Ah. Tuo myötätunnoista jaloin, puhtain ja parhaimman tuntuinen. Itsesääli omaa kohtaloa kohtaan. Olen muutaman viime kuukauden aikana alkanut sääliä itseäni oikein urakalla. Tämä pohjautuu varmasti joihinkin psykologisiin kytköksiin jotka puolestaan yhdistyvät hermokytköksiin oman elämän etenemisen -ja etenkin menneiden menetettyjen mahdollisuuksien, hyväksymiseen.

Itsesäälin aihe nro 1. Atopia. Voi minua reppanaa. Lääkkeet väsyttivät niin valtavasti ja koulussa oli kurjaa, että normaali koulunkäynti oli lähes mahdotonta. Eikä 90-luvulla vielä kiinnitetty kovinkaan paljon huomiota lääkkeiden sivuvaikutuksiin. Nuoruuteni herkkä viattomuuden aika jolloin neitokaiset puhkeavat kukkaan, kului osaltani sairaalassa ravaamiseen ja ainoa mitä puhkesivat allergioiden lisäksi olivat finnit. Koulussa ei laskettu mitään helpotuksia sairauden vuoksi, sellaiset hemmottelut on sallittu vasta joskus 90-luvulla syntyneille kermamössösankareille. Minun aikanani piti mennä kouluun vaikka kuukahtaisi käytävälle. Päästötodistukseni oli totta puhuen niin huono etten olisi päivälukioon päässytkään. Liikunnasta sain arvosanaksi 5, eivätkä siinä auttaneet lääkärintodistukset tai vanhempien kirjoittamat ilmoitukset etten voi osallistua tunneille. Lisäksi opettaja oli niin vähättelevä ja inhottava, etten yhdeksännellä edes halunnut mennä sinne julkisesti muiden eteen pilkattavaksii. NIIN! Säälikää ja sulkekaa syliinne minun kauheampaakin kauheammat, katkerat ja kovat koettelemukseni! Teininä en saanut sääliä itseäni kun kaikki lääkärit hokivat piipahtaa katsomaan niitä oikeasti  sairaita, suurisilmäisiä ja kuolemaisillaan olevia lapsosia. Miten minä heitä inhosinkaan. HE veivät minulta oikeuden surra ja tuntea epäoikeudenmukaisuutta. Kun heidän orjantappurakruununsa saivat heidän puhtoiset, kirkkaat ja pyhät otsansa vuotamaan verta ja silmien ainoat kyyneleet olivat veripisaroita ennen matkaa tuonelaan, minun otsani risut vain raapivat arpia sydämeen asti. Hemmetin hyväkkäät.

Itsesäälin mieliaihe nro 2. Työ. Jälkikäteen ajateltuna menin ihan liian pienenä töihin. Olin 11-vuotias ollessani ensimmäisessä kesätyössäni. Se ei olisi ollut mitenkään paha, elleivät eräät kierot sukulaiset olisi jättäneet edes nimellistä korvausta tai vaivanpalkkaa maksamatta! Maksattivat jopa matkat äidilläni ja minä siivosin, juoksin ja toimitin asioita, puunasin, toimin lastenvahtina ja yritin tunnollisesti olla kiltti ja kunnollinen. Mokomat verenimijät. Kesästä 1992 eteenpäin olin töissä ja 16 vuotta täytettyäni menin jo kokopäivätöihin. Olen kohta toiminut siis puolet elämästäni melko kokoaikaisesti työelämässä. Välissä on ollut lyhyitä 1-3 kk työttömyysjaksoja sekä tietysti välillä olen tehnyt töitä opintojen ohella vain 1-3 kertaa viikossa. Mutta nuo ovat harvoja vuosia. Olisin kuitenkin halunnut mieluummin viettää "normaalin" nuoruuden. Olisin halunnut päästä heti lukioon ja jatko-opintoihin. Olisin halunnut olla stressaamatta rahasta ja itkemättä laskuja 18-vuotiaana. Olisin halunnut viettää huoletonta aikaa. Nuoruuteni, 13-20-vuotiaaksi oli melko helvetillinen ajanjakso elämässäni ja olen todella iloinen että se on ohi. Varsinaisen murrosiän itseni etsimisen, pienen kapinoinnin yhteiskuntaa ja normeja vastaan koin vasta joskus 22 vuotiaana. Aiemmin ei yksinkertaisesti ollut ollut mahdollisuuksia tai resursseja. Onneksi koin. Onneksi kävin iltalukion (vaikka jopa yksi ystävistäni suhtautui äärettömän skeptisesti asiaan ja kehotti jo hankkimaan ammatin). Tuolloin kuitenkin vasta opettelin normaalia elämää ilman jatkuvia sairaalakontrolleja, hoitoja, lääkityksen etsimistä ja kovia kipuja.

Itsesäälin ihana osa 3. Henkilökohtaiset kurjuudet yksityiselämässä. Kyynel. Kyynel. Kyynel. Väkivaltaa, ikäviä kokemuksia ja sitä rataa. äh. Olen raivostuttavan hyvin näemmä päässyt kaikesta muusta yli paitsi miespuolisten tuttujen sekä päätään aukomaan tulleiden tuntemattomien kommenteista kohdistuen ulkonäkööni. Olen hyvin realistinen ulkonäköni suhteen, mutta silti en suostu uskomaan erään valopään mietteitä minusta avokaulaisessa topissa. "Sä et kyllä ole sen näköinen että voisit pitää tuollaista paitaa." Olin silloin vielä paljon hoikempi kuin nyt! Paskiainen! Munapää! Runkkari! Menisi vaikka pystyyn vit*uun itkemään jos elämä on niin kurjaa, että pitää muille tulla avautumaan! Niin. Siis pointtina oli, että kurjaa etten syntynyt nätiksi. Olisin aina halunnut olla sievä. Todella harmi että olen tällainen persjalkainen, pottunenäinen kummajainen jolla on vinot hampaat ja huono iho. Paljon ryppyjä ja uudestaan ongelmia ihon ja allergioiden kanssa! KELE!!

Olen monesti miettinyt millaista elämäni olisi ollut jos en olisi sairastunut. Tietysti olisin voinut olla kirkasotsainen ja puhdassydäminen, sitkeä taistelija joka vaikeuksista ja syvästä väsymyksestä huolimatta puurtaa itselleen kympin keskiarvon, mutta kun en ollut. Jälkikäteen ajateltuna voimani menivät ihan päivästä toiseen selviämiseen, eikä energia todellakaan riittänyt sen kaiken kurjuuden ja paskamaisten ämmien tai kusipää tarkkisluokkalaisten kiusanteon lisäksi enää koulunkäyntiin. Silti kieltäydyn olemasta epäonnistuja. Päinvastoin. Kaikkien niiden paskamaisten juttujen vuoksi mitä noina vuosina tapahtui pidän ihmeenä että a. olen hengissä, b. olen likipitäen terve nuori nainen c. olen melko täysijärkinen. d. olen edelleen EMPAATTINEN vaikka voisin osoitella muita sormella ja sanoa että pärjätkää, pärjätkää! Pärjätkää ilman apua, minulla on kuitenkin ollut paljon vaikeampaa! Inhoan ihmisiä jotka kieltäytyvät auttamasta, tuntemasta myötätuntoa tai antamatta kannustusta vain, koska he itse ovat selviytyneet loisteliaasti yhtä vaikeista tai vaikeammista lähtökohdista huolimatta. So?! Me emme ole samasta muotista, ja ne jotka ovat vahvempia piru vie jakakoon sitten voimia niille jotka eivät ole yhtä vahvoja.

Ahh. tekipä hyvää. Poistan varmaan pian tämän tekstin. Mutta siitä huolimatta on hyvä tunnustaa itselleen käyvnä läpi jotain marttyyrian korkeinta vaihetta. Minusta ensimmäistä kertaa melkein tuntuu, kuin olisi oikeus olla vihainen olosuhteille eikä kurja nuoruuteni ole ollut pelkästään henkilökohtaista syytä. Että olisin ollut myös olosuhteiden uhri, en pelkkä epäonnistuja.