Oli tammikuinen iltapäivä kun minä kuolin. Sinä aamuna en enää avannut silmiäni. Hoitajat soittivat Jarin ja vanhempani paikalle, Saana oli hoidossa Lellun luona. Miltä mahtoikaan tuntua parhaasta ystävättärestäni toteuttaessaan toivettani? Olimme nähneet viimeisen kerran miltei kaksi viikkoa sitten. Olin ollut niin väsynyt, että silmien auki pitäminen vaati ponnisteluja. Lopulta olin kuunnellut luomet suljettuina, hymynvire huulillani Lellun räväkällä kielenkäytöllä höystettyjä tapahtumia ja sattumuksia ystäväpiiristä. Lellu oli jutellessaan harjannut hiukseni ja laittanut ne kauniisti, kuten nuorina laittautuessamme ulos. Olimme stailanneet toisistamme niin cooleja, että hyvä ettei taju lähtenyt kun painuimme bailaamaan. Nyt tuntui hyvältä kuunnella Lellun ääntä. Ystävättäreni piti hetken hiljaisuuden vierailuajan lähestyessä loppuaan. Avasin silmäni ja näin hänen kirkkaan vihreän katseensa täynnä tuskaista kaipausta. Punaruskeat, miltei säkkäränkiharat hiukset olivat kurittomalla poninhännällä mistä suortuvat ponkaisivat vapauteen kuin jouset vanhasta patjasta. Olimme olleet alusta lähtien kuin paita ja peppu ja hänestä oli tullut ensimmäinen sydänystäväni. Hänen vahvan persoonansa avulla olin saanut itseluottamusta tutustua poikiin. Yhdessä oli itketty ensimmäiset sydänsurut, suunniteltu kostoiskuja katalille ex-poikaystäville ja reissattu rinkat selässä pitkin Eurooppaa.

Ainoastaan vanhempani ja Jari kävivät viimeisen viikon aikana, en halunnut kenenkään näkevän millaiseksi olin kuihtunut. Miten olin jo liian väsynyt hymyilemään, joskus edes avaamaan silmiäni. Kuolema ei enää tuntunut kovin pahalta. Tuskat olivat niin uuvuttavat etten jaksanut ajatella selkeästi ja lääkitys oli niin vahva, etten läheskään aina tiennyt olinko unessa vai valveilla. Joskus havahduin siihen että olin vielä elossa.
Tuolloin oli todella ihana iltapäivä. Kuulin miten he puhuivat pakkasesta ja välillä pilvien raosta paistavasta auringosta. Tunsin silmäluomien takaa kalpean valon huoneessa, torkahtelin ja olin vain välillä tietoinen ympäristöstäni. Lääkkeet pitivät kivut jossain kaukaisuudessa ja tunsin miten kehon ote alkoi heikentyä. Jari aavisti sen hetkeä aiemmin. Kuulin askeleet vuoteeni luokse, hänen tarttuvan puristamaan kättäni ja olkapäiden alkavan hytkähdellä itkun puristuksessa. Olisin halunnut avata silmäni ja nähdä hänet vielä kerran, olisin halunnut vastata käden puristukseen, mutta en enää jaksanut.

Hautajaiset pidettiin yhtenä talven kylmimmistä päivistä. Olin valinnut tuhkauksen, joten heidän ei tarvinnut onneksi olla kauaa ulkona. Pakkanen oli nipistänyt Saanan pyöreät lapsenposket punaisiksi ja rakkaan, rakkaan Jarini nenän miltei tummaksi. Olisin nauranut jos olisin ollut paikalla. Minulla oli ollut tapana kiusoitella Jaria hänen herkästä ihostaan, mikä alkoi välittömästi punoittaa kun mittarit laskivat pakastumisen puolelle. Minun punakuononi. Uurnan tyhjennyksen jälkeen he kääntyivät kohmeisina lähteäkseen muistotilaisuuteen.
  -Onko äiti nyt enkeli? Saana kysyi vakavalla, kirkkaalla lapsenäänellä.
Olimme molemmat ateisteja, mutta lapselle oli tuntunut helpommalta selittää, että äiti jatkaisi nyt enkelinä. Olisi aina luona ja katselisi, vaikka häntä itseään ei näkyisikään.
  -On, äiti on nyt enkeli. Seuraa sinua nytkin, Jari selitti ja niiskaisi.
  -Ai missä? Saana epäili ja katseli pipon alta ympärilleen.
  -Siinäpä se, kun häntä ei näe, sanoi Lellu.
  -Voi olla tuolla puiden oksien takana, tai kenties pilvenhattaralla, hän jatkoi.
Pikku tyttö pohti asiaa hetken.
  -Eikö äiti ole yksin? Eikö sillä ole ikävä jos me muut ollaan täällä kun se on ainoa enkelinä? hän sitten kysyi.
Jarin silmät kostuivat ja hän yritti sanoa jotain, Lellu joutui räpyttelemään silmiään. Saana heittäytyi äkkiä selälleen lumeen ja alkoi viuhtoa pienillä raajoillaan ylös ja alas.           
-Minä teen äitille enkelin niin sillä on kaveri, tyttö selitti.
 -Teidän varmaan kannattaisi tehdä kanssa, hän totesi päättäväisesti.
Jari ja Lellu heittäytyivät lumeen Saanan molemmin puolin. Pieni enkeli sai kinokseen seurakseen kaksi suurempaa. Pakkaslumi pöllysi ja laskeutui puuterinkeveästi vaatteille ja suli kasvoille. Mikä oli kyyneliä, mikä oli lunta? Kolme lumienkeliä jäivät seurakseni nietokseen, ja kolme enkeliäni jatkoivat matkaa oranssina hehkuvan auringon laskiessa.

Loppusanat: Tällainen pieni harjoitustyö siis vain. Lähinnä tarkoituksena potkia itsensä harjoittelemaan kirjoittamista säännöllisesti. Pitää kuitenkin harrastuksena. Turha kuvitella että ylpeilen tällä millään lailla, suhtaudun hyvin nöyrästi lahjakkaiden kirjoittajien edessä. Toivottavasti kirjoitukseni ei loukkaa ketään, ja jos joku tämän kaiken jaksoi kahlata läpi, toivon ettei hän pitkästynyt aivan tyystin. :)