Voi veljet missä lienet ja muut sisarukset kun teitä kaivattaisiin!

Olipahan maanantai! :) Aamu alkoi vanhalla kunnon pommiin nukkumisella. Olin läimäissyt torkun kerralla hiljaiseksi, mutta onneksi heräilin 20 min jälkikäteen ihan omia aikojani. Ehdin supernopeasti ylös ja ajattelin herättää itseni suihkulla hehkeäksi kun päivällä on vähän esiintymistehtävää, mutta reipas herätys muuttui julmaksi ravisteluksi kun putkista tuli ainoastaan jääkylmää vettä. Unenhoureisessa tokkurassa muistin T:n aamulla murjottaneen, että aamusuihku jää väliin ja siitähän se johtui. Talosta ei saanut lämpöistä vettä. Myöskään kiltti herra talonmies ei ole ehtinyt pattereitani huoltamaan, joten tämä kämppä on KY-LY-MÄ! Sisälämpötila on varmaan 17 tai 18 plussan puolella muttei yhtään enempää. Ei edes säälistä, kun jouduin huljuttelemaan kasvot ja kainalot kylmällä vedellä. Hyiiiiih sitä tunnetta kun ilkeän viileä vesinoro karkaa kainalosta kylkiä pitkin.. Teki mieli kirkaista!

Ihmeen kaupalla onnistuin pinkomaan ajoissa pysäkille ja patsastelin siinä sitten lumivallien keskellä ylpeydestä puhkuen. Patsastelin vielä 10 minuuttia lisää, ennen kuin oli pakko tunnustaa että nyt ei jokin toimi ja niinhän sitä bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Ei edes kaukaista kaikua kerrostalojen välistä. Juuri kun alkoi paleltaa ja hirvittää myöhästyminen, ajoneuvo saapui paikalle ja pysähtyi töksähtäen. Kuskikin oli töks töks töykeä ja tuijotteli synkkänä ulos ikkunasta ilmeisesti mustaan tulevaisuuteen eikä vastannut tervehdykseeni. Marmatin puhelimeen bussissa T:lle olosuhteiden uhrina, kunnes älysin sentään ajoissa lopettaa ja alkaa käymään päivän materiaalia läpi. Töihin ehdin melkein nippanapalla pyyhältäen suklaantäyteisten ja iloisten vastaanottokomiteoiden läpi jotka riemuitsivat kun yrityksellä on ikää nyt likimain puolitoista vuosisataa. Pääsin miltei melko pitkälle ennen kuin kulkukorttini kieltäytyi itsepäisesti uskomasta minun saapuneen ihan oikeasti työpaikalleni ja kirjaamasta minua paikallaolevaksi. Ei auttanut puhe, uhkaus tai manipuloiva katse. Avain herjasi mitä rumimmin piipatessaan ja vahingoniloisena piippasi kieltävästi vielä muutaman kerran lisää. Päädyin kirjaamaan itseni tuntimuutosraportin kautta sisään. Tauolle mennessä avain kieltäytyi edelleen uskomasta minun olevan paikalla, mutta kun huvin vuoksi kokeilin syömästä lähtiessä, kulkukortti-leimasimeni kirjasi minut sisään ja ilmoitti samointein kirjanneensa minut jo aamulla. Mutta tauolleko? Ehei! Kirjasin uudestaan tuntimuutosraporttiin pitäneeni tauon, huolimatta avaimeni esittämästä vastalauseesta.

Onneksi päivä sujui hyvin ja porukan innostaminenkin onnistui jälleen upeasti! What a feeling! Tekisi mieli edelleen laulella ja tanssahdella tästä hyvästä olosta! Juhlistaakseni onnistunutta tehtävää, kipaisin salille ja kirjasin itseni ylpeänä samointein tuplatunnille. Kaikki tai ei mitään! Viime tingassa päätin käydä pikapissalla ettei tarvitsisi jälkimmäistä pelkkää tunninpuolikasta treenata polvet ristissä, kunnes tavasin fasiliteetin ovesta: "Epäkunnossa". Kipaisin hätäpäissäni toiselle puolelle likkojen pukkaria, missä pitkä ja harras jono kiemurteli kohti rivissä olevia toimivia hyyskiä. Viimein pääsin hotelli helpotukseen ja totesin mielessäni että tässä olivat nyt ehdat luonnonvoimat välissä, pakko mennä hieman myöhässä tunnille. Koska saavuin myöhässä, sain tietysti tyytyä pieneen nurkkaplänttiin missä huhkin koko metriÄXmetri tilassa ja tanssin ihan täysillä hyvää fiilistäni takaisin. Kun tanssillinen osuus oli ohi ja venyttelyt alkoivat, sirkutti ihana vetäjämme että tervetuloa sitten tunnin kestävään syvävenyttelyyn! Minä olin kuin halolla huitaistu, olin varannut venyttelyihin vain 30 min aikaisen herätyksen vuoksi, mutten kehdannut enää häippäistä tunnilta vaan päätin etteivät toiset 30 min tuntuisi missään. Sitäpaitsi kävisin joka tapauksessa suihkussa salilla, en todellakaan halunnut päättää päivääni hyytävässä suihkussa mikäli kämpän vesikatkos edelleen rajoittuisi lämpimän veden säännöstelyyn.

Tein jälleen uusia nopeusennätyksiä hilpaisemalla suihkuun ja pikaföönäyksen jälkeen pysäkille hyvissä ajoin etten vain myöhästyisi. Arvatkaa tuliko dösä? Ei. Eheeeei, siellä minä tärisin ja tutisin kuin olisi vibat puntissa perjantai-iltana. Lopulta luovutin ja hyppäsin bussiin, millä pääsisin kaupalle asti ja voisin hätätapauksessa vaikka kävellä kotiin muutaman kilometrin mitan. Hetken mielijohteesta päätin kuitenkin hypätä hieman aiemmin ja käväistä pysäkkejä likemmällä sijaitsevassa kaupassa. Hei kamoon, millä todennäköisyydellä KAKSI bussia muka jättäisi välistä tai tulisi todella myöhässä? Niin?

10 minuuttia myöhemmin puntit vipattivat uudestaan ja minä seisoin surkeana pysäkillä missä ei ollut katosta, tuulensuojaa tai sankalta pyryttämiseltä oikeastaan edes näkyvyyttä. Erona vielä se, että roikotin tiiviissä paketissa kyhjöttäessäni vielä kauppakassia kaiken muun viehättävän kassialmailun lisänä. Tokihan minulla oli käsilaukku, treenilaukku, valmennuskamat ja vielä se kauppakassi. Siinä vaiheessa ajattelin että ok, nyt joko itketään tai nauretaan! Ja ensin vähän itkettiin. Sen jälkeen alkoi naurattaa, vaikka varpaat uhkailivat kuoliolla ja sormet särkivät pakkasesta. Bussi oli tietysti myöhässä. Siinä vaiheessa kun tämä armas kulkuneuvo alkoi kurvata kohti pysäkkiä, olin vain niin suunnattoman kiitollinen sen näkemisestä, että olin kapsahtaa silkasta kiitollisuudesta kuljettajan kaulaan! Kukapa muu siellä ratin takana olikaan, kuin aamuinen kiukkukuski. Olin kuitenkin niin onnellinen ja autuas että kiitostulvani sai kuljettajankin nauramaan. Tällä kertaa bussirahjus ei enää jaksanut kuin yskäistä toisinaan, joten siinä sitä sitten köröteltiin kahdenkympin vauhdilla hissuksiin kohti kotia. Bussi sanoi nyk-nyk-nyk, pukspuks, töks-töks ja pihisi aina välillä pitkän ja pahaenteisen väsähtäneen puhinan. Pääsimme kuitenkin perille ja urheasti taistelin vielä itseni ja kantamukseni kotiovelle ja viimein kotiin.

Ihanaa. Täällä tulee lämmintä vettä. Kissat saapuivat puskien vastaan, tosin lähinnä siksi kun niillä on nälkä. Minäkin sain viimein iltapalaa ja kolme kupillista teetä, niin että jäsenet viimein alkoivat sulaa. Tällainen päivä ei onneksi osu liian usein kohdalle, mutta kun se osuu.. Niin NAURA! Itke ja naura ja lopulta kieri vaikka maassa silkasta onnesta ja epätoivosta! Se on neuvoni, sillä minulle se toimi ja lopulta saatoin nauraa vatsan pohjasta surkeiden sattumusten sarjalleni. Kauhea päivä, mutta ohi on! :)

Treenikerrat: 5. Matkaa tavoitteeseen: 95.