Olen rikki revitty, raastettu kahteen suuntaan vereslihalle. En pysty elämään niin, että voisin katsoa hyvällä omallatunnolla peiliin. Minun pitäisi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Toisaalla on velvollisuus huolehtia ja huomioida kahta karvapalleroa, toisaalla odottaa alati ikävöity miesystävä. Kun lupaan mennä töiden jälkeen yön yli, näen eteisessä kaksi hämmentynyttä silmäparia kun en taaskaan ehdi huomioida, helliä ja sylissä liekutella kissalapsosia. Kymmenien kilometrien päässä odottaa joku jolle olen jo ehtinyt lupautua illaksi. Enkä voi lähteä. Tunnen jatkuvasti hirveitä syyllisyyden tuskia, teinpä niin tai näin. Harvemmin pystyn nauttimaan illasta miehen luona, ainoastaan jos olen ehtinyt muina päivinä kylliksi leikitellä kattimusten kanssa. Huolehdin ja murehdin miten laiminlyötyjä ja yksin silloin naukujani ovat. Jos en lähde, ikävä on vavahduttava, näemme niin harvoin ja tätä on jatkunut jo niin monia kuukausia.. Kuukausien ajan kissapolot öitä yksin, kohta kymmenen kuunkiertoa olen yrittänyt jakautua kahteen paikkaan, jakaa rakkautta ja huomiota kaikille ja silti teen koko ajan väärin jotakin kohtaan! Ajaudun kerta toisensa jälkeen suhteisiin, joiden onnistumisprosentti tuntuu olevan 0,000000000001%. Olen tyhjä kuori josta tunteet pakenevat ja jäljelle jää vain kalvava syyllisyys. Miten voisin selittää tilanteen kenellekään niin että tulisin ymmärretyksi? Miten mielelläni ottaisinkaan kaksi kissaa kasseihin ja kiikuttaisin mukanani minne menenkin. Tämä vain on miehen vuoksi mahdotonta.. Kuten luultavasti yhteiselämämmekin. Sekin epätietoisuus jäytää sisältä päin ja nakertaa rumat reunat muistikuviin. Musta varjo sydämessä, synkkä pilvi pääni päällä.