Nyt alkaa jo otsikon kuvaus helpottaa. Eilinen oli niin mahtava päivä, että keksin käydä ensin puolen tunnin kävelyllä ja jatkaa siitä 55 min hölkälle. Muistin toki juoda kylliksi ja kotiin tullessa tankkasin vielä lisää, mutta koska lenkkeilyharrastuksestani on vierähtänyt pari vuotta, ei pieneen mieleeni muistunut miten tärkeää on helteillä huolehtia suolansaannista! Palasin siis lenkiltä ja totuttuun tapaan nappasin kissan kainaloon ja vein ulos jotta katti saa ulkoilua samalla kun hoidan venyttelyt. Olin jo hölkältä palatessa pahoinvoiva, mutta laskin kurjan oloni pelkän nestehukan varaan ja join, mitäs muutakaan, kuin pelkkää kylmää, raikasta vettä pari mukia. Eikun menoksi uudestaan! Oltuamme mirkun kanssa reilut puoli tuntia ulkona vointini meni äkisti totaalikurjaksi. Pahoinvointi jäyti sisuskaluissa, vatsassa kiersi ja samassa tajusin kaikkien värien sumentuvan ja pakenevan yhdeksi pisteeksi näkökentän keskelle. Siinä vaiheessa tajusin olevani viittä vaille kupsahtaa niille sijoilleni kovalle kalliolle ja tuli kiire kopata katti taas kainaloon ja suunnata rauhallisesti, mutta reippaasti kotia päin. Kotirappuset pääsin vain vaivoin toiseen kerrokseen ja eteisessä jouduin keräämään voimia ennen kuin pääsin tutisevin kintuin keittiöön asti. Tässä vaiheessa muistin toki jo suolan ja napostelin kristallisuolaa suoraan purkista siemaillen samalla reilusti vettä.

Eipä siinä. Pian aloin himoitsemaan salmiakkia ja koska T oli joka tapauksessa tulossa treeneistä, lähdin vielä laahustamaan häntä vastaan. Kauppa kun on kätevästi puolimatkassa. Kaupan kohdalla T kohtasi elävän ruumiin joka kompuroi kalpeana eteenpäin ja selitti haluavansa salmiakkia. Jotenkin sitä selvittiin kauppakäynnistä (3 pakettia eri salmiakkeja) takaisin kotiin herrasmieheni käsikynkässä ja loppuillan vietin sohvalle maristen miten kurja oloni on. Hemmottelin itseäni jättiannoksella kreikkalaista salaattia johon saatoin hyvällä omatunnolla pistää tuplamäärän suolaisia oliiveja! Siitä huolimatta jopa vessassakäynti vaati ponnisteluja ja pahoinvointi tuli aaltoina takaisin aina kun nousin pystyasentoon. Puoltayötä kohden oloni hieman koheni ja huomasin olevani kuolemanväsynyt! Mutta pisteenä iin päälle, nukuin äärimmäisen huonosti ja pyörin vuoroin valveilla, vuoroin horteessa kolmeen asti aamulla. En millään saanut unta! Olin niin väsynyt, että havahduin heti nukahdettuani ja säpsähdin hereille pienimmästäkin äänestä. Vatsani oli kipeä joten kyhjötin vuodesohvalla ja ärähdin T:lle aina kun vienoinkin kuorsaus meinasi kantautua vuoteen puolelta. Minähän asun yksiössä, joten ääniä ei pakoon pääse. Puoli kolmelta yöllä minulla oli jo kiljuva nälkä ja herätin vuorostani T:n rapistellessani suolattuja cashewpähkinöitä pussistaan rouskutellen niitä kerällä kuin pieni orava. Yöpalastani huolimatta hämmästykseni aamulla oli suuri kun vaaka oli viimein pudottanut painoni 62 kilon kohdalle! Olin siis viimein päässyt sitkeästä puolikkaasta kilosta, joka roikkui miltei kuukauden suostumatta häviämään mihinkään! Toivottavasti painonpudotukseni jälleen edistyisi nyt kun viisari viimein heilahti alaspäin. :)

Vielä lenkkeilystä. Olo oli ihanan kevyt ja juoksin puolisen tuntia ennen ensimmäistä lyhyttä kävelyä. Lenkki olisi ollut upean hyväntuulinen ja täydellinen ellei eräs helvetin valopää olisi keksinyt ohi pyöräillessään läimäyttää minua oikein mojovasti persiille. Sain paskaraivarin siinä paikassa ja karjuin solvauksia perään vaikka olisi tietysti pitänyt huutaa luuleeko tyyppi olevansa jotenkin hauska?!! Ei siinä ehtinyt tyrmistykseltään reagoida kuten olisi pitänyt, sillä hemmo sotki pyörällään karkuun minkä renkaista pääsi. Jos olisikin ollut lenkkeilijä olisin juossut kiinni ja tiukannut mitä tyyppi oikein kuvitteli tekevänsä! Olen vieläkin vihainen! Mutta muutoin lenkki oli fantastinen. Juoksin todella pitkään ja kuntoni oli kasvanut vaikken intervalleja ole tehnytkään. :)