22.4.

Heräsin kuin uneen, ihanaan olotilaan. Kevät kutitti varpaissa, nauratti ja laulatti ilman mitään syytä, yön unet, mahtavat seikkailu-unet vielä pyörivät mielessä. Kun bussi ei tullut ja tavarat jäivät kotiin, päätiin uskoa että elämäni on kuin onnistuvaa unta. Hakea tavarat ja ehtiä vielä kulkuvälineeseen ja miltei ajoissa töihin! Työmatkalla aurinko kurkisteli kattojen reunojen yltä, pisaroi valopilkkuja vastapäisten talojen ikkunoista, lämmitti takinhihoja.
Töissä jokainen ihminen tuntui olevan hymyä ja iloa, leikinlaskua ja kevätauringolla lempeäksi hyväiltyjä. Jalkani tanssivat jo treeneihin mennessä, laukku olalla painoi tuskin höyhentä enempää ja tein kaksi treeniä putkeen, sillä vähempi ei kevään kutittelemille jaloille olisi riittänyt! Ihmiset kaupungilla hymyilivät toisilleen, nauroivat pää taaksepäin kallistuneena, silmät naururypyistä kapeina ja olkapäät rentoina. Naisten kilisevät korut lauloivat, lauloivat keväistä laulua korviin ja pompahtelivat kaulalla ilonsäkeitä sydämiin. Keikkuivat ranteissa, kilisivät tahtia ja keskellä keväisen musiikin kävelin kaupungin hyörinässä kotipysäkille. Kuljettaja tervehti ja tummien kasvojen keskeltä välähti vitivalkoinen hymy joka nousi silmiin asti.
Illalla ajattelin kaiholla, että jos tämä päivä vain olisi jatkunut, niin mitä olisikaan tapahtunut? Olin ollut kuin SuperNainen, onnistunut kaikessa, elämä oli hymyillyt koko päivän ja kaikki järjestyi vain täydellisesti. Palaset loksahtelivat paikoilleen ja jokaisesta loksahduksesta putosi hiekanjyvästä syntynyt helmi. Ja ne helmet olivat hymyjä siltä päivältä.

23.4.

Heräsin väsyneenä, varsin poikki ja nuutuneena. Edellisen päivän treeni painoi jäseniä ja tietysti tuli kiire töihin. Ihmiset tönäisivät minut miltei nurin aamukiireissään, vihaisesti takit, laukut viuhtoivat ohitseni. "Väisty siitä, meillä on kiire" napisivat korot kiilatessaan minut. Miten kummallisia ihmiset olivat sinä päivänä. Heidän kysymyksensä vailla logiikkaa, kiukkuiset katseet ja tiuskaisut toisilleen. Ulkona aurinko paistoi, mutta sen säteet olivat kylmiä ja tuuli vei lämmön jäsenistä. Vartaloni ei tuntunut omaltani. Se oli painava, niin painava ja liikkuessa tylsä lihavuus painoi minua maahan kiinni kuin lyijy sydämessä. Aurinko kiusasi kylmänä taivaalla, tuuli puhalsi viekkaita ajatuksiaan ihmisten mieliin ja ihmiset takinkaulukset vihaisesti lepattaen ohittivat minut töykeästi tönien. Treeneissä uni painoi jäseniä, lihavuus vyörytti syyllisyyden ja pahan mielen taakkaa hartioilleni, keräsi mustan pilven ylleni. Jalkani kieltäytyivät liikkumasta ja käteni nousemasta. Vartaloni taisteli kaikin tavoin liikuntaa vastaan. Suloiseksi en voinut itseäni jälkikäteen tuntea, unohdin meikkini kotiin ja hikitreenistä laikukkain kasvoin joudun taapertamaan suihkun kautta salilta pois.
Ja kun odotettu ilta tuli, ihana mies luonani ja hänen sylinsä lämpö lohdullisena. Minä nukahdin, vaivuin horteiseen uneen hänen syliinsä sohvalle. Yhteinen aikamme valui unen mukana vähiin. Kun vihdoin pääsimme vuoteeseen, uni karkasi ilkkuen kaueammaksi. Oli kuuma, tukahduttava ja kaikin tavoin paha olla. Kömmin takaisin sohvalle ja nukuin vilpoisan lakanan päällä pieneksi keräksi käpertyneenä. Kaukana rakkaastani jota olin pitkään ikävöinyt.
Sen päivän pahan annoin unen virran kuljettamaksi.
Nukuin pitkälle aamuun, ja heräsin viimein virkeänä. Toivottavasti päivästä tulee parempi kuin eilinen. :)