"Rakastatko sinä minua?"

"Rakastan."

"Kuinka paljon?"

"Ikuisesti."

Jyskyttävä kipu kyljissä alkoi helpottaa. Veden pyörteet pyyhkivät veren kasvoilta hänen vajotessaan alemmas. Ote kaulalta oli kirvonnut ja vesi viilensi hänen murskautunutta henkitorveaan. Se täytti hänen keuhkonsa ilman sijaan, eikä hän jaksanut taistella vastaan. Kuplat karkasivat vaalenevien huulien välistä, kutittivat hetken kitalakea ja kompuroivat jäljelle jääneiden hampaiden takana. Minun sydämeni! hän ehti ajatella ennen kuin pinnanalainen painoton tila nosti hopeaketjussa punaisena hehkuvan pienen riipuksen silmien tasolle.

"Kuulutko sinä minulle?"

"Sinä annoit minulle sydämesi. Kuulun sinulle niin kauan kuin se on minulla."

Vesi muuttui tummemmaksi. Valot yläpuolella häipyivät hitaasti ja pohjan savi kutsui jo häntä laskeutumaan levolle sen pehmeälle pinnalle. Hiukset leijuivat hänen ympärillään, nousivat selän takaa ja pyyhkäisivät kevyesti murtuneen posken yli, kietoutuivat hyväilemään ruhjottua kaulaa ja pyörähtivät samantien pois. Peittivät silmät joiden valo oli sammumassa, joiden ripset eivät enää värähtäneet ja joiden tumma katse ei pudottaisi enää koskaan kyyneliä.

"Minä rakastan sinua. Minä palaan luoksesi."