Kuten ystäväni tietävät, en usko muuhun kuin ihmisen itsensä sisältä löytämään rauhaan, mielen seesteisyyteen ja sanontaan "terve mieli terveessä ruumiissa" joka ei tarkoita tosin tervettä kehoa, vaan saamissaan puitteissa sen vaalimista. Uskon siis ihmisen sisäisen hyvinvoinnin lisäävän ulkoista. Mielenrauhan tuovan rauhan myös hektiseen elämään. Tasapainon tuovan vakautta ja onnea vaikka välillä kiikuttaisiin laudan huterilla reunoilla. Tätä yritän myös näyttää ulospäin.

Nyt olen kuitenkin pikkuhiljaa huomannut, että ystäväni tai tuntemani ihmiset eivät laisinkaan näe minua sellaisessa valossa kuin haluaisin. Päinvastoin. Vahvistan mielikuvaa katkerasta ja uupuneesta länsimaisesta naisesta, ainaisesta valittamisesta ja jatkuvasta tyytymättömyyden tilasta. Ja tämä kaikki on ihan omaa syytäni. Arvatkaapa, rakkaat kolme lukijaani olinko loppujen lopuksi iloinen sijoituksestani kirjoituskisassa? En. Siinä vaiheessa kun muut ihmiset (kuten vanhempani) halusivat lukea novellin tai ihmiset alkoivat onnitella siitä, iski hirveä häpeä tiukalla puristusotteella päästäni kiinni. Jäädyin kauhusta ajatellen vain ja ainoastaan sitä, miten köykäinen ja hajanainen novellini loppujen lopuksi oli. Häpesin valtavasti, että ihmiset lukevat niin kelvottoman tekeleen enkä yhtään ajatellut että "Jei, tämä oli ensimmäinen yritys. Seuraavalla kerralla varaan enemmän aikaa varsinaiseen paranteluun enkä vain kirjoita kerralla koko roskaa ja lähetä yhden päivän harkinta-ajalla.".

Olen alkanut epäillä antavani erittäin negatiivista mielikuvaa itsenäisellä pärjäämiselläni. Minulle on rauhoittava tieto tietää, että pärjään vallan mainiosti omillani ja pystyn rakentamaan onnellisen ja tasapainoisen elämän lähtien itsestäni. Siitä huolimatta valitan ystävättärilleni epävarmaa parisuhdetilannettani ja mutkaisia käänteitä miehen kanssa sekä alituista rahapulaa. Sen sijaan, että kertoisin mitä kaikkea ihanaa ja hauskaa olen viime aikoina tehnyt!! Että olen kustantanut wushun alkeiskurssin itselleni ja rakastunut palavasti lajiin, edistynyt tanssissa, saanut selkeästi edistystä aikaan lihaskunnossa ja ostanut toinen toistaan söpömpiä tai rumempia sporttikuteita! Miksi en kerro miten hyvin minulla menee, miksi kerron vain ja ainoastaan miten kurjaa minulla on? Onko tämä jonkinlaista naisten välistä kommunikointia? Syvällisiin keskusteluihin tarvitaan aina kurjuuden funktio ja murheen määre? Elämä on tasapainoilua onnellisten, surullisten ja neutraalien hetkien välillä. Eikö iloisesta tai neutraalista riitä puhuttavaa kun ensimmäiseksi esiin kaivetaan säkin pohjalta vaikka se ainoa murheenkryyni mitä syynätä ja tutkia? Seuraavan kerran kun keskustelen ystävättärieni tai ystävieni kanssa, kerron miten hyvin asiani ovat. Miten paljon onnellisempi olen nyt, kun minulla ovat palikat rakentaa itselleni hyvä elämä.