Tämä on vaatimaton raakile, joutilaan hetkeni lapsi. Silkkaa tajunnan virtaa ja vielä vailla kuvitusta ja puhtaaksi kirjoittamista. Tarina muuttui valtavasti alkuperäisestä mitä eilen illalla mielessäni kirjoitin. Siitä tuli pidempi, pitkäveteisempi ja pliisumpi. Lopullisesta varmasti tulee raaempi ja sävytyksellisempi. Lisäksi yritän tehdä 3-5 kuvaa ensi viikon aikana ja lisätä sopiviin väleihin.

Elipä kerran kaukaisen metsän keskellä, suuren puun juurakon onkaloissa ja varjoissa metsän lapsi. Vanha tammi oli ikiaikainen ja se kasvatti metsän tytärtä pienokaisena oksiensa kehdossa heijaten, pehmusti hänen vuoteensa sammalella ja tuuli kuiskaili hänelle iltasatunsa. Metsän tytär sai silmensä värin lahjaksi pihkalta, hiuksensa sitkeästä naavasta ja suunsa suloisen hymyn makeilta villivadelmilta. Hänen selkärankansa juurensa yhtyivät suureen Äiti Tammeen ja hänen varpaansa tunsivat mullan alla juurien huokailun ja pienten roppiaisten tepastelun, korvat sieppasivat maahisten kuiskaukset ja hänen silmänsä näkivät tähtien salaisuudet.

Eräänä täysikuun yönä metsän tytär tunsi verensä virtaavan levottomana ja kuumana, paksuna kuin pihka hänen Äitinsä kaarnan alla. Hän kuuli kaukaisena kuiskauksena laulun, pienen hyräillyn sävelmän joka lauloi suoraan hänen sielulleen. Metsän tytär nousi ja asteli pitkin sammaloituneita kiviä, neulasten levittyessä hänen jalkojensa alle matoksi. Hän kulki pitkin pitkiä metsäpolkuja puiden oksien levittäessä uinuvia varjoja hänen poluillensa. Tähdet kutsuivat häntä kulkemaan ja kuu valaisi hänen kulkunsa kunnes hän saapui vuosisataisten takaiselle, sammaleiden peittämälle ja juurien kasvualustaksi päätyneelle kaivolle. Kaivon luona, selin tyttöön, istui nuorukainen hyräillen sävelmää joka kiemurteli ja lauloi tiensä suoraan neidon sydämeen. Kuin itsestään kumpusi tytön sisältä sävel, yhtyi nuorukaisen hyräelmään ja hänen vieno äänensä heljyi puhtaana ja kirkkaana nousten kuin tuulen mukana kuljettama untuva puiden latvojen ylle. Nuorukainen kääntyi ja katsoi tuota kuolematonta, metsän neitoa ja salaisten lähteiden tytärtä. Metsän tytär tunsi sydämensä värisevän kuin pienen linnun, jonka sulkee hetkeksi käsiensä sisään suojaan metsästävältä haukalta. Hän rakastui oikopäätä tuohon tuntemattomaan nuorukaiseen, jonka hiukset hohtivat hopeanvaaleina kuun valossa ja silmät olivat yhtä vihreät kuin tummin sammal. Maa tytön jalkojen alla tunsi veren kohisevan kuumana ja heinät yrittivät varoittaen kiertyä hänen nilkkojensa ympärille, puut taivuttaa oksansa hänen eteensä ja juuret kiertyä hänen ranteisiinsa, mutta neito kulki suoraan nuorukaisen syliin ja katsoi hänen silmiinsä, näkemättä kuitenkaan niiden taakse kuten tähtien ikuiseen sieluun näkee. Mutta neito ei välittänyt. Nuorukaisen sydän löi hänen omaansa vasten ja hänen käsivartensa sulkivat tytön tiukasti syliinsä ja hänen suudelmansa olivat pehmeämpiä ja suloisempia kuin höyhenen kosketus poskella. Neito tiesi, että aamun tullen hänen oli lähdettävä ja jätettävä rakastamansa nuorukainen, mutta tämä lupasi tulla uudestaan seuraavan täydenkuun aikaan, ja tuoda neidolle todisteen rakkaudestaan. Sillä Metsän tytär kuului metsälle kuten metsän jokainen puu uudesta lehden hiirenkorvasta ja heinän kuivuneesta haituvasta kuului hänelle. Mutta tuomalla kolme oikeaa todistetta rakkaudestaan, nuorukainen saisi neidon omakseen.

Kun ensimmäisen kerran täyden kuun kehrä nousi tuhatkautisen metsän ylle, luoden kalpean valonsa sen kallioille ja tummat varjonsa piilotetuille poluille, kulki nuorukainen jälleen murenevalle kaivolle jonka luona metsän tytär istui jo odottamassa. Hänen hiuksiinsa oli punottu pihlajan punaisia marjoja ja hänen suovillasta ja hämähäkkien hienoimmista seiteistä tehty mekkonsa liehui tuulessa. Nuorukainen toi hänelle kaulanauhan johon oli punottu metsän kauneimmat kivet. Kivet kaukaisten, kuumien laavavirtojen ajalta, kivet korkeimpien kallioiden huipuilta, kivet syvimpien lähteiden pohjalta ja kaikkein vaatimattomimman näköiset kivet karamellisilmäisten käärmeiden vartioimista kotikoloista. Metsän tytär vei lahjan Äiti Tammen juurionkaloiden alle ja antoi sen juurakossa elävien tuhatjalkaisten piilottaa sen lahjaksi.

Toisella kertaa kun pitkät yöt olivat kuluneet, palasi nuorukainen kaivolle tuoden metsän kauneimman kukan. Kukan joka oli vastannut hänen hyräilyynsä hänen kulkiessaan pitkin synkkiä taipaleita, laulaen loputtomiin säveltä jonka vain oikea, täysin puhdas ja ensimmäistä kertaa aamukasteessa terälehtensä aukaissut kukan sielu pystyisi värjyen tunnistamaan. Sen terälehdillä kimmelsi öisessä kuun ja tähtien valossa aamuinen kaste joka ei kuivuisi koskaan, eikä kukka kuihtuisi kuten ei rakkauskaan, vaan ravitsisi hentoa vartta ja terälehtien vienoja, lähes näkymättömiä suonia pitäen kukan iäti hengissä.

Kolmannella kerralla kuu oli pilvessä. Neito odotti kaivolla kukka hiuksissaan, sen varsi kaulalle koruksi punoutuneena ja kastepisarat hiuksiin helmiksi putoillessa. Sumu värjyi poluilla, puut olivat hiljaa eikä tuuli heilauttanut yhtäkään oksaa, ei kortta eikä metsän neidon suortuvaa. Pitkään neito odotti, kunnes varjojen alta viimein häilähti esiin nuorukaisen hahmo. Mies kulki äänettömin askelin tytön luokse ja polvistui hänen eteensä, ojentaen kättään. Neidon laskiessa kämmenensä kuperina hänen kätensä alle, avasi nuorukainen nyrkkinsä, ojensi rystysensä auki ja pudotti maailman kauneimmin välkehtivän, verenpunaisen rubiinisydämen ohuessa hopeaketjussa joka olisi voinut olla silkkiperhosten kutomaa nauhaa neidon kämmenille. Metsän tytär kohotti kätensä ja pujotti sormensa hiustensa lomaan sitoakseen korun kaulalleen. Nuorukaisen vihreät silmät katsoivat suoraan hänen sieluunsa, kulkivat solisluiden ylitse ja odottivat. Ketjun lukko napsahti kiinni, metsä kohahti ja äkkiä neito tunsi jääkylmän poltteen kaulallaan. Hänen kuolematon sielunsa poltti hyisenä hänen jäsenissään, tähtien salaisuudet karkasivat hänen sydämestään ja maidonvaaleana paloi hänen puhdas sielunsa ihon läpi, hävitäkseen ikuisiksi ajoiksi sumun mukana. Ja neito tunsi tuskaa, hänen verensä kiehui kuumana ja kuplivana, rubiini poltti punavalkoisena hehkuvaa, laajenevaa aluetta hänen povelleen ja hänen sydämensä antoi irti sielusta. Sillä nuorukainen oli tuonut lahjasydämen, kylmän, kauniin ja kuolleen. Hänen oma sydämensä löi vahvana ja luopumattomana, hän oli halunnut metsän tytön kokonaan omakseen, antamatta hänelle kuitenkaan sitä ainoaa mitä metsä oli pyytänyt, rakkautta. Nuorukaisen itsekäs sydän ei jakanut rakkautta vaan otti sitä niiltä joilta sai. Suojellakseen kauheimmalta kohtalolta pienokaistaan, arvokkaintaan ja puhtaintaan, metsä vei hänen sielunsa piiloon sumun mukana. Usva kätki revityn sielun riekaleet mättäiden alle, puhalsi kristallinkirkkaiden lähteiden reunamille, piilotti pieniin jääkiteisiin hyisissä luolissa ja toi lopulta kylmänä uinuvan sydämen Äiti Tammen varjeltavaksi, syvälle juurien onkaloihin aikojen viimeiseen asti hellästi pidettäväksi.

Eikä mikään itke niinkuin ikiaikainen metsä pienokaisensa kuolemaa. Sen surusta lehdet kuihtuivat vanhasta tammesta, sammaleet kuivuivat ja putoilivat pois, naava näivettyi ja vuosisatojen aikana sen ennen lehtevät ja metsää suojelevat valtavat oksat käpristyivät aikojen saatossa kuolevina. Eikä kuollut sydän herää kylmyydestä.