Olen koko päivän käyttänyt kännykän pyörittelemiseen käsissäni ja vilkuillut kelloa milloin olisi jälleen soveliasta soitella armaalleni. Sisäisten solmujeni vuoksi kiukkuilin eilen ettei tänään nähtäisi, ja sitten kun rakkaani tyytyi kohtaloonsa ja tuumaili hyötykäyttävänsä ajan omiin töihinsä, iski ikävä kaikki pitkät ja käyrät kyntensä vartaloni läpi suoraan sydämeen. Kietoi sen tukahduttavaan puristukseen ja pisti terävillä kynnenkärjillään pieniä, kirveleviä kaipuun haavoja kammioihin. Niin pienet veripisarat karkaavat ja muuttuvat tahmeaksi pihkaksi sydämen seinämiin ja jokainen lyönti on kivusta raskas.

Tule tänne rakkaani. Älä ole pois luotani. En kestä ikävöidä ja katsoa kaivaten kelloa, odottaen huomista kello kahta iltapäivällä jolloin pääsen juoksemaan talon läpi, ihmisiä väistellen ja avaten lukitut ovet yksi kerrallaan vapauteen. Kellokorttilaitteen ivallinen piippaus matkalla pukuhuoneisiin, hissit jotka matelevat ja jäävät välillä jumiin kerrosten väliin. Monen betoniseinän sisälle jäävä, kolkoista maalipinnoista kaikuva ikävä. Se kaikki vasta edessä. Sitä ennen tyhjä sänky, hiljainen asunto, ja kaikki paidatkin olen pessyt enkä voi nuuhkia ihanaa tuoksuasi, rakkaani. Mikset ole täällä.. Ikävä moukaroi minua ja nauraa nurkissa, kaipuu viipyilee ujona ympärilläni ja suru on ujuttautunut painoksi puseroon.

Rakkaani. Miten kaipaankaan sinua luokseni.