Enpä olisi millään jaksanut herätä tänä aamuna. Mutta kun Mr. T:n lähtöaika treeneihin lähestyi, oli pakko kömpiä torkuttamaan hänen viereensä sohvalle mihin miehen houkuttivat älyttömät lasten piirretyt kera aamiaisen. Ei, emme ole täysin virallisesti yhdessä. Ei, emme myöskään säädä mitään kenenkään muiden kanssa. Kyllä, katselemme vielä hetken yksi = kaksi vai ilman paremmaksi. Kunhan vaan ei nyt elämä liian helpoksi ala. Inhoan tätä. Jos jäämme yhteen, hän joutuu luopumaan hyvin todennäköisesti erittäin rakkaiden ja läheisten sukulaisten vierailuista tulevaan yhteiseen kotiimme. Nämä ex-tempore vierailut ovat aiemmin olleet lähes elämäntapa. Kutsutaan kylään, paistetaan räiskäleitä ja vietetään leppoisaa yhteistä aikaa. Olemme tietysti puhuneet, että jos näin kävisi, lopettaisimme seurustelun.. Mutta mutta. Hiljattain olen ymmärtänyt miten eriarvoisessa asemassa olemme ja tajunnut, että putoaisin täysin tyhjän päälle erotessa. Siinä missä toisella on erityislahjakkuuksien kautta kertynyttä maallista mammonaa, toinen on ikuinen haaveilija jonka varallisuus muodostuu pitkästä ja piinallisesta opintolainojen takaisin makselusta, pikkuruisesta muutaman killingin myyjän palkasta sekä kolmesta kauniista kenkäparista. Noilla ei pitkälle pötkitä. Kengistä putoavat aina ennemmin tai myöhemmin korot eikä suutari laita ilmaiseksi uusia.

Huokaus. Voi kun elämä olisi astetta helpompaa. Kun ei olisi allergioita olemassakaan, niin meidän elämämme näyttäisi ihanalta hattarankeveältä pinkiltä pilveltä lihallisten nautintojen taivaassa.

Ai niin.. Kirjoituksen kyllä piti käsitellä sitä miten laiskottaa vaikka kohta pitää lähteä omiin treeneihin.