Nutritutin neljäs päivä.

Olen oppinut tykkäämään ihan ehdasti siitä mansikkapirtelöstä. Lutkutan pilliä pitkin herkkua ja kuvittelen sen olevan jotain parempaakin kuin maito-vesi-jauho-seosta. Suklaapirtelö saa edelleen irvistelemään ja jälkkärit ovat tosi keinotekoisen makuisia. Kuitenkin patukat alkavat olla miltei maittavia (vaikkakin tajuttoman makeita!), tomaattiliemi on oikeastaan kirpeähkön herkullista. Painoa on pudonnut kolmen vuorokauden aikana -1,5 kg, joten ainakin jotain on tapahtunut. Se, että alku on näin hidas ja takkuinen johtuu taasen siitä, että kun työpaikka on kerrankin tarjonnut parina päivänä lounasedun olen sen totta vieköön käyttänyt. Ensimmäinen lounas meni ihan kohtuuden rajoissa, mutta seuraava oli kuin kaikkien ruokavuorten everest. Ehdin ruokailemaan tullessa vain huokaista kollegalle jonkun asiakkaan takuulla langettaneen kirouksen ylleni, kun vesimukini kaatui ja aterimet sekä salaatti alkoivat uida ympyrää tarjottimellani. Sillä välin kun kumartelin anteeksipyyntöjä kokeille joiden tiski sai osansa hyökyaallosta, juoksin uutta vettä mukiini ja läiskin hätäpäissäni servettejä tiskiin lillumaan, täytti toinen kokeista huokaillen lautaseni kukkuroilleen täytettyjä paprikoita ja villiriisiä. Enhän minä voinut hihkaista että laihdutan ja haluan ihan minipikkiriikkisen annoksen, vaan kauniisti kiittäen otin kukkuroilleen täytetyn lautasen vastaan. Onneksi sain taiteiltua ruokakeon ja tarjottimen kunnialla pöytään, vaikken nähnyt riisivuoreni takaa edes mihin astua. Sain ihan tosissani lapioida ruokaa naamariin tuhotakseni sen julmetun keon täpötäysinä vaaputtavia paprikaveneitä, riisiä ja mukin täydeltä piimää. Olikin muuten onni, että se oli vesimukini jonka töytäisin vahingossa kumoon eikä piimä. Huh, onni onnettomuudessa! Ruokaa taas en voi jättää kun minut on lapsena niin tiukasti opetettu ajattelemaan moraaliselta kannalta ruuan poisheittämistä toisten kuollessa nälkään. Niinpä urheasti söin annoksen vaikka juuri kutistumassa ollut vatsalaukkuni lähetti aivoihin viestiä navan ratkumisesta. Ystävät kysyivät miksen voinut vain heittää osaa pois, mutta omatuntoni ei salli ja potisin sen nakuttavuudesta päiväkaupalla kun taas kilotkin karisevat nopeammin kuin omantunnon ääni vaimenisi. Jätänkin jotain syömättä äärimmäisen harvoin ja omatuntoni hyökkää armotta kimppuuni jos edes maito on pahentunut ja joudun sen heittämään pois. Itse asiassa suljen asian kohtuullisen pitkäksi aikaa pois mielestäni ja pilaantunut maito odottaa jääkaapissa yrittäessäni sulkea silmäni leväperäisyydeltäni. T marmattaa usein jos jotain vanhentunutta on jääkaappiin jäänyt, enkä tajua miksi edes jätän todistusaineistoa huolimattomuudestani. Kai se on jokin tapa näpäyttää itseään. Kuunnella nöyränä toruja tapahtuneesta.

Ulkona taas on ollut ihana ilma ja olen hyödyntänyt sitä viemällä tyttökissaani ulos. Mussukkani ei ole moksiskaan pienestä lumesta eikä kesäisin edes vesisateesta, vaan tutkii uteliaana pitkän talven jälkeen tuttuja maisemia. Toinen kissa valitettavasti joutui pari vuotta takaperin kahden irtokoiran hyökkäyksen kohteeksi ja edelleen säikkyy kaikkea arvaamatonta. Sitä vienkin yleensä ulos vasta kun lumet ovat sulaneet ja illan hämärissä välttääkseni lapset tai muut äkkinäiset tapahtumat. Voi kun olisinkin saanut sen irtokoirien omistajan kiinni! Olisin räksyttänyt vielä pahemmin kuin ne pahaiset piskit ja saattanut näyttää hampaita, kännykän kameraa ja poliisilaitoksen numeroa. Niin pistää vihaksi kun toinen juuri opettelee ulkoilua ja sitten käy sellainen takapakki. Niinpä Hiiden, oman mustan pelkuripaholaiseni kohdalla ulkoilut ovat aina aluksi stressin ja kauhun paikka, kunnes uteliaisuus vie voiton ja parin viikon harjoitusten jälkeen jätkä alkaa vasta nauttia ulkoilusta. Mutta koiria Hiisi edelleen vihaa, Vihaa, VIHAA. Rinna, oma pieni kaunis tilkkuliinani taas ei ole moksiskaan ja sähähtääkin vain jos joku aivan liian tuttavalliseksi alkaa. Vähän täytyy myös häntää pörhistää, mutta parin tutuimman ulkoilevan koiran kohdalla saatetaan jopa varovasti haistella kuonoa. Hiisi taas muuttuu pörheäksi piikkipalloksi joka sylkee silmät palaen ja lähtisi soitellen sotaan riippumatta koiran koosta. Viime kesänä tosin otettiin pari varovaista askelta eteenpäin naapurin koiran kanssa, jota sai kurkkia rapun oven takaa. Eikä se ollut enää niin pelottavaa.. Ehkä ensi kesänä osa koiria pääsee kilometrin säteellä ohi ilman sotasähinää ja sylkemistä. :)

Muuten ei mitään uutta tähän pieneen elämään. Huvittelen katsomalla netistä kuvia tulevasta hotellistamme ja haaveilemalla lomasta..

Treenikerrat: Ei muutoksia. Paino: 64.5 kg (lähtöpaino oli 66 kg eli tuhdissa kunnossa oltiin kun olen tällainen 157.8 cm hukkapätkä) Tavoitepaino on 58 kg.

p.s. Marsa kyseli missä mun protskut on, vastaus on: siinä nutriletin patukassa ja salin jälkeen nautittavassa protskupatukassa. 10-14 päivää aion pitää vähän tiukempaa dieettiä ja sitten alkaa varovasti lisätä mm. kasviksia, pähkinöitä ja lihaa ruokavalioon. Ennen kaikkea opetella pienempiin annoskokoihin ja irti napostelukoukusta.