Kaukana, korkeimmalla kallionkielekkeellä meren yllä seisoo tyttö sydän surua tulvillaan. Murhe on niin raskas kantaa, se painaa hänen päänsä alas ja tuska kuristaa kurkkua, kipu viiltää sydäntä. Tuuli on kylmä mutta silti se yrittää hyväillä kylmillä sormillaan tytön lohduttomia olkapäitä, tuuditella hiljaa pienin pyörtein. Pilvet ovat peittäneet taivaan ja meri alla on huolesta harmaa. Ja niin käy, että tuuli puhaltaa lempeästi silmiin ja houkuttelee kyyneleitä nousemaan tukahtuneesta sydämestä. Kietoo tytön kylmään syleilyyn ja kirvelevä kyynel kihoaa tytön silmään, vierähtää poskelle ja valuu hiljaa leualle, putoaa siitä apeasti laineilevan meren aaltoihin. Tuuli kuiskii hiljaa salaisia sanoja tytön korviin ja kyynel seuraa pian toista. Valuu nenänpieltä, pysähtyy hetkeksi ylähuulen ylle ja kastelee suun merensuolaisella maulla. Aallot laulavat alakuloista lauluaan ja kaukana korkealla albatrossi liitää pilviharsojen välissä. Kyynel toisensa jälkeen alkaa valua, pieni kuuma sydän lyö kiihkeämmin puristuksen alkaessa hellittää. Jokaisen kyynelen kohdalla putoaa silmänräpäys surua, hetki tuskaa, muisto kivusta. Sydän oli surua täynnä, tulvi yli äyräiden, vuoti tuskan ulos ja kyynelpurot kasvoilla veivät kipua kokoajan kauemmaksi. Tytön hartiat kevenivät murheiden taakan hellittäessä. Olkapäät nousivat ja hitaasti sydän keveni tuskaisista muistoista. Tuuli puhalsi keltaisia korsia, kuivunutta heinää tytön paljaiden varpaiden alla, nosti oloa kevyemmäksi. Tyttö nosti kasvonsa kohti lempeiden pilvien täyttämää taivasta, kohotti hitaasti molemmat kätensä ja nousi lentoon.