Blogini on lepäillyt hetken muiden kiireiden ja asioiden vuoksi, mutta nyt vaihteeksi kuulumisia.

Surullisin uutinen on se, että pitkään ja hartaasti, liki viiden vuoden ajan palvellut tietokoneeni viimein veti viimeisen pihinänsä. Väsähtänyt kone sammahti aina kun pyysin sitä tekemään yhtään mitään ylimääräistä, joten kutsuin viimein tietokonetohtorismiehen uskollista ystävääni katsastamaan. Tuomio oli lyhyt ja lopullinen. Kyse oli päivistä, viikoista tai enimmillään kuukausista kun kovalevy (tai mikä lie, olen surkea näissä) huokaisisi viimeisen kerran. Niinpä kiireimmän vilkkaa kutsuin T:n pelastamaan kanssani mitä pelastattavissa oli ja vapautin koneeni tehtävistään alakellarin ankeaan koppiin odottamaan elektroniikan hautuumaille matkaamista. Tunsin itseni miltei petturiksi katsastaessani äkkiä uutta konetta tilalle edellinen kun palveli vielä viimeisiä kertoja. Onnekseni gigantista sellaisen alta kolmensadan sain, mutta laskun kivutessa uuden koneen, huollon ja dvd:n osteluiden lomassa neljään ja puoleensataan, jouduin hampaita kiristellen verottamaan vuoden ajan säästämästäni matkakassasta varoja rankalla kädellä. Niinpä minun ja T:n pitkään haikalema loma Japanissa on vaihtunut huomattavasti lähemmäksi, mutta sentään palmujen katveeseen, hiekkarannoille ja erotiikkamuseossa piipahtamiseen. Kyllä siinä pari katkeraa kyyneltä tuli vuodatettua, mutta toivon hartaasti ettei Japani ota jalkoja alleen ja kävele tavoittamattomiin seuraavan vuoden aikana, vaan pääsisin sinne vielä kuitenkin. Vähän myöhemmin kuin aie oli, mutta pääsisinpä kuitenkin.

Liikunnasta taas on hiipinyt elämääni tapa elää. Minimimäärä treenikertoja viikossa on 2, kolme on se mitä yleisimmin teen ja neljä suurin tavoite. Viittä en kolkuttele kuin unissani, mutta ehkäpä sekin vielä jonain päivänä järjestyy. Olen nyt vuoden ajan yrittänyt tätä ruhoa liikuttaa, ja viimein se alkaa vyöryä eteenpäin astetta kevyemmän tuntuisesti. En myöskään vieläkään ole lakannut ihastelemasta pientä habaani siellä käsivarren sivussa (mistä kukaan muu ei sitä huomaakaan). T-parka joutuu kerta toisensa jälkeen todistelemaan että joojoo, siellä se on kun pullistelen pientä mantelinkokoista ja madon pituista papuani. Nyt kun vielä ne kirotut kuusi kiloa katoaisivat, niin alkaisin olla melkein tyytyväinen itseeni! Nyt tuntuu, että teen ihan hirmusti töitä eikä missään näy!

Kaiken kukkuraksi tällä viikolla aion tehdä ne kolme treenikertaa, mutta valitettavasti hyvinkin kevyesti. Onnistuin taas jumittamaan selkäni oikein ilkeään kramppiin, tällä kertaa niin pahoin, etteivät oikean puolen selän lihakset tahdo edes kättä pyörittäessä liikahtaa vaan jurottavat itsepintaisessa sykkyrässä. En uskalla hirveästi lihaskunnolla selkää rasittaa, vaan aion keskittyä laajoihin liikeratoihin ja pitkiin, syviin ja lempeisiin venytyksiin saadakseni lihakset pikkuhiljaa antautumaan. Lääkäri kirjoitti reseptin lihasrelaksanttia ja pari päivää sairauslomaa, joten viime yön nukuin syvää ja rentouttavaa unta, en purrut tapani mukaan hampaita yhteen ja heräsin vailla raastavaa päänsärkyä. Minullahan on ikävä tapa aina stressin tai muun tunnekuohun aikana öisin purra hampaitani yhteen niin että seuraavana aamuna ovat leuat hellinä ja pään ympärille on yön aikana puristunut polttava ja raastava vanne. Onnekseni olen hoitojonossa purentakiskoa saamaan, mutta siihen taitaa mennä vielä muutama kuukausi. :)

Treenikerrat: 33. Matkaa tavoitteeseen: 67. Täytyy hieman kiristää tahtia, tämä menee kohta lepsuiluksi vaikka aikataulussa ollaankin.