Juostuani vaivaiset 25 min henki pihisten aloin miettiä miksi aloittaisin lenkkeilyn uudestaan? Loppujen lopuksi on jotenkin hölmöä juosta iso ympyrä palatakseen jälleen lähtöpisteeseen. Tosin siinä lenkkipolulla puhistessani olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon sitä ehtiikään parissa kuukaudessa kun oikein yrittää.. Ennen olisin kipaissut tuon saman reitin parissakymmenessä minuutissa ja ollut valmis vetäisemään vielä puoli tuntia pururataa noin niin kuin alkulämmittelyiksi. Ennen sitä varsinaista lihaskunto-osuutta. Näinpä päädyin kaivelemaan muistini lokeroista jotain kivaa minkä takia taivaltaa hippulat vinkuen yhä uudestaan metsäistä tietä, ja löysin tämän:

"Minä näin pienen koivuhiiren. Juoksin metsässä ja niin juoksi editseni pieni ruskea karvapallo. Se katosi tienvarren harvaan heinikkoon ja kurkistin varovasti, heiniä taitoin syrjään, mikä pieni vipeltäjä oletkaan?

Heinien lomasta näkyi vaaleanruskea selkä ja selän poikki kulki musta raita kuin pienellä siveltimellä sipaistu. Perässä jatkui pitkänä häntä, kuin yksi korsi muiden joukossa, lakastuneiden lehtien päällä. Pallo oli hievahtamatta, liikkumatta, mutta pikkuruinen pää jossa mustat nuppineulasilmät, tuijotti suoraan takaisin. Varovasti ojensin sormeni ja puraisun uhallakin kosketin pikkuisen lämpöistä ruumista. Se oli sormenpään alla sykkivä ja lämmin, täynnä elämää ja hiiren sipinää, sametinpehmoista turkkia.

Itikka puraisi kipeästi ja liikahdin, samassa pieni siimahäntä huiskaisi huis hais ja vipelsi vikkelään pois. Minä jäin seisomaan hetkeksi itikoiden eväspöydäksi ja katselin miten se katosi metsän hämärään, omille salaisille poluilleen.

Koko matkan kotiin juoksin keventynein askelin ja ajattelin sen mustia silmiä, väriseviä viiksiä ja pehmoista turkkia.

Tiedänhän minä, ettei noin saisi mennä, koskea ja häiritä luontoemon omia. Se vain oli siinä, katseli minua ja minä sitä, enkä voinut vastustaa kiusausta koskettaa varovasti hiirulaisen somaa turkkia. Toivottavasti se ei pelännyt pakahtuakseen, lapsena sen serkkuja, vaivaishiiriä paijuloitiin sadesäällä. Nekin olivat pieniä ja palleroisia, ja sopeutuivat lämpöiseen käteen eivätkä pyrkineet pakoon. Toivottavasti se jo minut unohti.."

Kirjoitus on n. vuoden takaa ja näemmä kirjoitettu eri fontilla kuin mikä tässä on. Joka tapauksessa, kirjoitus on omistettu Nemolle, joka on niin ystävällisesti kommentoinut blogini raapustuksia.