Paljastetaan nyt kerrankin, että haaveilin kevään aikana ihan hirveästi opiskelusta journalistiksi. Kuvittelin miten ihanaa olisi kirjoittaa tai edes opiskella sitä. Minua kiehtoi miten lehtitalot toimivat, millaista opiskelu on ja miten media käyttäytyy ja näyttäytyy noin yleisesti tässä maailmassa. Ystäväpiirini ankaran vastustuksen vuoksi kuitenkin luovuin lapsuudenajan unelmastani. "Oletko nyt tosissasi?" kysyi eräs. "Ei millään pahalla, mutta journalisteista lahjakkaimmatkin ovat joko työttömiä tai heille teetetään ihan hirveästi ylimääräistä." "Minunkin mieheni on ollut vapaa toimittaja jo xx vuotta ja aina vain suurimman osan työttömänä.." Sain jopa sähköpostiini varoituksia olla lähtemättä opiskelemaan alaa.

Lopulta otin jo hakuvaihtoehdoksi laittamani hakemuksen pois. Nyt itkettää ja harmittaa. Miksen ole tarpeeksi vahva seuraamaan omia polkujani? Vai olenko sittenkin niin surkea kirjoittaja, että he halusivat säästää minua turhalta hakuprosessilta? Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta seurata valintojani, muttei ollut. Varmasti ystäväni tarkoittivat parastani eikä heitä pidä syyttää siitä, että luovuin unelmastani. Minä nyt vain en ole niin hyvä että tuollaisista kannattaisi edes haihatella.

Onneksi minusta ei koskaan tulekaan mitään. Rahastan kassalla koko surkean elämäni alusta loppuun.

Ja tärkein. MITÄ JOS OLISINKIN PÄÄSSYT OPISKELEMAAN ALAA?

Nyt parikymmentä minuuttia myöhemmin jo vähän naurattaa. Olihan se hullu unelma. En minä oikeasti nyt niin hyvä kirjoittaja ole ja pohjimmiltaan ystäväni vain haluavat että minulla on vakituinen työpaikka ilman riskejä. Harmi vain, että en pidä työstäni ja jokainen päivä jonka vietän siellä, on hidasta kuolemaa.