Sinä, joka annoit äsken irmapetterisi potkia minua bussissa sääreen ja vaihtaessani viimein kyllästyneenä paikkaa nauroit vielä perääni: "No ei kai täti nyt _tuollaisesta_ pahastunut?" tiedoksi: Kyllä, kyllä minä pahastuin. Ja aloin miettimään moneskohan ärsyttävä mamma siinä taas oli huonotapaisen muksunsa kanssa. Kaiken lisäksi jos puheista oikein ymmärsin, näitä herranterttuja odotti kotona vielä kaksi lisää. Onnea vain valitsemallasi tiellä.

Tyypillinen ärsyttävä nykyäiti: yli 35-vuotiaana lapsensa maailmaan äheltänyt vähintään yhden burberryn omistava mamma, jolle munasolun äkillinen olemassaolo on sellainen  ihme, että sen pirjopekan annetaan tehdä ihan mitä mieli tekee. Luultavasti joka kakastakin otetaan kuva kotialbumiin ja joulukorttiin ettei vain mikään mene ohi. Kun tällainen äidin oma enkeli tyrannisoi hiekkalaatikolla, osoittaa se jaloa ja päättäväistä luonnetta. Entä siinä vaiheessa, kun kaveria mätkäistään ohimoon lapion sijasta vasaralla? Kun ei ole koskaan opittu mikä oikein on oikein ja mikä väärin. Varmasti nämä samat tantat ahtavat kahvikutsuilla pullaa kitusiin suupielet sokerista rutisten, ihmetellen miksi nykynuoriso on niin kovin väkivaltaista eikä omien tekojen seurauksia osata etukäteen ihmetellä. Jaa-a. Miksihän?
Kun ärsyttävän nykyäidin pirjoperttijärwinen (huomatkaa kaksois-w, melkein sukua aatelisille) availee ääntään kesken junamatkan mamitsuikkeli kysyy kainosti: "Ethän huuda liian lujaa ettei vieressä istuva kuuroudu? Ai huudat vielä lujempaa? Mutta kun täti tuossa hyssyttelee vauvaa.. No hyvä on, huuda sitten." ja näin nykymamma tuudittautuu tyytyväiseen tilaan, missä oman lussumussun vihlova kirunta on enkelten laulua ja vaunullinen ihmisiä jatkaa matkaa korvalääkärin vastaanotolle.
Mikä ihme siinä voi olla ettei pikku murusta voida komentaa käyttäytymään ihmisiksi? Kaikilla lapsilla tulee uhmaikiä, mutta ennen asetettiin rajat sen sijaan, että pikku kiukkupylly saa käydä pudottamassa tavarat kaupan hyllyltä ja potkaisemassa naapurin Mustia. Ja sitten lohdutellaan kun lapselle tulee kieltämisestä paha mieli.
On jotenkin surullista, että tehdessäni vielä lastenhoitokeikkoja, minulla oli toisinaan suurempi auktoriteetti lapsiin kuin heidän vanhemmillaan. Jos aikuisen auktoriteettia ei lapsen luo mennessä vielä ollut, niin minun kanssani se tuli ja äkkiä. Tämä ei tarkoita että olisin pistänyt lapsen nurkkaan itkemään, vaan asettanut selkeät rajat joiden sisällä saa tehdä kaikkea kivaa. Mutta ne rajat olivat. Eikä niissä ollut epäselviä alueita. Kenenkään silmiin ei heitetä hiekkaa ja piste. Ei edes vähän. Sen sijaan hiekalla saa leikkiä ja rakentaa vaikka mitä kivaa. Ketään ei saa lyödä, ei vaikka toinen sanoisi ruman sanan. Sen sijaan tullaan puhumaan aikuiselle ja selvitetään asia. En ymmärrä miten järki voi sumentua niin pahoin, että jopa oman lapsen väkivalta toisia kohtaan yritetään selittää parhain päin. Lainaus eräältä ärsyttävältä nykyäidiltä: "No onhan se nyt paljon parempi että meidän herttitertti on se kiusaaja eikä kiusattu. Eihän niin saisi tehdä.. Mutta parempi kuitenkin näin." Toisaalta ymmärrän äidin kantaa ja pelkoa lapsen päjräämisestä, toisaalta en. Sillä kiusaamista kiellettiin muiden nähden, siihen kannustettiin sitten kotioloissa.  

Loppuun vielä yksi tositarina: Olin matkalla töihin viime kesänä kun taakseni istui äiti pienen poikansa kanssa. Poika potki jatkuvasti selkänojaani, niskanojaa ja lopulta osuttuaan päähäni huomautin ihan asiallisesti ja pyysin lopettamaan. Äiti ensin tyrmistyi etten pitänyt potkimisesta, sitten haukkui minut ja lopuksi melkein itki tälle väärinkohdellulle poikaselleen että minunkaltaisiani tuhmia ihmisiä on olemassa. Lopulta äiti heristi sotaisasti sormeaan suuntaani ja sihahti hampaidensa välistä: "Niin! Että tuollaisia kauheita ihmisiä rajoittamassa lasten iloa on olemassa!" Olin kertakaikkiaan niin ällistynyt, etten saanut sanottua siihen oikein mitään. Kaiken kukkuraksi irtsupertsu pisti bussista noustuaan sekä jarrut että pakin päälle luojan luomiin kulkimiinsa, ja pakotti äitinsä kantamaan häntä. Niin nämä sitten vaappuivat eteenpäin. Äitsykkä urheasti jalkikasvua sylissä äheltäen aina viisi metriä kerrallaan. Ovatkohan he vieläkään perillä?

Ellei lähipiiriini kuuluisi aivan ihania äitejä, hyvinkasvatettujen ja iloisten pienokaistensa kanssa, minä varmasti karsastaisin huomattavasti enemmän nykyäitejä penskoineen. Nyt yritän aina muistaa, ettei ole lapsen vika jos vanhemman päässä ei liiku syntymän jälkeen ymmärrystä muulle kuin passaamiselle ja kaveraamiselle. Oikeasti. Mitä sitäpaitsi aidolle vanhemmuudelle on käynyt? Nykyään yritetään olla lapsen kanssa kaveria. Mutta niitä lapsella toivon mukaan muutenkin on. Lapsi ei tarvitse vanhemmasta best frendiä, vaan luotettavaa ja turvallista aikuista. Omaa vanhempaa.

Huom. Kirjoitus koskee vain Ärsyttäviä Nykyäitejä. Ei niitä hatunnoston arvoista työtä tekeviä Äitejä, jotka opettavat lapsilleen sosiaalisia taitoja, toisten huomioonottamista ja kannustavat lasta iloitsemaan elämästä.