On se vaan niin kipeää tekevän ihanaa. Tämä ihastuminen, tapaileminen, eroaminen.. Emme asu yhdessä joten jokainen lähtö on pieni ero kun ei ole varmuutta milloin jälleen tavataan. Toisaalta on kitkeränsuloista ikävöidä. Sitä hieman itkettää eteisessä, viimeiset suudelmat, kaipuu toisen silmissä ja pieni vihlaisu vatsapohjassa. Viimeinen kosketus, katse ja oven kolahdus. Hei jälleen ja toivottavasti pian kohdataan! Kun on kulunut kaksi tuntia sitä ottaa jo puhelimen esille ja kirjoittaa, soittaa, lukee vanhan viestin. Ihan vain, jotta pahin ikävä väistyy ja voi taas askaroida kaikkia rästiin jääneitä töitä joihin ei raaski käyttää aikaa. Onhan paljon tärkeämpää unelmoida siitä toisesta jos ei voi olla hänen kanssaan. Jos olemmekin yhdessä, ovat kotityöt kaukana toisessa maailmassa, meillä on vain iloa, lämmin syli ja suudelmia.

Tämä kaipaus. Tämä onni. Tämä rakkaus. Se tuntuu hyvältä, se kutittaa varpaissa, naurattaa aamuruuhkassa, saa kirjoittamaan hupsuja ja nukahtamaan tyyny kainalossa, hymy huulilla!