Keskiviikkoaamuna totean, etten mitenkään pääse vielä töihin. Paukamat ovat laajentuneet halkaisijaltaan parinkymmen sentin mittaisiksi ja jalkoja turvottaa ikävästi. Myös kohoumia painellessa tuntuu kosketusarkuutta ja kipua.

Tarkan ruokavalioni vuoksi, olenhan allergikko, Jorvissa oltiin jo arveltu syyksi virusinfektiota. Itsestänikin se tuntuu loogisimmalta selitykseltä. Joka tapauksessa menen jälleen päivystykseen pyytämään lisää sairauslomaa.

Raavin ensimmäisiä, tuskan ja pyörrytttävän voimakkaan nautinnon tuntuisia kertoja. Kun kutinan saa vaihdettua kipuun, olo on parinkymmenen sekunnin ajan taivaallinen.

Raaps raaps raaps, aloitan. Nautinto syöksähtää lävitse ja tuntuu huumaavana iloirummutuksena aivosopukoissa. Jokainen kynnenveto nostaa kylmät väreet, helpottaa kutinaa ja aiheuttaa ajan ja paikan tajun katoamisen.

Raaps raaps raaps, maailmassa on vain minä ja tuo taivaallinen hetki, jolloin kutina helpottaa. Minä ja kynnet. Ihanat, ihoa raastavat kynnet.

Raaps raaps raaps, hampaat kivun ja nautinnon tuskaisessa irveessä, elämä ei tunnu merkityksettömältä, elämä tuntuu hurjalta, kieppuvalta nautinnolta, joka lopettaa tuskaisan kutinan.

Raaps raaps raaps...

"KULTA! ÄLÄ RAAVI! Nyt kädet irti sieltä!"

Myös suihku helpottaa oloa hetkeksi ja valutan vettä kunnes on vastahakoisesti pakko lähteä päivystykseen kellon lähetessä kahdeksaa.

Vastaanotolla on jälleen kiire ja saan pari päivää lisää sairauslomaa sekä toteamuksen että urtikariaa se on ja pitäisi parissa vuorokaudessa helpottaa.

Mukaani saan prednisolonia 40 mg ja seuraavaksi aamuksi myös 40 mg. Kyseessä pitäisi olla hyvä ja tehokas sisäinen kortisoni. Lisäksi lunastan apteekista levyn ataraxia ja otan heti 100 mg vuorokausi, eli 25 mg neljästi vuorokaudessa.

Torstaiaamu

Paluu päivystykseen. Urtikaria-alueet peittävät lähes tulkoon koko jalat, seisominen, istuminen ja liikkeelle lähtö ovat äärimmäisen kivuliasta tehtävää. T on niin huolissaan, että jää kanssani päivystykseen. Missään nimessä en voi mennä perjantaina töihin, vaan tarvitsen lisää sairauslomaa.

Terveyskeskuksessa tietokoneet ovat kaatuneet ja henkilökunta on ymmällään mitä tehdä. Lopulta, voi sitä iäkästä päivystäjäenkeliä, tiukka täti tulee sanomaan että ottakaa tiedot käsin ylös ja tohtorille. Ihmiset täytyy saada hoitoon. Olisin voinut kapsahtaa hänen kaulaansa itkemään kiitoksia!

Tunnin odottelun jälkeen pääsen kiireisen tohtorin tykö joka tsekkaa tilanteeni ja toteaa: "Onpahan harvinaisen häijyn näköinen urtikaria.". Saan lisää prednisolonia ja kehotuksen nostaa ataraxit vaikka 200 milligrammaan per päivä. Tämän ilomielin teen. Sairauslomaa setä Tohtori (sellainen parikymppinen poikanen joka oli hirmu söötti) kirjoitti edellisen päivän ja perjantain. Luultavasti erehdyksessä, muttei lauantaita vaikka toiveen esitin.

OIen niin tuskainen, että T tuo illalla pakkauksen panadolia, jotta pystyn edes makoilemaan. Jäseniin sattuu järjettömästi ja liikkelle lähtö on työn takana.

Aamuyö klo 3:53 torstain ja perjantain välinen yö

Herään siihen, että on todella vaikea hengittää. Käyn vessassa ja pohdin matkalla tohdinko herättää T:n. Tulen siihen tulokseen, että hän loukkaantuu verisesti jos en tiedota tilanteesta. Kasvot tuntuvat kummallisilta, puutuneilta. Laittaessani valon vessaan olen kiljaista. Ilosta vai kauhusta, en tiedä. Näytän siltä, kuin olisin lykännyt turvan täyteen botoxia. Minulla on megahuulet. Aika herkulliset oikeastaan. Vannotan kauhistunutta T:tä ottamaan aamulla tästä Hot Mamasta kuvan.

Kasvojeni iho on muutenkin urtikarian aikana ollut mahtava. Täydellinen. Siloisa. Hehkuva. Edes talven atopia-aika ei ole tärvellyt sitä, vaan iho ikään kuin kosteuttaa jatkuvasti itseään. Olen ollut kasvoista aivan täydellinen! Paitsi seuraavana aamuna...

Nukun loppuyön muutenkin huonosti. Tarkkailen miten hengitystiet voivat ja lasken tunteja siihen, kunnes 8:45 on aika lääkärille.

Aamulla otsa on tummanpunainen ja turvonnut kuhmuraiseksi, samoin ohimot. Onneksi minulla on otsatukkaa. Mutta toiveeni ottaa Hot-Lips-Mama-kuvia kokee kolauksen ja kieltäydyn mistään kanssakäymisestä kameran kanssa. Nielemisvaikeuksien vuoksi myös aamiainen jää kupilliseen kahvia ja pieneen leipäpalaseen.

Joka tapauksessa lähdemme (arvaattekos ylläri ylläri minne), takaisin terveyskeskukseen. Tällä kertaa olen niin tuskainen ja huonokuntoinen, että kun lääkäri ottaa minut varti myöhässä vastaan, passitetaan minut ensi sijassa testeihin.

Neljän veriputkilon jälkeen voin äkkiä ihan hirvittävän pahoin. Taistelen oksentamista vastaan samalla kun näkökentän reunat alkavat sumentua.

"Kuulkaa öööh.."

"Minä taidan kohta pyörtyä."

Jatkuuu....