Aamiaisen jälkeen tunsin oloni hieman pirteämmäksi ja jaksoin pukeutua. Torkahdin silti vielä hetkeksi uudestaan ja heräsin säpsähtäen vierailuajan lähestyessä. Meikkasin kevyesti ja sipaisin poskilleni punaa, näyttäisin edes reippaammalta. Kun oveen koputettiin ja se avattiin, sisään kiepsahti huoneen täydeltä valoa ja pientä sirkuttavaa tyttöstä. Jari jäi huomioni taka-alalle kun sieppasin Saanan, oman pienen mussukkani syliin. Saana tuoksui pakkaselta, makealta ja hänen päälakensa oli hieman jo hiostunut pipon alla.
  -Äiti arvaa mitä! lapsi aloitti tohkeissaan.
  -Me nähtiin kauhean monta lintua lammella kun tultiin autolla. Voidaanko me mennä katsomaan niitä?
Saanasta oli kuoriutumassa varsinainen pieni biologinalku joka oli innoissaan kaikista eläimistä.
  -Tottakai, mennään ihmeessä, hymyilin. Jari tuli luokseni ja rutisti minua hellästi.
  -Jaksatko sinä? Oletko levännyt hyvin kulta? hän kyseli ja hymystä huolimatta luin huolta hänen silmistään. Katsoin hänen vihreitä silmiään ja nostin käteni hänen tummille hiuksilleen. Kohotin kasvoni ja suutelin miestäni lempeästi ja kaipaavasti.
  -Kyllä minä jaksan, tehdään ihan lyhyt kävely, sanoin ja takerruin rutistukseen. Saana kömpi väliimme ja syliini, hän painoi päänsä povelleni ja näpräili neulepuseroni nappeja.
  -Mennään, mennään ennen kuin ne lentää pois, hän vaati ja puski päänsä ihan kiinni minuun. Halasin tyttöäni ja nousin.
  -Mennään, sanoin.
Ulkona oli kirpeän raikas ilma. Marraskuun ensimmäiset yöpakkaset olivat tulleet ja päivisinkin mittari jäi välillä niukasti nollan alapuolelle. Saana tepsutti paksussa ulkoiluhaalarissaan edellämme ja pysähtyi jääkerroksen peittämille lätäköille hakkaamaan löytämällään kepillä jään rikki.
  -Minä teen tänne vettä, hän selitti.
-Sitten linnut voi juoda eikä niiden tarvitse syödä jäätä. Jäätä ei saa syödä. Tarhan tädit sanoivat että siitä voi tulla matoja.
Seurasin hellyydellä lapsen touhuamista ja kävelin tiukasti Jarin kainalossa. Aurinko paistoi ihanasti aina välillä pilvien raosta. Miten kaunis päivä!
  -Muistatko kulta kun tavattiin, kuiskasi Jari minulle.
  -Sinulla oli tuo sama pipo ja se juuri kiinnitti huomioni.., hän jatkoi.
Naurahdin. Silloin oli ollut kevättalvi. Mutta sama äitini kutoma kirkkaan turkoosi pipo pinkillä tupsulla oli silloinkin ollut päässäni. Olimme olleet elokuvissa parhaan ystävättäreni Lellun kanssa ja minun tietämättäni, eräs nuori mies oli kiinnittänyt minuun huomiota sillä hetkellä kun olin astunut teatteriin sisään.
  -Minä pelkäsin etten saisi tilaisuutta puhua kanssasi, että häviäisit yhtä nopeasti kuin olit ilmaantunutkin elämääni, mies kuiskutti. Jari oli istunut juuri yläpuolellani kahden kaverinsa kanssa. Nämä olivat poikamaiseen tapaan vitsailleet kovaäänisesti ja olin vilkaissut happamasti heihin päin elokuvan alkaessa. Sillä hetkellä Jari oli omien sanojensa mukaan rakastunut ja alkanut kuumeisesti miettiä miten tutustua minuun.
  -Sinun sinisten silmiesi jääkylmä katse tuntui varpaissa asti, hän naurahti korvaani.
  -Ja se hölmö pipo roikkui hetki hetkeltä enemmän ja enemmän tuolin takana, putoamaisillaan minun jalkoihini.
  -Väität vain! Nappasit piponi vain saadaksesi tutustua minuun, kiusoittelin häntä. Kun elokuva oli loppunut olin alkanut hädissäni etsiä kadonnutta myssyäni ja miltei hermostunut, kunnes joku äkkiä ojensi epämääräisen möykyn turkoosia ja pinkkiä nenäni eteen.
  -Putosiko tämä sinulta? matala miehenääni kysyi ja kohottaessani katseeni kohtasin tummanvihreät silmät ja hieman ujon poikamaisen hymyn.
  -Kiitos, kiitos paljon että palautit tämän, hengähdin helpottuneena.
  -Ilman muuta, ei se oikein väreihini sopinutkaan, vähätteli nuorukainen.
Tirskahdin samalla kun Lellu vieressä kohotteli kulmiaan.
  -Ei kannata olla ennakkoluuloinen, ties miten suloiselta tässä olisit näyttänyt, härnäsin vuorostani. Nuorukainen nauroi.
  -Pidän siitä enemmän sinun päässäsi. Itseasiassa olisi kiva katsella sitä kauemminkin, mies sanoi.
  -Pyydätkö sinä pipoani ulos? tiukkasin.
  -Kyllä vain. Jos olet huolissasi pipon hyveellisyydestä, olet tervetullut mukaan esiliinaksi, hän virnisti.
  -Pikemminkin seuralaisen aikeista, ovatko ne kunnialliset vai kavalat, mutisi Lellu vierestäni. Mutta minä nauroin jo, ja lupauduin pipoineni kaikkineni mukaan kaakaolle.
  -Sinä olit niin suloinen ja sanavalmis, olin heti ihan myytyä miestä, Jari sanoi ja rutisti minut jälleen likemmäksi.
  -Et sinäkään paljon pahemmaksi jäänyt, teit vaikutuksen jo ensi tapaamisella, virnistin hänelle.
  -Paljoa? mieheni kysyi.
  -Eihän sinulta meinannut saada suunvuoroa, senkin höpöttelijä! hän hymyili hellästi ja antoi suukon nenänpäälleni.
Olimme saapuneet lammelle ja Saana ihmetteli sorsia jotka katselivat toiveikkaana suuntaamme, odottaen leivänmurusadetta. Saana yritti tarjota niille huurteista heinää, mutta se ei sorsia kiinnostanut vaan ne siirtyivät kohteliaan etäisesti kauemmaksi tohkeissaan tutkivan pikku luonto-oppilaan tieltä. Katselin Saanan tekemistä ja tunsin pakahduttavan onnen ympäröivän meitä. Olin rakastunut niin nopeasti Jariin. Vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen, menimme naimisiin ja häät olivat niin hauskat että moni muisteli niitä edelleen naurunkyyneleet silmänurkissaan. Saana oli syntynyt alle kahden vuoden seurustelun jälkeen. Olin kipeästi halunnut lapsen jossa yhdistyisivät meidän piirteemme, ja Saana oli täydellinen sekoitus meitä molempia. Hän oli perinyt minun pienen nenäni, Jarin vaikuttavan vihreät silmät ja hurmaavat hieman höröt korvat, minun vaaleat hiukseni. En olisi voinut olla onnellisempi ennen tuota iltaa, kun löysin muutoksen rinnassani.

Se oli yksi elämäni parhaista iltapäivistä ikinä. Leikimme oravaperhettä ja keräsimme käpyjä jotka sitten jätimme oikeiden oravien löydettäviksi. Puuhkahäntien talvieväiksi kirkkaiden lehtien alle. Aurinko paistoi kullanvärisenä ja ruskan viimeisetkin lehdet lähtivät tuulen mukana pyörähdellen irti oksista. Saana keräsi tohkeissaan paluumatkalla niistä kimpun. Osa niistä oli madonsyömiä, puolikkaita, repeytyneitä. Mutta jokainen niistä oli silmissäni liikuttavan kaunis. Tyttäreni keräsi niitä huolella ja hartaudella. Jollain ihmeellisellä lapsen logiikalla hylkäsi meidän silmissämme ihan kelpoisat ehdokkaat, ja keräsi tarkkaan, kieli keskellä suuta mielestänsä kauneimmat ja värikkäimmät. Laitoimme niitä yhdessä kuivamaan kirjojeni väliin, ja paria viikkoa myöhemmin teimme niistä taulun. Me kaikki kolme.