Näin vatsataudissa on viimein aikaa kirjoittaa jotain uutta tännekin.

Ystävänpäivä 14.2.

Heräsin kuudelta aamulla töihin vaikka kuinka olisi tehnyt mieli viskata vekkari ikkunasta asfalttijäälle mäsäksi. Silmät ristissä taistelin tieni aamukahvin kanssa meikkipussille ja iskin kissoille aamusapuskaa samalla kun yritin haukotella leipäni mahaan. Menihän se työpäivä ohi, ehdin kotiin vielä nokosille ennen kuin nukuin pommiin ja tapasin Mr. T:n leidimäisesti 20 minuuttia myöhässä. "Teetkö kulta pöytävarauksen? Voi olla haastavaa saada muuten ravintolailta kun on ystävänpäivä ja lauantai?" kyselin päivää ennen. No ei suinkaan. Intuitiolla mentiin eri paikkoja läpi varpaat jäässä ja korvat pakkasesta putoamaisillaan kun ei mihinkään mahduttu istumaan. Lopulta eksyimme sympaattiseen kiinalaiseen mistä lohkesi pöytä kymmenen minuutin sulamissession aikana. Ruoka oli suorastaan taivaallista! Viime kerralla samainen paikka oli tuottanut pettymyksen laimealla annoksellaan ja jäähtyneellä riisillä, mutta tällä kertaa annokset olivat höyryävän kuumia, riisi sopivan paakkuista puikoilla syömiseen, annos kerrassaan herkullinen ja palvelu kiireestä huolimatta ihan hyvää. Katselin silmät sydämenmuotoisina armastani vielä elokuvissa asti, vaikka filkan juoni kertoi keskiluokan kurjasta pettymyksestä elontaipaleella ja selittämättömästä ahdistuksesta täysin tavallisessa elämässä. Samaistuin Kate Winsletin vahvaan ja samalla herkkään hahmoon, joka yritti parhaansa mukaan tehdä perheestä ja itsestään onnellisen. Sellaisen mistä haaveillaan nuorena kun tie on vielä auki taivasta myöten, eikä arki tarkoita pyykkivuorista selviämistä ja tasaisen harmaata hivutusta päivästä toiseen. Illaksi tulimme minun luokseni höpöilemään ja söpöilemään ja minusta tuntuu, että Mr. T ihan kiristämättä, manipuloimatta tai itkuteatteria esittämättä vihjaisi että meillä voisi olla tsäänssit yhteiseen tulevaisuuteen. Oli ihanaa nukahtaa pitkästä aikaa tuttuun kainaloon. Ilman itkuja, surua tai suunnatonta ahdistusta.

Sunnuntai 15.2.

Sunnuntaina oli lyhytelokuvan ensi-ilta minne allekirjoittanut pisti parastaan päälle. Mustat, ihan aavistuksen lahkeista levenevät housut enemmän kuin mairittelivat piilottamalla makkarat, tiukka toppi ja sen päällä liehuva tunika saivat näyttämään aikuiselta ja itsevarmalta. Tai vaihtoehtoisesti raskaana olevalta, mutta tunsin oloni hyväksi. Jalkoja jäädyttivät ihanat mimmimaiharit, joiden materiaalilla on taipumusta kerätä kaikki kylmyys ja hohkaa se kenkien sisälle niin, että vielä sisälläkin menee puolisen tuntia ennen kuin tunto palaa varpaisiin. Emme ihan päässeet kävelemään pitkin punaista mattoa, limusiineista tai paparazzeista puhumattakaan, mutta muuten kyseessä oli juuri sellainen ensi-ilta, missä aula täyttyy kauniista ja itsevarmoista ihmisistä kekseliään muodikkaine asuineen, miesystävän kollegalla on enkelikasvoinen ja vaaleakiharainen tyttöystävä ja itse yrittää epätoivoisesti tuntea itsensä muuksi kuin ujoksi makkaraksi. Paikalla on tietysti joitakin julkisuuden henkilöitä joita en tosin ikinä onnistu bongaamaan kun en vaan tunnista kasvoja. Minulle voi kädellä huitoa ja osoittaa että tuolla, tuossa noin on se-ja-se!, ja silti tähyilen ohi tai väärään suuntaan. No ok, yksi pääosan esittäjä on lempinäyttelijöitäni ja niin kaunis ettei häntä voinut olla huomaamatta.

Elokuvat olivat hyviä! Ensimmäinen oli vartin mittainen lyhytelokuva, lyhyt pysähtynyt hetki syöpään kuolevasta naisesta ja lyhyestä kohtaamisesta rakastamansa ihmisen kanssa. Jonkun niin erikoisen, että häntä voi vielä rakastaa kuolemaansa saakka vaikka tämä on jo toisen oma. Tarinassa oli jotain riipaisevaa ja traagista. Se jäi mieleen mietityttämään. Millainen on elämä, jos voi vielä rakastaa jotakuta joka on pitkään ollut toisen oma, ja tämän henkilön haluaa viimeisinä päivinään vielä tavata, nukkua hänen vieressään. Pistää tutkailemaan itseään. Minkälaisena omat rakkaudet kokee.

Toinen elokuva olikin sitten vähän raadollisempaa meininkiä kulttuurien yhteentörmäyksistä, väkivallasta, rakkaudesta ja pyrkimyksestä parempaan mikä ei välttämättä aina pääty hyvin. Tässä elokuvassa Mr. T oli sitten ollut säveltäjäntoimessa ystävänsä kanssa ja musiikit kyllä olivatkin mieleenpainuvat ja upeat. Olen nähnyt aiemmin yhden tämän nuoren ohjaajan teoksista ja pidän ihan mielettömän paljon hänen töistään. Aiheet eivät ole helppoja, niihin on löydetty uusia näkökulmia, onnistuttu kurkistamaan todentuntuisesti maailmaan joka usein jää tabujen ja keinotekoisesti eteen nostettujen fasadien taakse. Mielenkiinnolla odotan nuoren ohjaajan seuraavaa työtä, odotukset vain kasvavat jatkuvasti suuremmiksi. Tästä nuorukaisesta kuullaan vielä!