan kätyrit ottivat aika lunkisti Kreikassa. Mitä isompi pimpiäinen, sen chillimmin se otti. Ne isoimmat vaan yksinkertaisesti tiesivät, ettei niille ryttyillä. Pienet olivat sen sijaan yhtä pirullisia kuin Suomessakin. Ne ilmaantuivat tyhjästä ahdistelemaan nauttiessasi aamiaista. Ne laskeutuivat ehdottomasti kielletyille kehonalueille uima-altaalla. Kauhun  tuntein sneppasin useamman kuin yhden pistiäisen huitsin nevadaan herkimpien pyhättöjeni yltä. Säästyimme pistoilta. Sen sijaan muut suomalaiset valittivat saaneensa piikistä. Olen varma, että sisimmässään ne ihmiset varmasti ansaitsivat sen.

Moskiitot. Vittu mä vihaan moskiittoja. Huoneistohotellissamme oli onneksi moskiittoverkko. Ainoa miinus oli, että se oli käyttökelvottoman rikki. Jahtasin silmät päässä seisoen öisin noita iniseviä perkeleitä. Onneksi oli sähköinen kärpäslätkä, jolla aina yhtä suurella nautinnolla käristin ne pienet paskiaiset. Näihin lentäviin, iniseviin piruihin eivät auttaneet karkotteet, manaukset, myrkyt tai mikään muu kuin suora kuolema. Vittu mä vihaan moskiittoja.

Kissat ja kanat. Kiskiskis kisukisukisu. Yllättäen törmäsimme vain muutamiin kujakatteihin. Vaikka olen sitä mieltä, että kunkin maan eläimistö pärjätköön omillaan, onnistui yksi ainokainen, muutaman kuukauden ikäinen ujo penturuikku sulattamaan paatuneen sydämen. Sen seurauksena ruokimme useampana kuin yhtenä iltana neljän kissan seuruetta kissanruualla. Mikä pahinta, pakotin T:n kanssani etsimään koko Pargan läpi kissanruokapurkkeja. Eikä niitä löytynyt. Paitsi kun olimme jo luovuttaneet, ne löytyivät lähimmästä kaupasta. Kissat kiittivät.

Kanat nyppivät itseltään ja toisiltaan sulkia. Eivät ole eläinsäädökset ihan samalla linjalla kuin Suomessa. Mutta rouvat olivat herttaisia, kuten kanat yleensäkin. Ylpeä kukkoherra piti huolta, etteivät vieraat lähentele rouvasparvea edes aidan takaa turhan likeltä ja piti muutenkin kanaparvessa jöötä. Rouvat kotkottivat ihastuksissaan ja kuoputtivat maata. Sydämenkuvia hiekkaan, veikkaan ma.

Lekottelu ja loppu

Rannat olivat… IIIHAAANAT! Voisin painua loikoilemaan saman tien, mikäli lämpötilat sen vielä sallisivat. No ok, olimme vain yhdellä rannalla, sillä muihin saapuminen olisi vaatinut herrantähden vaivaa, ja loikoilemaanhan sinne muiden länkkäreiden tapaan tultiin. Matka veteen oli vähän ikävä, koska hiekkaranta oli silmänlumetta ja heti aaltojen alkaessa alkoi myös sorakiveys. Onneksi suurin osa kivistä oli kuin pieniä ranskanpastilleja, mutta terävät pistivät jalkapohjiin kun vähiten sitä odotit. Vesi oli juuri niin kirkasta ja turkoosia, kuin matkakuvat lupasivat.

Myös hotellimme uima-allas, jonka saimme pitää ensimmäiset päivät itsellämme, oli rentouttava kokemus. Otin ihonhoitoaurinkoa ja pulahtelimme uimaan aina kun siltä tuntui. Ja mikä rauha! Mikä hiljaisuus! Mikä suloinen autioitunut paikka, kunnes kolmannen päivän iltana muutkin asukkaat keksivät valloittaa altaan aurinkotuolit.

Kaiken kaikkiaan, Parga on oiva ensimmäiseksi ulkomaanmatkaksi tai pienten lasten kanssa reissatessa. Parga on puhtaasti pakettimatkailijoiden rantalomakohde, paikka minne tullaan syömään, löhöämään rannalla ja kotiin päästyä voidaan kertoa, että on käyty ulkomailla. Pargan jälkeen voi sanoa käyneensä Kreikassa, mutta onko nähnyt tai kokenut Kreikkaa, on täysin eri asia.

p.s. Kuvat seuraavat tunnin sisällä seuraavaan postaukseen.

p.p.s. Matkan ajankohta oli 6.-13.9.

Olen monesti miettinyt, ovatko epäystävälliset ihmiset ihan jatkuvasti sellaisia. Kaikille ympärillään ja sain huomata, että taitavat olla.

Kun olin itse asiakkaana kirjoituksen asiakkaalla, sain aina todella töykeää, suorastaan ilkeää ja mahdollisimman vaikeaksi asioita tekevää "palvelua" ihan yksinkertaisimmissakin asioissa. Suoranaista kiusantekoa. Jollet ollut todella mielinkielin niin kas, tarvitsemiasi papereita jne ei tahtonut löytyä ja kaikki oli muutenkin aivan mahdotonta.

Nyt tilanne oli toisinpäin, mutta lopputulos aivan täsmälleen samanlainen. LÄhtötilanne on itselleni täysin mahdoton toteuttaa, - ellen olisi ryhtynyt rikolliseksi, ja sen seurauksena saan kuunnella sättimiset, olla suoranaisen simputuksen kohteena, kuunnella nöyryyttävää haukkumista ja nähdä, miten henkilö nauttii täysin siemauksin tilanteesta.

Olen aina uskonut, että ihmisillä nyt on vaan stressi päällä tai huono päivä. Mutta nyt jouduin toteamaan, että jotkut aivan aidosti nauttivat muiden ihmisten kiusaamisesta. Toisten nöyryyttäminen on kuin juovuttava kokaiinihunaja narkkarimehiläisen imukärsässä. Se riemu, kaikkivoipaisuus ja onni, kun pääsee piikittelemään, höykyttämään ja haukkumaan.

Ja tiedän, tällaiset ihmiset ovat voittaneet. Sillä nyt minä valvon yöllä edelleen pahoilla mielin.

Kyllä, olen vaihtamassa alaa. Mutta vielä on pakko jaksaa ja kestää.

Kun lopulta vaihdan alaa, en tiedä olenko jo niin vihainen ja katkera että ryhdyn itse samanlaiseksi, vai löydänkö jonkin henkisen rauhan, enkä ikinä, koskaan, milloinkaan edes harkitse samanlaista.

Pahinta on, että elokuvamaailman toiveista huolimatta, tällaiset ihmiset ovat pärjääjiä. Niitä, jotka elävät varmasti varsin mukavaa elämää ja hykertelevät hyvissä ihmissuhteissa ja voivat polkea aspoja tai heidän kirjapidostaan riippuvaisia ihmisiä kuin saastaa jalkojensa alla. Ehkä he todella ovat parempia ihmisiä, ja minä olen vain käsittänyt kaiken väärin...

Olen ollut viimeisen vuoden ajan yhteydessä ystäviini lähinnä silloin, kun olen tarvinnut jotain. Ottanut yhteyttä jo pitkään unohduksissa olleeseen kysyäkseni jotain. Ihan kuin imisin vain sokerit kaverikakun päältä. Hävettää.

Olin työillan päätteeksi palailemassa kotiin ja kävelemässä normaalia reittiä juna-asemalle, kun automaattiovet näyttivät avautuvan taas vain puoliväliin. Eipä siinä mitään, johan näihin puoliavonaisiin on totuttu ja sen kummemmin miettimättä suunnistin ovien välistä asemakäytävään.

Seuraava asia mitä tajusin oli jumalaton täräytys ohimooni, hetki valkoista, silmänräpäys mustaa ja se, että olin astunut taaksepäin käsi otsallani. En heti edes tajunnut mitä tapahtui, mutta hetken päästä sentään vaapuin sivummalle. Eräs äärimmäisen herttainen rouva katsoi huolestuneena ja kysyi olenko kunnossa, johon totesin äkkiä hihittäen että juu, kunhan vain maailmani lakkaisi heilumasta.

No pikkuonnettomuuksia nyt sattuu, ajattelin ja jatkoin reippaasti matkaani. Paitsi etten jatkanut. En ainakaan kovin suoraan. Oikeastaan kävelin ensin kolme askelta vasemmalle, neljä oikealle, kaksi taakse ja sitten taas hieman eteenpäin. Tuntui kuin olisin täydessä seilissä huonovointisessa botskissa, joka keikkaa ihan juuri minut laitansa yli kohden kylmää ja kovaa kivilattiaa.

Jotenkin selviydyin apteekkiin missä pyysin lasin juotavaa. Tai olisin pyytänyt, elleivät kyyneleet olisi äkkiä alkaneet valua ihan varoittamatta ja valtoimenaan. Siinä minä vollotin jotta saisinko vettä pliis ja oon ihan kunnossa, älkää minusta huolehtiko vaikka otsa alkoi olla mustana ja silmät pyörivät kuin hedelmäpeli mummon eläkepäivänä.

Lopulta rauhoituin, ostin buranaa ja selviydyin junaan. Laitoin T:lle tekstiviestin ettei hätää, olen ihan oolrait ja morjens morjens, ei kiirettä jätkien illasta kotiin. Paitsi että heti kotona minua väsytti. Armottomasti. Voin huonosti ja olin nuupahtaa istualtani. Lopulta T tuli, päästi nukkumaan vahdittuaan pari tuntia vointiani ja heräteltyään yöllä kyselemään kuka on tasavallan presidentti ja mikä automme rekisterinumero on. Onneksi vastailin järkevästi.

Yöllä heräsin useasti ja joka kerran aivan järjettömään pahoinvointiin. Olin joka kerran varma, että oksennan, mutten sitten kuitenkaan syleillyt posliinia kaiken kurjuuden pisteeksi. Aamulla soitin töihin, etten taida nyt olla työkykyinen ja painelin lääkäriin.

Lekurissa reputin kaikki mahdolliset tasapaino- ja juoppotestit. Sormenpäillä tökin silmiin ja sieraimiin, kun tarkoitus oli osua nenänpäähän ja käsivarteni tutisivat kuin kuudennen espresson jäljiltä, vaikka niitä piti vain kannatella edessä pystyssä. Loppujen lopuksi lähdin saikkulappu kourassa, kuvotus vatsassa ja edelleen sillä olotilalla kuin kävelisin laivalla, joka on uppoaa kunhan on ravistellut uhrinsa toimintakyvyttömiksi.

Kaksi päivää se kammottava pahoinvointi ja huimaus kesti. Kolmantena onneksi tokenin sen verran, että saatoin osallistua Pride-kulkueeseen. Juhlimaan en sentään uskaltautunut, mutta sunnuntaina käppäilin tunnollisesti töihin.

Nyt osaan varoa automaattiovia. Olen varma, että niillä on häijyjä aatoksia viattomien ohikulkijoiden pään menoksi, -sananmukaisesti. Minä selviydyin lievällä aivotärähdyksellä, mutta niillä on varmasti mielessään paljon pahempaa ihmiskumman pään menoksi, -sananmukaisesti.

Olemme Rinnan kanssa ulkoilleet joka päivä näiden neljän vuorokauden aikana. Harmi etten älynnyt ottaa kameraa mukaan. Ulkona on kiva pikkukissan nuuskutella lempeitä kimalaisia, olla piittaamatta perhosista ja narskutella luontoäidin salaattipöydästä pitkiä heinänkorsia. Hiidelle ulkoilu toi liikaa stressiä, joten musta katti kävi vain pari kertaa ulkona kääntymässä ja sai sen jälkeen nauttia kodin rauhasta. Liikaa muutoksia liian pienessä ajassa. Muuton jälkeen on ollut niin monta uutta ihmeellistä ja opittavaa asiaa, niin moni totuttu asia ihan eri tavoin, että pikkuisen kissapolon pää menee pyörälle. Ei siis turhan päiten ylimääräistä stressiä. Ulkoilua kokeillaan aina toisinaan josko se alkaisi maistua, mutta pientä mustaa ei väkisin pihalle viedä.

Korkkasin juoksuohjelman uudestaan aloitetuksi. Tein kaikki aloittelijan virheet. Lähdin lenkille flunssaisena, aloitin malttamattomana liian raskaasti (juoksua piti olla 2 min, juoksin 7) ja seuraava juoksupyrähdys olikin vaativaa settiä. Olen kuitenkin nyt viikon sairastanut ja sitä ennen joutunut 8 kuukauden ajan luopumaan kuntoharrastuksistani. Niinpä pääni alkaa kohta nykiä, ellen pääse tavoitteelliseen treenaamiseen.

Olemme herkutelleet T:n kanssa pääsiäisherkuista ja syöneet valtavan annoksen kevyempää hedelmärahkapashaa. Ohje oli kuudelle hengelle, teimme siitä selvää parissa päivässä. Hyvä me!

Pääsiäislekottelu ja jopa puoli vuotta rästissä olleet hommat ovat melkeinpä hoidettu.

Eikä kirjoittamisestakaan tule nyt mitään järkevää sanottavaa, sillä päiväunet kissa kainalossa kutsuvat kyllä huomattavasti enemmän...