Kokeilenpa blogin pitämistä ihan iltojeni ratoksi. Hyvä kirjoittaa muutakin kuin käsin väkerreltyä päiväkirjaa, ties vaikka vaatimattomat kynäilyni saisivat lukijoita. Ja ainakin on jotain tekemistä. Opettelen vasta tätä, joten jos kommentoitte, pliis olkaa helliä.

Niin.. Kun tällä hetkellä elämässä ei olekaan kuin työ, harrastukset ja suhteellinen parisuhteellistuminen. Yksiön sisältämä pikku perheeni käsittää Minut, kaksi kärpästen herraa kissojen muodossa sekä ikkunalaudalla kukoistavan Onnellisen Kliivian.

Kerron ensin miten minulle tuli Onnellinen Kliivia.

Kun muutin tähän asuntoon kesällä 2005, minulle lykättiin pari ruukkukasvia vaisuista estelyistäni huolimatta. Ihan siksi estelyistä, etten ikinä oikein ole tajunnut huonekasveja. Ne vain olla rehottavat, niitä ei voi silittää eikä niiden elämän tarkkailustakaan oikein ole iloa. Koska kissat pitivät huolta kaikkien muiden kasvien hortonomiasta ja ne alkoivat kitua ja käpristyä kuoliaaksi, lykkäsin rehut evakkoon äidilleni. Vain kliivia jäi. Surkeana, unohdettuna ja laiminlyötynä ikkunalaudalleni. Kastelin jos muistin, ja kaiken aikaa tunsin huonoa omatuntoa joka kerran kun muistin miten olinkaan tuota kasviparkaa tahtomattani kiusannut. Joka kerran vannoin mielessäni vaihtavani mullat ja muistavani kastella sekä lannoittaa tuota reppanaa, mutta aina se jotenkin jäi. Tuli kiireitä, matkusteluita, muita juttuja. Niin kliivia jäi oman onnensa nojaan yhä useammin ja yhä surullisempana. Se yritti vain sinnitellä jotenkuten hengissä, ravintoköyhässä ja kuivassa mullassa, vääränlaisessa rupuisessa ruukussa.

Lopulta sain inspiraation eräänä kertana plantagenissa, ystävän ostellessa kaikkea uuteen omaan kotiinsa. Seuraavana päivänä marssin erään liikkeen rehuosastolle, ostin ruukun, multaa ja jotain ravinnekakkatikkuja. Hellästi puhdistin pahoin repsottavan kliivian lehdet, nyrhin turhat juuret ja istutin sen isompaan ruukkuunsa. Painelin multaa paksulti ympärille ja tuikkasin sormet mullassa vielä kakkatikunkin multaan kasvieinettä antamaan. Iloisena soitin äidilleni:

Minä: "..ja sitten vaihdoin mullat ja iskin niitä tikkuja sinne ravinnoksi!"

Äiti: "Voi laps rakas, ei multien vaihdossa ole hyvästä laittaa heti ravinnetikkuja! Multa on täynnä ravinteita."

Pieni takaisku ei meitä lannistanut. Kliivia kukoistaa kaikki lehdet vihreinä ikkunalaudalla, kahta viikkoa myöhemmin tapahtuneesta. Joko se on pöllyssä äkillisestä ravinteikkaasta olosta tai sitten se vain nauttii yltäkylläisyydestä muuten vain. Olen täysin vakuuttunut sen olevan vihdoin onnellinen, näiden surkeiden vuosien jälkeen. Näin minun kliiviastani tuli Onnellinen Kliivia.