Lasi on puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, mutta minun lasini on kaatunut ja vesi valunut karkuteille. Pyörin ihmeissäni enkä oikeastaan tiedä laisinkaan mitä elämässäni haluan. Tai tiedänhän minä osittain, mutta haaveilu on hauskaa ja unelmat eivät rikkoudu jos niitä vain vaalii hellästi sydämeen suljettuina salaisuuksina. Vielä enemmän kuin epäonnistumista, pelkään onnistumista. Pelkään että JOS saisin elämästäni sellaisen mitä olen aina toivonut, urastani itsenäisen ja puolivapaan päivätyön ohella, se olisikin suuri pettymys eikä minkään sortin saavutus. En ole koskaan eläissäni saavuttanut varsinaisesti mitään, enkä onnistunut missään.

Joskus katson millaista käsittämätöntä roskaa oikeasti tehdään, ja mietin eikö niiden tekijöillä ole lainkaan itsekunnioitusta? Jos jotakin tehdään, niin tehtäisiin edes kunnolla eikä suollettaisi ulos täyttä paskaa ihan siitä ilosta että jotain on tehnyt. Jokainen meistä osaa itsestään jotain ulostaa, se on ihan eri asia kannattaako siitä iltalehteen soittaa ja pistää kaiken kansan nähtäväksi. Jokainen joka kuvittelee osaavansa tehdä jotain, voisi ihan ensimmäiseksi miettiä onko siinä mitään annettavaa kenellekään muulle.

Niin. Minä kirjoitan blogia, ihan sen takia että jos nyt ei hevonvittua kiinnosta ainainen märinäni niin ei tarvitse väkisin tavata. Mutta ihan oikeasti vtuttaa ostaa kirja, opas, teos tai muu, vain huomatakseen että ostopäätökseen houkuttava jippo on tehty huolella ja loput ihan silkkaa rimanalitusta. Erityisesti oppaissa, joiden tarkoituksena olisi kehittää jotain harrastusta tai kykyä keljuttaa maksaa kolmesta hyvästä jutusta ja kahdestakymmenestä karmeasta.

Haluaisin kovasti löytää elämälleni suunnan. Nyt vain ajelehdin virran mukana. Osittain omasta halustani, osittain sen mukaan miten pitäisi elää. Ehkä se on osasyy miksi jälleen olen niin kummallisessa välivaiheessa. Toivon että elämäni asettuisi uomiinsa, mutta silti aina ajaudun suhteisiin joissa tulevaisuus on epävarma, työhön missä toisaalta viihdyn ja toisaalta toivon enemmän, asuntoon joka tuntuu vieraalta. Miten muut ihmiset vain solahtavatkin paikoilleen elämässä? Löytävät työn, suhteen, tekevät lapsia ja suunnittelevat tyytyväisenä lomia, kun taas minä en edes tiedä mihin päädyn huomenna.

Kun sairauteni on estänyt niin monta ammattihaavetta, olen ikäänkuin jäänyt tyhjän päälle, katselemaan miten elämä valuu ohitse enkä saa päivistä, viikoista, kuukausista kiinni. Kun lahjat eivät riitä niin pitkälle kun toivoisin, ja siihen mihin riittäisivät eivät riitä ruumiini rahkeet.

Ja nyt lopetan. Tämä kirjoitus on ollut niin tylsä jo tehdä, että miltei nukahdan. Kunhan tapan aikaa kun en kehtaa tapanina imuroida ja jotenkin ei vaan tänään mikään huvita. Taidan mennä nukkumaan.. :)