Olemme olleet nyt erossa pian kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuleekin täyteen kevyesti ennen kuin taas kohdataan.

Tuntuu kummalliselta. Jotenkin sitä alkaa jo unohtaa miltä tuntui viettää aikaa yhdessä. Ikävä ei hellitä, mutta elämä alkaa tuntua pikku hiljaa helpommalta. Sitä myös miettii, että nyt kun osa tuskasta olisi jo takana, miten sitä uskaltaa lähteä enää purkamaan murheen piikkistä vyyhtiä ja miettimään onko järkeä enää yrittää? Tuntuu oudolta ajatella, että tapaisimme vielä. Ajatus kohtaamisesta saa aikaan jännitystä ja vatsassa ilkeästi vellovaa pelkoa. Tuntuu surulliselta ajatella ettei meillä ole enää avaimia toistemme luokse. Ei vaihtovaatteita, pesuaineita.. No hammasharja taisi unohtua. Mitä sitten kun kohdataan? Mitä jos jatketaan? Tuskin vaihdamme enää avaimia laisinkaan, saati jätämme toistemme luokse tavaroita.. Koko ajatus tuntuu niin musertavan kauhealta että alan itkeä heti kun ajattelen asiaa. Nyt olisi helpompaa luultavasti jatkaa elämää kohti uutta. Hirvittävintä on ajatella, että joutuisin käymään tämän jälleen läpi. Olen itkenyt viitisen päivää lähestulkoon koko ajan, suru on kuristanut ja tuska on pakottanut kouristumaan pieneksi palloksi ja huutamaan vasten tyynyä kysymyksiä "Miksi miksi miksi tämä tapahtuu?!".

Välillä kaikki on kuin veitsi käännettynä vatsassani, myrkkykäärmeen hampaat sydämessäni, tuskan pihdit pääni ympärillä. Miten tästä selviää? Mitä tapahtuu?

Hyvässä ja pahassa: Mitä jos...