En ole koskaan uskonut yhteen ja ainoaan oikeaan. Kenties se johtuu siitä, että minussa ei ole kuin synkimmillä surkuhetkillä fatalistia ja lisäksi uskon ennemmin rationaalisuuteen kuin romanttisiin mielikuviin. Uskon kylläkin, että tietyissä elämänvaiheissa joku voi olla juuri se Oikea tietyllä hetkellä. Minulla on itselläni ollut 3 (ko-lo-me) juuri sille hetkelle aika täydellistä ihmissuhdesattumaa, jotka ovat auttaneet jollain tasolla kypsymään, aikuistumaan ja tuntemaan sielullisia sopukoitani.

Ensirakkaudeksi osui mitä suloisin ja herttaisin poika. Tietenkään mikään ei ollut täydellistä ja muistikuvat saavat vielä kultareunuksen, mutta sillä hetkellä hän oli mitä oikein henkilö opettelemaan seurustelun iloja ja alkeita, nostattamaan itsetuntoa ja jättämään ihanat, kipeänsuloiset muistot. Ajattelen edelleen tuota tärkeää nuorukaista aivan erityisellä lämmöllä. Hän oli mitä oivallisin osuma kärsivällisenä, kilttinä ja huumorintajuisena henkilönä. Mainitsinko että komea kanssa?

Tähän mennessä pisin suhteeni, joka oli myös on-off miehen oikkujen mukaan. Kaikesta tuskasta, epätietoisuudesta ja onnettomasta lopusta huolimatta opin hirveästi itsestäni, vastuuta ennennäkemättömällä tavalla (hänellä oli pienet lapset, tunsin heidät yli 7 vuotta ja olin aktiivisesti elämässä mukana) ja kaiken lisäksi löysin musiikin, taiteen ja sain häneltä hirveästi kannustusta toteuttaa unelmiani. On monta asiaa jotka kenties olisivat jääneet ikuisesti löytymättä ellen olisi tutustunut häneen.

Toinen tyttöystäväni. Olimme aivan liian nuoria ja kokemattomia eikä kumpikaan osannut suhtautua tähän uuteen elämäntilanteeseen kun todella ihastuu samaa sukupuolta olevaan. Se oli hämmentävää, jännittävää ja jotenkin kauhean kipeää aikaa. Vaikka olen aina tiennyt mitä olen, siinä suhteessa opin oikeasti jäsentämään minuuttani ja ymmärsin että vaikka ihailen naiskauneutta, voin myös todella rakastaa ja rakastua samaa sukupuolta olevaan. Aiemmin minusta tuntui, etten kuitenkaan pystyisi vakavissani seurustelemaan, sillä ajatus yhteiselosta oli kuitenkin tuntunut vieraalta. Puhumattakaan ensimmäisestä tyttiskokemuksesta joka oli niin sekava, ahdistava ja absurdi että se antoi täysin väärän kuvan tyttörakkaudesta. Mutta tuo herkkä, enkelikasvoinen tyttö, jonka kanssa opin niin paljon sisimmistä toiveista, itsetunnosta, vahvuudesta ja rakkaudesta.. Olen todella iloinen, että tutustuin häneen ja sain setvittyä jälleen yhden sielun vyyhdeistä.

Näin jälkikäteen tuntuu, että yhdestäkään kokemuksesta ja suhteesta en luopuisi. Ne olivat kaikki juuri oikeita, juuri niihin vaiheisiin ja elämäntilanteisiin. Lisäksi uskon, että ihan silkka geenien tuottama hormonimäärä saa meidät hyrisemään perimän siirtämisen toivossa potentiaalisten ehdokkaiden suuntaan. Onnekasta tietysti on, jos löytää sielunkumppanin, suhteen joka kestää lykyssä koko elämän, mutta uskon että tarjokkaita on yhtä useampi jokaista kohti. Ei geeniperimämme niin typerä ole, ettemmekö pystyisi rakastumaan useampaan ehdokkaaseen ja elämään vaihtoehtoisten kanssa yhtä onnellisena kuin jonkin toisenkin. 

Entä Mr. T? Hänen ansiostaan pääsin eräästä oravanpyöränä kiertävästä ajattelumallista irti. Hänen kanssaan kasvoin viimein itsevarmaksi aikuiseksi. Vaikka tulen olemaan todella, todella kipeä ja surullinen pitkään, en usko masentuvani tai menettäväni elämänhaluani hänen myötään. Opin, että minua voidaan rakastaa itsenäni, ei suojelunhalusta tai liikutuksesta. Minä, omalla luonteellani ja hupsutuksineni olen rakastamisen arvoinen. En menneisyyteni, vaan itseni vuoksi. Edelleen toivon hullun lailla, että hänestä tulisi Se Oikea, vaikka lopullisesti, mutta hän ei taida pystyä ihan niin suureellisiin toiveisiin vastaamaan. :)