Vastoin kaikkia odotuksia elin saattokodissa vielä miltei kolme kuukautta. Minun arvioitu elinaikani laskettiin silloin viikoissa ja positiivisin ennuste lupasi viittä tai kuutta viikkoa. Tuolla lääkärikerralla olin kylmän rauhallinen. Kuvittelin hyväksyneeni tilanteen, haluavani vain tietää kuinka kauan minulla olisi aikaa olla rakkaideni luona. Kun ensimmäinen kuukausi meni ohi ja yllättäen tunsin oloni paremmaksi, sisälläni virisi toivo. Ehdin kahdesti toivoa käännettä parempaan, ihmettä. Kerran näin jopa unta että paranin. Unessa oli jo kesä, olin edelleen saattokodissa, -olin ehkä ollut jo vuosia, mutta olin hengissä ja tiesin ettei minun aikani ollut vielä. Sinä lauantaiaamuna heräsin hyvävointisena ja virkeänä, oloni oli kohentunut pitkin viikkoa ja ajattelin jo että pääsisin käymään kotona. Puuhailin tarmokkaasti Saanan kanssa päivän, leikimme, piirsimme ja olisin voinut nuuhkia hänen hiuksiaan ja hentoa niskaansa loputtomiin. Oli ihanaa vetää lapsi syliin ja tuntea hänen pienten jäsentensä lämpö, lapsen ihon pehmoinen sileys. Kun Lellu haki tytön luokseen katsomaan piirrettyjä ja jäimme Jarin kanssa kahden, kaikki oli äkkiä kuin ennen. Suutelimme, hupsuilimme, kuiskuttelimme salaisuuksia toistemme korvaan ja istuin pitkään hänen sylissään voipuneena mutta onnellisena. Olisimme voineet olla kotona, minä väsyneenä työpäivän jälkeen ja Jari hemmottelemassa minua pienin huomionosoituksin. Jarin lähdettyä illalla painettuaan suudelman otsalleni, oloni kuitenkin heikkeni nopeasti. Aamuun mennessä pahoinvointi sekä vatsan polttelu saivat minut nyyhkimään ja ähkimään peitto vasten vatsaa painettuna. Tärisevin sormin painoin soittokelloa ja Miira oli hetkessä luonani, hän näki heti ovelta tilanteeni ja asteli rivakasti oksennuslaatikon kanssa vierelleni. Yökin kouristuksenomaisesti pitkään, käteni vapisivat kuin horkassa ja itku poltteli silmien takana. Puristin kädet nyrkkiin ja painoin rystyset ohimoilleni, tunsin hyökyaallon lailla epätoivon pyyhkäisevän ylitseni ja valkoisen raivon välähtävän silmieni takana, polttaen otsan alla. Täysin varoittamatta löin raivon sokaisemana oksennuskaukalon pitkin lattiaa. Se inhotti minua, oksennuskaukalo, hoitokodin valkoiseksi maalatut seinät ja muka-viihtyisäksi tehty huone. koko tilanne oli täysin absurdi! En minä voinut olla tässä, minä en voinut olla kuolemassa syöpään alle kolmenkymmenen ikäisenä!
  -Tämä on VÄÄRIN!! kirkaisin. Löin rystyset vasten ohimoitani ja tunsin Miiran lämpimien kämmenien tarttuvan käsiini. Upotin sormenpääni hänen pehmeisiin käsivarsiinsa.  
  -Tämä ei saa olla totta! Tämä ei voi olla totta! Tämä on VÄÄRIN! Käsitätkö sinä? Ymmärrätkö? huusin hysteerisenä.
Kyyneleet alkoivat valua vääristyneen ilmeeni ja poskieni yli. Kuulin miten nopeat askeleet pehmeissä sisätossuissa ilmaantuivat ovelle.
  -Ei hätää, Miira nyökkäsi ovelle ilmaantuneille huolestuneille kahdelle aamuvuorolaiselle. Minun koko vartaloni jännittyi ja nytkähteli kouristuksenomaisesti purkautuvien nyyhkytysten tahdissa.
  -Minä kuolen! Käsitätkö sinä Miira?! Minä KUOLEN! Kuolen! huusin sydän ja sielu epätoivoa tulvillaan.
En enää edes nähnyt mitään, niin vuolaita olivat kyynelpurot, kasvoni jähmettyneet yhteen tuskaisaan irvistykseen enkä edes hallinnut kasvojeni lihaksia.
  -Tiedän, tiedän kultaseni, hyssytteli Miira ja veti minut ihan lähelleen. Kaiken sen keskellä minua melkein nauratti että itseäni nuorempi kutsui äidillisesti minua kultasekseen. Päästin jonkinlaisen eläimellisen äännähdyksen, sekaisin vihaa, epätoivoa, naurua ja kauhua. Miiran syli tuntui kuitenkin lohdulliselta, hänen empatiansa ja myötäelämisensä niin hyvältä, että lysähdin hänen syliinsä ja itkin niin rajusti että jouduin oksentamaan välissä. Tunsin Miiran alkavan huolestua kun oksennus nousi nenääni, poltteli poskionteloissa ja aloin pärskiä surkeana. Hän tuki minut pystyyn, pyyhki kasvoni limaisesta vatsasapesta ja silitti hiuksiani. Itku väheni pikkuhiljaa nikotteluksi, silmäni olivat melkein turvonneet umpeen. Olin aivan lopussa. Miira otti mukavamman asennon sängyn laidalla ja silitti kättäni. En jaksanut puhua, sillä hetkellä en olisi edes välittänyt vaikka olisin menehtynyt, kaikki voima ja tahto olivat kadonneet sisältäni. Kuvittelin miten elämä valui irti jäsenistäni ja annoin jokaisen lihaksen rentoutua. Jossain vaiheessa lopulta nukahdin, tai kenties menetin hetkellisesti tajuntani, sillä herätessäni minulla oli tippa kädessä ja tunsin oloni lämpimäksi, hyväksi ja rauhalliseksi. Jälkikäteen sain tietää nukkuneeni pätkittäin melkein kaksi vuorokautta.

Toisella kertaa kun tunsin useita päiviä oloni paremmaksi osasin suhtautua asiaan realistisemmin. Keskustelin pitkään Miiran kanssa, hän jäi joskus työaikansa jälkeen vielä juttelemaan. Kerroin suoraan miten oloni oli parempi, että vaikka tiesin kaiken olevan turhaa en voinut mitään sisälläni heikosti lepattavalle toivon liekille. Tällaisista en olisi voinut puhua Jarille, vanhemmilleni tai Lellulle. Tarvitsin ulkopuolisen joka ei toivoisi laillani, ei itkisi elämäni päättymistä, vaan purkaisi ajatuksia kanssani. Kysyin oliko Miiralla perhettä?
  -Ei, sitä sopivaa ei vain ole tullut vielä eteen, hän hymyili.
Hoitajani lähdettyä jäin miettimään myöhäiseen iltaan tilannetta. Mitä jos minulla ei olisi Jaria ja Saanaa? Jos minulla olisivat perhe ja ystävät, korvaamattomia tietenkin, mutta silti tunsin valtavaa rakkautta ja oloni ehyeksi kun mieheni ja tyttäreni tulivat luokseni. Olin saanut kokea raskauden, synnytyksen, lapsen ilot ja perhe-elämää. Olin kuullut erään toisen potilaan huokaavan saattokodissa ystävillen "Onneksi ei jää lapsia orvoiksi.", mutta minä en osannut ajatella asiaa niin. Tunsin valtavaa iloa siitä mitä olin ehtinyt saada. Mietin olivatko tuntemukseni oikein? Minulta jäisi pieni tytär puoliorvoksi, ja tätä ajatellessani minua alkoi itkettää. Jarin saapuessa seuraavan kerran, itkin ja niiskutin asiaa hänelle.
  -Entä sinä rakas? Sinä joudut kokemaan kauheita minun vuokseni ja muistoiksi minusta jäävät mielikuvat tällaisesta ohuttukkaisesta luurangosta, nyyhkin. Äkkiä tuntui aivan kauhealta sekin miltä näytin. Poskeni olivat kuopalla, suu ja huulet kuivuivat lääkkeistä, hiukseni olivat harventuneet ja naisellinen vartaloni oli muuttunut pelkäksi luurangoksi. Jari katsoi vakavasti minua ja itkuisia silmiäni.
  -Anetta, Anetta kulta. Sinä olet kaunis. Minusta sinä näytät aina ihanalta, kauniilta. Tiedätkö, että olet parasta mitä olet minulle tapahtunut? Sinä ja Saana.., miehen silmät täyttyivät kyynelistä, ääni muuttui karheaksi ja hän jatkoi kyynelten alkaessa valua.
  -En tiedä miten kestäisin tämän ilman Saanaa. Olen onnellinen että olemme tavanneet. En vaihtaisi sinua ja elämäämme mihinkään maailmassa. On epäoikeudenmukaista.., Jari alkoi itkeä.
  -Kaikki tämä on niin epäoikeudenmukaista. Minä rakastan sinua. En ikimaailmassa haluaisi olla missään muualla kuin luonasi, hän jatkoi puuroutuneella äänellä.
Kiersimme käsivarret toistemme ympärille ja itkimme. Väsyin jälleen nopeasti. Jari tuuditti minua sylissään pitkään, hänen käsivartensa ja jalkansa puutuivat ja lopulta makasimme vierekkäin vuoteella. Jari puristi minut niin lähelle kuin uskalsi ja minä painoin kasvoni hänen kaulaansa, rintakehäänsä vasten ja haistoin hänen partavetensä tuoksun. Olimme pitkään niin. Ensin hiljaa, sitten aloimme varovasti puhua ja kerroimme toisillemme kaiken, kaikki sanat mitä ei myöhemmin voisi lausua. Taisin silloin jo jättää jäähyväiset hänelle, minun rakkaalleni.