Alan vihdoin olla taas oma itseni. Vietin kaksi päivää erittäin huonovointisena ja humalaisen oloisena saatuani elämäni tällin automaattiovista. Kyllä. Automaattiovista.

Olin työillan päätteeksi palailemassa kotiin ja kävelemässä normaalia reittiä juna-asemalle, kun automaattiovet näyttivät avautuvan taas vain puoliväliin. Eipä siinä mitään, johan näihin puoliavonaisiin on totuttu ja sen kummemmin miettimättä suunnistin ovien välistä asemakäytävään.

Seuraava asia mitä tajusin oli jumalaton täräytys ohimooni, hetki valkoista, silmänräpäys mustaa ja se, että olin astunut taaksepäin käsi otsallani. En heti edes tajunnut mitä tapahtui, mutta hetken päästä sentään vaapuin sivummalle. Eräs äärimmäisen herttainen rouva katsoi huolestuneena ja kysyi olenko kunnossa, johon totesin äkkiä hihittäen että juu, kunhan vain maailmani lakkaisi heilumasta.

No pikkuonnettomuuksia nyt sattuu, ajattelin ja jatkoin reippaasti matkaani. Paitsi etten jatkanut. En ainakaan kovin suoraan. Oikeastaan kävelin ensin kolme askelta vasemmalle, neljä oikealle, kaksi taakse ja sitten taas hieman eteenpäin. Tuntui kuin olisin täydessä seilissä huonovointisessa botskissa, joka keikkaa ihan juuri minut laitansa yli kohden kylmää ja kovaa kivilattiaa.

Jotenkin selviydyin apteekkiin missä pyysin lasin juotavaa. Tai olisin pyytänyt, elleivät kyyneleet olisi äkkiä alkaneet valua ihan varoittamatta ja valtoimenaan. Siinä minä vollotin jotta saisinko vettä pliis ja oon ihan kunnossa, älkää minusta huolehtiko vaikka otsa alkoi olla mustana ja silmät pyörivät kuin hedelmäpeli mummon eläkepäivänä.

Lopulta rauhoituin, ostin buranaa ja selviydyin junaan. Laitoin T:lle tekstiviestin ettei hätää, olen ihan oolrait ja morjens morjens, ei kiirettä jätkien illasta kotiin. Paitsi että heti kotona minua väsytti. Armottomasti. Voin huonosti ja olin nuupahtaa istualtani. Lopulta T tuli, päästi nukkumaan vahdittuaan pari tuntia vointiani ja heräteltyään yöllä kyselemään kuka on tasavallan presidentti ja mikä automme rekisterinumero on. Onneksi vastailin järkevästi.

Yöllä heräsin useasti ja joka kerran aivan järjettömään pahoinvointiin. Olin joka kerran varma, että oksennan, mutten sitten kuitenkaan syleillyt posliinia kaiken kurjuuden pisteeksi. Aamulla soitin töihin, etten taida nyt olla työkykyinen ja painelin lääkäriin.

Lekurissa reputin kaikki mahdolliset tasapaino- ja juoppotestit. Sormenpäillä tökin silmiin ja sieraimiin, kun tarkoitus oli osua nenänpäähän ja käsivarteni tutisivat kuin kuudennen espresson jäljiltä, vaikka niitä piti vain kannatella edessä pystyssä. Loppujen lopuksi lähdin saikkulappu kourassa, kuvotus vatsassa ja edelleen sillä olotilalla kuin kävelisin laivalla, joka on uppoaa kunhan on ravistellut uhrinsa toimintakyvyttömiksi.

Kaksi päivää se kammottava pahoinvointi ja huimaus kesti. Kolmantena onneksi tokenin sen verran, että saatoin osallistua Pride-kulkueeseen. Juhlimaan en sentään uskaltautunut, mutta sunnuntaina käppäilin tunnollisesti töihin.

Nyt osaan varoa automaattiovia. Olen varma, että niillä on häijyjä aatoksia viattomien ohikulkijoiden pään menoksi, -sananmukaisesti. Minä selviydyin lievällä aivotärähdyksellä, mutta niillä on varmasti mielessään paljon pahempaa ihmiskumman pään menoksi, -sananmukaisesti.