Löysin ihastuttavan suloisen ruokapöydän ja päätin reippaana tyttönä eli Itsenäisenä Naisena roudata sen kotiin ihan omin pikku kätösin. Painoko? Hah! Vaivaiset 17 kiloa, minähän kanniskelen harva se kuukausi 10 kg kissanhiekkalootaa ja toisessa kädessä vielä viikon ruokaostokset niin kateille kuin itselleni. Itsenäisenä naisena tuollainen nyt menee vaikka vasemmalla kämmenellä kannatellen! Niinhän sitä voisi luulla..

Eihän siinä muuten mitään, mutta kun leveys oli tällaiselle tapille koko käsien välinen matka, niin kannattelinpa sitten sitä seitsemäätoista kiloa sormenpäiden varassa. Pääsin juuri ja juuri liikkeen ulkopuolelle, kun oli jo pakko laskea kulman takana pöytäpaketti maahan. Liikkeessä ei tietenkään ollut ollut mitään narua mitä ympärille kieputtaa, saati jeesusteippiä tai edes piikkilankaa, mikä sekin olisi tuntunut lohdulliselta. Soitin epätoivoissani äidille, veljelle ja harkitsin jo vakaasti palokuntaa, mutta koska bussipysäkille oli oikeasti vain 500 metrin matka, otin härkää sarvista, pöytää sivuista ja aloitin päättäväisen vaappumisen Helsingin keskustassa kohti rautatientoria. Vastaantulevien ihmisten ilmeet olivat näkemisen arvoiset kun pikkuinen nökötappi kantoi suurinpiirtein itsensä kokoista pakettia kintut tutisten. Päästessäni suojatielle polvet löivät loukkua ja kädet huusivat hoosiannaa siinä määrin, että se perhanan pöytä vain lipsahti otteestani siihen tielle enkä voinut tehdä mitään. En saanut punnerrettua sitä ylös, ja ehdin jo ajatella että loppu tuli! Minä ja pöytä liiskaudumme asfalttiin seuraavan bussin osuessa, kun paikalle ilmestyi neljä ihanaa enkeliä! Kyseessä oli turistiryhmä jossa oli kaksi ihastuttavaa keski-ikäistä leidiä ja kaksi hurmaavaa papparaista. Toinen pappa kysyi olenko kunnossa, nappasi pöydän kepeästi kannettavakseen ja kysyi mihin olen matkalla? Olin niin kiitollinen etten tiennyt miten päin olla, kiittelin vuolaasti ja hyvä etten heitellyt ruusunlehtiä heidän eteensä. Leidit juttelivat herttaisesti ja kyselivät Helsingistä, minä tankero-Englannillani vastailin minkä taisin. Heistä kaksi oli Kanadasta ja kaksi muistaakseni Australiasta. Kehuivat kovasti miten ystävällisiä ihmisiä täällä on ja miten hyvää Englantia kaikki puhuivat, tässä vaiheessa tosin oman änkytykseni vuoksi korvat alkoivat helottaa. Mutta ainakin ymmärsimme toisiamme. Kävi ilmi, että se pöytä oli vähän turhan leveä jopa hurmaavalle Pelastajalleni, joten toisen herran kanssa he yhteisvoimin kannattelivat pöydän bussipysäkilleni. Lupasin että suomalaiset tontut pistivät extra isot ruksit ja he saavat varmasti tonneittain joululahjoja! Miten hyvä mieli tulikaan kun ventovieraat riensivät auttamaan! Kiitos, Iso Kiitos vielä heille tätäkin kautta!

Hyvästeltyäni pelastajani odottelin enää bussia ja sain jotenkin kiikuteltua paketin bussiin. Viimeiset metrit kotipysäkiltä kotiovelle olivat kyllä tuskaa. Pahvipakettia ei selvästi oltu tehty kestämään liikuttelua vaan ainoastaan nostelua, ja sivu kerrallaan kuului "Rrrats" kun jälleen yksi teippaus antoi periksi. Niinpä lopulta kieritin, pyöritin ja raahasin pöytää nostelun käytyä mahdottomaksi. Rappusissa korkosaappaat (kyllä, minulla oli vieläpä korkosaappaat ja hamonen kaiken muun epäloogisen lisäksi) lipsuen punnersin porras kerrallaan pakettia ylemmäs kunnes Hurraa! Olin kotiovella.

Vaikka pöytä odottaa onnellisesti kokoamistaan, en pääse sitä ihan vielä tekemään. Muistona seikkailusta niin käteni kuin koko yläselkäni ovat hillittömän kipeät ja pelkkä maitopurkin avaaminen aamuisin vaatii kerrassaan infernaalisia ponnistuksia. Onneksi Mr. T on tulossa huomenna ja tarjoutui kiltisti kokoamaan pöytää kanssani. Minähän en pysty tällä hetkellä edes nostamaan pöydänjalkaa senttiä korkeammalle lattialta..

Mutta mitä opimme tarinasta? Elämänfilosofiani "Hyvä kiertää" pitää paikkansa! Mitä enemmän olemme kilttejä toisillemme, sitä useammin se kiertää takaisin. Hyvä tulee aina, aina takaisin päin. :) Ollaan siis kilttejä ja avuliaita toisillemme, jookos? :)