Meet the Elmeri ElkkuNelkku ja kirppusirkus! Pieni mutta uriseva ja pörheänurhea kirppupiru! Elmeri on hetkellinen muonavahvistus äiti luonnon aidoimmasta urbaanisylistä. Pikkuruinen, nyrkin kokoinen ja sitäkin ärhäkämpi orava. Isäni löysi tämän kylmästä tärisevän ja nälkiintyneen pikkuisen joka yritti väkisin kiivetä syliin. He olivat äitini ja veljenpoikani kanssa ulkoilemassa, kun hölmö oravanpoikanen tuli päättäväisesti tekemään lähempää tuttavuutta. Siitä oliko kyseessä klassinen moka, jolloin kiipeilyharjoituksista väsähtänyt poikanen otetaan erehdyksessä mukaan, ei ole varmuutta. Emoa he eivät tarkkailuista ja etsinnöistä huolimatta huomanneet, joten kenties emo todella oli menehtynyt ja pieni poikanen lähtenyt etsimään lämpöä muualta.

Elmerille järjestettiin suurin kissankoppani fleecekaulaliinalla vuorattuna väliaikaiseksi pesäksi, vesikippo ja pähkinä-siemen-omenanpalatarjoilu johon tänä aamuna lisättiin näkkäri. Vaikka Elmeri on niin soma kuin pikku kurrevauva vain voi olla, ei sen ulkomuoto hämää minua.. Siinä missä kaikki muut ihastelevat onnellisina: "Oravat ovat niin sympaattisia ja ihania! Lempieläimiäni!" minä tuijotan synkeästi sen pientä, teräviä talttahampaita täynnä olevaa suuta ja juonikkaita nappisilmiä. Sattumalta tiedän, että oravat rakastavat purra ihmisiä sormeen ja vain vartovat sopivan luottavaista hetkeä, enkä tästä syystä ole koskaan ihan vilpittömästi pitänyt oravista. Saati luottanut niihin kun tulevat hakemaan pähkylöitä kädestä. Ei, orava ei ole koskaan purrut minua pahasti (kuten yksi ilkeä hamsteri teki), mutta olen aina hieman pelännyt niitä. Ne säksättävät kun viet roskia, tekevät tihutöitään pihoissa ja niiden kanta taitaa olla tällä hetkellä muutenkin aivan liian suuri. Olinkin aluksi vähän sitä mieltä, että luonto hoitaa! Penska takaisin mistä löytyikin ja joku varis saa herkkupalan. Mutta siinä vaiheessa kun pieni pörhee käpertyi kerälle kämmenelle, peitti kuononsa pienellä hännällään ja puristi silmät kiinni tuhisten kuin paraskin tirriäinen, sydämeni suli. Mutta ei liikaa. Sattumoisin tiedän myös, että tuo söötti pikkuinen on täynnänsä lintukirppuja jotka eivät ihmisissä elä, mutta rakastavat siirtyä kissoihin ja koiriin, joten haluan kirppupirulaisen mahdollisimman pian ulos asunnostani.

Mitä siitä että penska kurisee ja urnuttaa tarmokkaasti tutkimusretkillään kissojen ollessa parvekkeella. Tai istuu jalan päälle syömään takajalat harittaen ja alas keikahtamaisillaan omenanpala tiukasti miniatyyrihyppysissä. Hyi olkoon millainen kengille uhmakkaasti pörhistelevä karvapallo. Niinpä! Tuskin todellakaan maltan odottaa, että tämä olkapäälle uinahtava ja syliin kesken tutkimusretkien nukahtava pallero saadaan takaisin luontoon.

P.S. Tästä päivästä lähtien sylittelyt ovat ohi ja muutenkin pyrin pitämään etäisyyttä ja neutraalisuutta pikkuiseen. Ei ole kiva jos lapsonen oppii että ihminen on kiva juttu kunnes joku taulapää naulaa taljan ja kurren siellä sisällä puuhun. Luultavasti kun pieni viedään takaisin pyrin pelästyttämään sen. Ihmisten lähelle ei ole tulemista, ei missään nimessä.