Tänään.
Minä pakkaan kaikkein pehmeimmät vaatteeni ja lähden. Nousen junaan, jonka lipunmyyjä on vain varjo ja jonka veturia kuljettaa mykkä mies. Minä matkustan kauas hiljaisuuden kylään, ohi hälyisten kaupunkien ja kylien, joissa hanhet kiljuvat kilpaa metelöivien maalaisten kanssa. Se kylä on niin hiljainen, että juna lipuu sinne veden lävitse ettei radan koliseva kalske kuulu. Sen kadut on päällystetty sammalella ja sen talot on rakennettu nukahtaneista puista. Siellä tuuli hyväilee lempeästi kulkien ujona läpi kylän. Siellä linnut liitävät vaiti korkealla ja sen asukkaat kulkevat yksin äänettömin askelin.
Sen kaupungin laitamille pystytän pienen puutarhani. Valitsen vain rauhallisia, vaimeita ja pehmeitä kukkia. En korskeita kakkaroita, koppavia ruusuja, tai alati kilkattavia kellokukkia. Vaan vaatimattomia vanamoita, hiljaisia hajuherneitä, vaieten versovia virnoja ja seurakseni soman mesimarjan.
Kutsun sammaleita pehmeäksi lattiaksi  ja sananjalkoja kasvamaan katoksi. Ketoleinikiltä pyydän punaisen maton. Keskellä kaunista hiljaisuutta, lasken levolle surun särkemän ruumiini. Annan kukkien kasvaa siihen kauniita arpia ja suljen silmäni nukkuakseni kolmesataa vuotta.