Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää.. Täytyy mennä läpi!" Vaikka kyseessä ei tällä kertaa ole suo, räme, aavikko tai autiomaa, en pysty kiemurtelemaan enää paljon pidempään. Sydänsuru, ikävä, kiukku, epäoikeudenmukaisuus.. En voi jatkuvasti soittaa hänelle ja toivoa hurjasti joka puhelun kohdalla että hän sanoisi haluavansa kokeilla viimeistä vaihtoehtoa mitä ehdotin. Se on ohi. Lopullisesti. Minun täytyy hyväksyä se. Minun on kohdattava hänet vielä kerran maanantaina, ja sitten päästettävä irti. Antaa sen olla, ja mennä. Muuttua kaihoisaksi muistoksi.

Mutta ennen kaikkea nyt minun on koottava itseni. Pian olen iloisena ja hymyilevänä ystävieni parissa. Kikatan, vitsailen, suljen sydämeni siksi aikaa jonnekin pimeään komeroon ja annan siellä huutaa yksin ikäväänsä. En korvaani lotkauta mokomalle ilonpilaajalle. Sitäpaitsi se petti minut. Antautui ensimmäiselle joka vähän lirkutteli, mitään oppimatta edellisistä kerroista! Taidan itseasiassa sulkea moisen pakastimeen miettimään tekosiaan. Oppiipahan olemaan hieman varovaisempi.