Maanjäristys. Ainakin 179 kuollutta. Hirvittävää surua, murhetta, itkua, vaikerrusta. Menehtyneiden omaisten suunnaton tuska ja kärsimys. Sekä surun ja myötätunnon keskeltä eloonjääneiden sanaton helpotus.

Jos järistys olisi iskenyt vuosi sitten, T perheineen saattaisi olla uhrien joukossa. Tällä kertaa he olivat toisella puolella vuoria, viimeksi järistyspaikalla. Eilen ehdin vilkaista kännykkääni vasta puolilta päivin ja ihmettelin viestiä jossa hän ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Vasta kotiin päästyäni luin kauheat uutiset Italiasta. Mietin Nataliaa, joka saa kerta toisensa jälkeen olla sydän syrjällään Intian väkivaltaisuuksien ja Madhavin vuoksi. Vihlaisee vatsanpohjasta niin ikävästi, kun ajattelee miten pienistä päätöksistä, hetkistä ja ajasta on joskus kiinni, miten pitkään saamme pitää luonamme rakkaitamme. En jotenkin osaa edes sisäistää asiaa, en pysty ajattelemaan tilannetta, missä T olisi yksi menehtyneistä tai loukkaantuneista. Se tuntuu täysin utopistiselta, vaikka tiedän, että se olisi ihan mahdollista. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen matkustellut koko ikäni. En osaa pelätä mahdollisesti ulkomailla (vieläpä turistikohteissa) sattuvia onnettomuuksia. Tiedän että niitä tapahtuu, mutta en vain osaa kuvitella niitä kohdalleni. Siksi ajatus tuntuu entistä ilkeämmältä. Miten helposti monta elämää murskautuu. Miten moni laillani ei voisi kuvitellakaan kauheuksia mitä kohdalle voi osua.

Tunnen itseni hyvin nöyräksi sen murheen keskellä mitä ihmisten tai luonnon aiheuttamissa katastrofeissa tapahtuu. Tunnen sisäistä, puristavaa surua ja haluaisin jotenkin kertoa olevani pahoillani. Ehkä laitan viestin siihen numeroon, mistä joku lapsi saa itselleen lämmittävän huovan. Se ei helpota ahdistustani, mutta saa minut tuntemaan, että voin vaikuttaa tekemällä ainakin yhden hyvän teon.