En osaa olla kuten muut. Olen aina ollut erilainen. En millään mielenkiintoisella tavalla, päinvastoin. Olen tylsääkin tylsempi ja jos tulisin kadulla vastaan, ei kasvojani muistaisi kukaan.

En aina tiedä mitä sanoa. Sanon jotain mielestäni harmitonta ja sitten käykin ilmi, että olen suurinpiirtein iskenyt puukon toisen selkään.

Olen monesti miettinyt, että elämäni voisi olla erakkona helpompaa. Ei väärinkäsityksiä, ei epäoikeudenmukaisuuden tuntua eikä syyllisyyttä. Jos minulla ei olisi niin kiinteitä sukulaisuus- ja ystävyyssuhteita, ei tekisi tiukkaakaan asua erakkona jossain pöpelikössä. Voisi olla muutama eläin, osittain omavarainen ja sitten pitäisi vielä keksiä mistä rahaa taikoisi tuohon elämisen malliin. En tiedä haluaisinko edes elämänkumppania. Ehkä. Ehkä olisin onnellisimmillani täysin eristyneenä muusta maailmasta. No ok.. Ehkä internet, telkkari ja niinpoispäin.

Sinänsä on helpottavaa olla se harmaa hiirulainen. Se jota ei muisteta missään. Se joka puhuu ujolla äänellä ja on mieluiten hiljaa. Nuorena pidin esiintymisestä ja harrastuksenikin sivusivat pitkälti sitä linjaa. Nykyisin huomion keskipisteeksi päätyminen on kauhistus. Miltei kuolen niille jalansijoilleni jos kaikkien katseet kääntyvät minuun. Koska en voi olla erakkona, mitä tavanomaisempi ja tylsempi elämä, sen onnellisempi olen. Pahinta olisi erottua joukosta.