Olen kadottanut sanat. Ostettuani miniläppärin aloitan kärsimättömänä kirjoittamisen ennen kuin ajatukseni ovat edes ehtineet muotoutua. Kärsin tyhjän paperin pelosta. Ja sanat.. Ne kiusaavat minua. Pyörivät mielessä, kujeilevat ihan kielen kärjellä ja viime hetkellä pakenevat ilkikurisesti ilkkuen. Puikahtelevat piiloistaan mieleeni pyörimään juuri silloin kun kone lataa, ja kun yritän saada niistä otetta, ajatus herkeää, ote kirpoaa ja sanat karkaavat kuin kiusoitellen. Jättäen vain muistijäljen, epämääräisen tunteen, värin ja tiedon siitä että hetkeä aiemmin minä tiesin sen!

Ehkäpä tämän vuoksi en koskaan ole kovin kummoinen kynäilijä ollutkaan. Sanat ovat liian usein värejä, kuvia, tapahtumia. Miten voisin maalata muiden eteen sen, mikä näkyy niin selkeänä ja kirkkaana suoraan mielikuvitukseni, tietoisuuteni ja silmieni edessä? Mutta siinä missä vielä puoli vuotta sitten kuvat paukuttivat päätäni sisältä päin haluten ulos, tekevät sanat ja tarinat nyt sen. Se on kuin muisto pääkivusta, pakkomielle saada ulos kakaistuksi sen mikä kallon sisällä takoo pientä vasaraa.