Varastettua aikaa

Tänään olin niin väsynyt. Nukahdin myöhään, pyörittyäni levottomissa unenkaltaisissa tiloissa, kenties muissa ajoissa miltei aamuyön tunneille asti. Lopulta rakensin niin tiukan pesän peitoista sohvalle, etteivät edes kissat päässeet minua puskemaan. Säpsähtelin horteessa, näin unenkaltaisia lyhyitä painajaishetkiä, pahoja tuntemuksia. Aamuyöllä kömmin takaisin omaan petiini. Ehdin kymmeneksi minuutiksi puristaa silmiäni tiukasti kiinni ja haaveilla nukahtamisesta, kun armoton kello kilisi kuuden jälkeen aamulla. Ajattelin työpäivää ja iltaa täynnä tekemistä, teki mieli itkeä tihuuttaa. Yritin muistaa milloin viimeksi olisin ollut vapaalla, ja öinen karkea pala palasi kurkunpäälle. Ajattelin, miten töistä pitäisi rientää asioille ja pikavauhtia suoraan kotiin, ruokkia kissat ja juosta seuraavaan menoon. Enkä äkkiä jaksanut. En jaksanut enää mitään. Sain raahattua itseni väkipakolla bussipysäkille, köröteltyä kaupunkiin ja töihin. Mutta heti aamulla ilmoitin rakkaalleni etten jaksa, en pysty, en tahdo. Olen ennemmin yksin kuin enää kiirehtimässä aina seuraavaan paikkaan. Kerroin miten olen itkenyt, huutanut, raivonnut, anellut. Rikkonut lautasen, kännykän, paiskannut puuteripurkin lattiaan niin että lumenkevyt, vaaleanpunainen puuteripöly leijaili ja laskeutui pitkin keittiön pintoja, hiuksiini, verhosi kiukkuisen katseeni ja pölytti keveänä pilvenä poskieni päälle. Väsyneenä sormet lipsahtelevat, tiskaamisesta tulee astiataiturointia, imurin sisään solahtaa kilisten jotain muutakin kuin pölyä. Voisin nukkua kesään asti. Sitten nousta yhdeksi päiväksi, nauttia auringosta tai sateesta, kesän tuoksusta, ja nukkua sen jälkeen seuraavaan ajanlaskuun.

Nyt olen varastanut aikaa. Olen kieltäytynyt puhumasta kenellekään mitään. Kuijotan omissa oloissani kuolemanväsyneenä. Epäreilusti vohkin illan itselleni, peruen jo sovitut menot. Minä pieni ja paha ihminen.