Jalostelin huvin vuoksi toiseen suuntaan yhtä vanhempaa kirjoitustani. Ei, en ole masentunut tai suruissani, kunhan fiilistelin ja pistin näppäimistöä laulamaan ihan sitä mukaa kuin tekstiä tuli. :D

Varastettu

Kaukana täältä. Kaukana sieltä. Kaukana siitä missä olet, tuhansien kukkuloiden ja satojen järvien takana asun minä linnassani. Sen kylmät salit ja hallan huurtamat nurkat kuiskivat toisilleen kivien salaisuuksia kaukaisilta ajoilta. Sen synkeät muurit kohoavat tummina ja jylhinä karusta maasta missä ei mikään kasva, ei kukoista. Minun linnaani ei aurinko paista eikä kuu kulje sen yltä. Tähdet kiertävät sen laitamilla, väistyen arkana mustien pilvien edeltä. Synkeät pilvet kietovat linnani tornit kuristavaan otteeseen eikä edes tuuli uskalla puhaltaa niiden läpi. Minun linnaani ei aika uskalla astua eikä vieras tulla. Sen kolkot portaat kaikuvat vain minun askelistani, sen ovet narahtavat vain minun kulkiessani. Minun linnani on yksinäisyyden ja surun linnake. Sen muureilla vartioivat ahdistus ja murhe, tuska on lukinnut portit ja piina kulkee öin ja päivin vartijanani. Sen hyinen hengitys kulkee ruumiini lävitse jokaisen henkäykseni mukana.
Kerran vuoden kylmimpänä päivänä ja yönä minä kuljen päättymättömät portaat kellariin. Työnnän unelmien murskasta ja haaveiden sirpaleista rakennetun oven auki ja miten raskas ovi se onkaan. Sen sirpaleet haavoittavat käsiäni ja sen paino on syntini lyijyyn valettuina. Oven takana on kalsea huone. Huoneessa pieni arkku, koleassa kiviseinämän kolossa. Se on vuorikristallein koristeltu ja niin teräväksi hiottu, että jo sitä katsoessa voi saada haavan sydämeensä. Kivisydämiset skorpionit vartioivat sen molemmin puolin käyrä ruumis valmiina pistämään mustaa myrkkyä varomattoman vieraan käsiin. Mutta minä ripottelen ajan kuollutta tomua niiden ylle nukuttaen ne synkeän pohjattomaan uneen, eivätkä skorpionit huomaa minua. Ja niin avaan arkun varoen teräviä kristalleja. Arkun sisältä hohkaa lämpöä, se tuoksuu hellien muistojen unelta ja sinne olen piilottanut viimeisen unelmani, varastetun sydämen sisälle. Sydän elää unelmasta, sen lyönnit yhä vahvoina ja sen voima nostaessani sen povelleni. Sydämen voima minun sydämessäni. Lyönnit kumahtelemassa kiviseinistä, energia ruokkimassa loputonta nälkääni ja janoani.
Voi pieni suuri sydän. Sinä et kuulu tänne enkä minä voi sinusta luopua. Kuperran kämmenieni väliin ja annan sen ravita kuihtunutta sieluani jonka mustuus värjyy hetken ennen kuin antautuu hetkeksi hellyydelle. Varastettu sydän, varastettu rakkaus. Minun salainen lainani kaukaisessa linnassani jonne ei muisto löydä eikä uni pääse.
Minun päättymätön painajaiseni jonne olen sen sulkenut.