Tehdään yksi asia selväksi ellei se ole jo. Minä Rakastan kenkiä. Nautin niiden katselemisesta, hypistelemisestä, yksityiskohtien bongailuista, materiaalien tunnustelemisesta, sovittamisesta..? En niinkään siitä. Minulla on hankalan muotoiset jalat ja liian lyhyet jänteet, minkä vuoksi mm. pikkuvarpaani ovat liian korkealla, eivät yllä maahan ja siksi ottavat usein rakastamieni sandalettien tai sandaalien remmeihin kipeästi kiinni. Puhumattakaan leveästä lättäjalkaisuudesta, tai siitä että jalkani on kokoa 37,5-38,5. Äärimmäisen harvoin juuri koko 38 on se oikea.

Mutta kerran. Kerran näin maailman kauneimmat kengät. Siinä ne olivat. Keskellä hyllyä, ihan yksin, alekenkien keskellä. Ainoat laatuaan. Pinta oli hehkuvan punaista satiinia, juuri sellaista mikä on unelmansileä hyväily sormien alla. Hienon hienolla pintarakenteella, missä hädin tuskin erottuvat kankaan vaakasuorat syyt. Kengät muotoutuivat kärkeä kohti aavistuksen suipeten, siroina rakenteeltaan ja aivan keskellä oli pieni, viehättävä, kylmänvalkoinen solki. Korko oli ehkä kuusi tai kahdeksan senttiä, se kapeni somasti ja juuri oikeaoppisesti hieman matalemmissa kengissä. Ei stiletti, ei tolppa, pönäkkä tai muutenkaan sopimaton, vaan aivan täydellinen, takaa pyöristetty ja pohjaa kohden kulmikas. Kengät kuiskivat miten ihania elonpolkuja voisimme kulkea, mitä seikkailuja yhdessä kokea! Ne jalassa voisin kulkea kohti tulevaisuutta, polkea jalkoihini pahoja mieliä ja niiden kannat kopsuisivat itsevarmaa, feminiinistä voimaa. Sadepäivinä ne hehkuisivat lämpöä harmautta ja ikävyyttä uhmaten, aurinkoisina kesäpäivinä ne kilpailisivat loistosta kukkien hehkun kanssa! Ne jättäisivät jälkeensä ilkeämieliset, ne kulkisivat kanssani uskollisina. Nuo pienet punaiset kengät jättäisivät muut varjoonsa. Pröystäilemättä tai vailla röyhkeyttä, silkalla ajattomalla tyylikkyydellä. Ne johdattaisivat minua suurien teiden, pienten oikopolkujen, tutkimattomien kujien ja väylien kautta elämäni taipaleella. Voi miten niiden kenkien sielu tulvahti suoraan sydämeeni! Miten kalliit ne olivat! ..ja liian pienet. Mutta raha on vain maallista, kengistä voisin saada yhdet uskollisimmista ystävistä. Menin kassalle.

"Olisiko teillä näistä yhtä suurempaa kokoa?"

"Ei, kaikki mallimme ovat esillä."

Hyvästi rakkaani. Kävin katsomassa noita kenkiä vielä useaan otteeseen ennen kuin joku pienijalkaisempi ne viimein vei. Tapahtumasta on oikeasti jo yli puoli vuotta, mutta silti muistan haikeana Elämäni Kenkiä. Olen surullinen aina kun muistan ne. Silti.. Toivon että vielä jonain päivänä kohtaan uuden tilaisuuden, löydän juuri minun sydämeni välittömästi valloittavat kengät. Rakkaammat kuin mitkään aiemmin.

Nyt olen löytänyt täysin erilaiset, mutta jollain tapaa silti hyvin liikuttavat kengät. Liikuttavat siksi, koska en tiedä pidänkö niistä oikeasti niin paljon että haluan pitää ne. Ostin ne jo, mutta niissä on 14 päivän vaihto- ja palautusoikeus kunhan ovat myyntikunnossa. Ne etsivät arkoina omaa sopivaa kotiansa kenkähyllyssäni. Vielä epävarmoina siitä, onko tämä niiden tuleva koti. Ne eivät ole rakkautta ensisilmäyksellä, eivätkä täydellisen mukavat jalassa. Enkä osaa päättää ovatko ne rumat vai rokahtavan söötit. Niiden remmit ottavat hieman kiinni pikkuvarpaiden kynsiin. Mutta näen niissä jotain.. Jotain mikä puhuttelee, mutta sanovatko ne oikeat sanat?

Raukat jotka eivät tiedä pidänkö niistä vai en: