Vaikka koko maailmani on ylösalaisin, aurinko on taivaalta kadonnut, kuu mustunut ja taivas on pilvistä tumma, kuuntelen sydänääniä ja toivon toista todellisuutta. Käperryn niin pieneksi, puristaudun liki, haluaisin sulautua toisen ihon alle ja sieltä vaeltaa sydämeen enkä ikinä lähteä. Haluaisin pakottaa, puristaa, pihdeillä kiskoa ulos lupauksen toivosta ja paremmasta. Salaa kupertaa lyövän sydämen kämmenieni väliin, ottaa mukaani ja sulkea sen vuorikristallein koristeltuun ruukkuun ja haudata kolean kallion onkaloon, karkean rantatöyrään alle tuulien ja pienien raakkujen vartioitavaksi. Vaikka kuinka kylmästi tuuli puhaltaisi pohjoisilta meriltä, sade vihmoisi ja pirstoisi kovia ja kylmiä pisaroitaan kasvoilleni tai meren aallot kiertyisivät hyytävän kylminä nilkkojeni ympärille, kiskoen lämmön irti jäsenistäni, lämmittäisi sydän kupeitani vasten. Sen lyönnit ympäröisivät lämpimänä kehränä tuulen riepottelevan ruumiini, ajaisivat ahneet aallot takaisin mereen ja sen lyönnit jyskyttäisivät vereni kiertämään taas kuumana.

Minun sydämeni on niin heikko, oikukas ja häilyväinen. Se ei riitä minun voimikseni, se ruokkii omia pelkojaan ja itkee värisevänä ja vapisten. Se rakentaa arkun rakastuessaan ja kerää tomua ettei sitä löydettäisi. Minun sydämeni helähtää liian helposti palasiksi. Sydämeni. Se lyö kolkosti tyhjiä lyöntejään, se pelkää kaipausta ja katkeruutta. Se kuiskailee arkana kaihostaan vain kuuroille.