T on Italiassa mikä on kiireiden kannalta hyvä asia (ehdin vihdoin hoitaa lukuisia asioita joiden kanssa muutoin olisi melko nafti aikataulu), mutta toisaalta ikävöin häntä ihan hirveästi. Samalla tunnen nippaisun syyllisyyttä, sillä Natan mies on jatkuvasti tuhansien kilometrien päässä kun omani taas palaa viikon päästä. Työni on tällä hetkellä niin äärimmäisen kiireistä ja raskasta, että on kauheaa kun ei pääse iltaisin kenenkään kaikkuun tai voi kertoa miten loppuun asti pihahtanut aina työpäivien jälkeen on.

Työn vaativuus on yllättänyt. Siinä missä vuosi sitten huiteli menemään ja teki kaikkea ylimääräistäkin runsain mitoin, saa tällä hetkellä keskittää kaiken tarmon ja energian ehtiäkseen tehdä edes suurimman osan päivän aikana tehtävistä asioista. Stressinsiedon huippua pitäisi siirtää paljon korkeammalle ja oma joustavuus saisi olla kuminauhan sijaan valtavan purkkapallon luokkaa. Sitä voi puhaltaa loputtomiin ja silti se palautuu poksahtamatta, sitä saa venytettyä, pureskeltua päättymättömästi ja talloa maahan eikä se silti mene miksikään. Toivottavasti metamorfioidun pian purkkapalloseksi, sillä muutoin stressaan pian vatsani solmuun tässä paineiden ristitulessa.

Huokaus. Nukun T:n puolella sänkyä ikävöidessäni. Mietin millaista häntä on halata ja miten vitsailemme toisillemme. Miten voin tunkea palelevat varpaani hänen jalkoihinsa lämpenemään. Miten hyvältä hän tuoksuu ja miten hänen ihonsa hehkuu lämpimänä hänen tullessaan suihkusta. Miten hänen lyhyttäkin lyhyempi tukkansa silti onnistuu olemaan ihanasti pörrössä aamuisin hänen herätessään. Millä tavoin saan joskus harvoin häntä herätellä jos hän nukkuu itseäni pidempään. Miten hän könyää useimpina aamuina saadessamme nukkua toistemme vieressä minua herättelemään ja miten mukava on joko painaa kasvot häntä vasten tai jos olen pahantuulinen ja haluan nukkua pidempään, nurista, murista ja kaivautua syvemmälle peittoihin.. Silti tietäen että hän palaa kun olen torkkunut lisää hellästi minua herättelemään.. Huokaus.

Sitten töihin..