Vanhat parrat saapuvat taas Suomen kamaralla ja tuovat hevihurmosta harmauteen. Kun kollega soitti ja pyysi vaihtamaan vuoroa jotta pääsisi metsästämään liput areenalle, tunsin piston sydänalassa. Kaihoa, intoa ja pikkuisen kateutta. Metallica oli musiikillinen heräämiseni, ensimmäinen bändi jolta piti saada kaikki cd-levyt hinnalla millä hyvänsä. Sitä ennen oli queen, mutta nuoruuteni ihanan angstin ja alakulon vietin kuunnellen metallican synkeä, raivomelankolisia saundeja. Se purki sisältä vihan ja kiukun, sai minut tuntemaan oloni erilaiseksi ja vahvaksi, sekä pienen koulun urheaksi Erilaiseksi kun muut kirkuivat "Njyy kids on thö blokh! Jordan, Joe ja Donnie, Iiiiiiiik!!"

Olisi ollut hienoa tuntea se jännitys ja kihelmöinti, jonottaa lippuja ja tuntea se hurja yhteenkuuluvuus, jutustella kuulisti bändistä ja brassailla sillä miten pitkään on fanittanut. Vaan enää en tunne yhtäkään fania. Kukaan ei lähtisi kanssani kuuntelemaan vanhoja heviäijjiä, en pystyisi jakamaan konserttia ja sen tunnelmia kenenkään seurassa. Olisin yksin siellä, konsertti olisi loistava, mutta olisin yksin sen valtavan ihmisjoukon keskellä missä tuntisin itseni ulkopuoliseksi kuin näkymättömänä lasikopin sisällä. Ei ketään jolle hymyillä tai voihkia miten niska on seuraavana päivänä maitohapoilla..

Niinpä tyydyn kuuntelemaan kaiholla muiden innosta hehkuvia suunnitelmia ja malttamatonta odotusta konsertin alkuun. Se vaihe taitaa olla peruuttamattomasti ohi elämässäni, se jäi sinne missä nuorena tyttönä kuvittelin aina ja ikuisesti sen hetken kestävän. Metallicaan liittyy paljon kauniita ja hyviä muistoja. Se edusti tietyllä tapaa aikuistumista ja lapsuudesta luopumista. Ehkä nykyään konsertti ei enää edes tuntuisi samalta.. Kun öisin laitan levyn pyörimään voin fiilistellä ja tavoittaa ne samat tunteet, mutta entä konsertti? Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen? Ei. Ehkä on parempi antaa ajan kullata ja patinoida mielen muistot mieluisiksi.