Toisinaan sydämessäni asuu suru. Sen ohuet sormet kutovat salaa itkurihmaa sydämen seinämien ympärille ja ympäröivät hiuksenhienoilla ja hentoisilla seiteillään onnenhetkiä, kunnes ne tukahtuvat tai kuristuvat hipihiljaisiksi. Suru tulee joskus luokseni öisin ja kuiskii korvaani lohduttoman kauniita säkeitään. Se putoilee ikkunan takana vesipisaroina maahan ja pyytää minua nousemaan, tulemaan katsomaan miten kauniisti öinen katu heijastaa täysikuun takaisin taivaalle, pienien sadekyynelten kastelemana. Se houkuttaa minut pois untuvaisen lämpimiltä unimailta, pois hehkuvan kuumasta sydämen sykkeestä joka uinuu vieressäni turvaa ja rakkautta hohkaen. Vaeltemaan yksin yönpimeässä asunnossa, jossa ainoastaan eilisen henget hiipivät nurkissa, hiipuen hissuksiin pois. Eilisten mukaan jätän surun silloin kun se tulee. Heijaan hetken sylissäni kuin eksynyttä lasta, yritän silittää sen kalpeita kupeita ja löytää sen salaisuuksia ja sitä miksi se tulee luokseni, vain haipuakseen pois ja jättäen kalvavan kaipauksen. Minne, sitä en tiedä. Tiedän vain, että suru tulee luokseni vielä uudestaan yhtä varmasti kuin se kaipaa että löydän sen luota vastauksen. Suru kuiskii minua kävelemään kalpeita muistojen polkuja joiden olen antanut haalistua kuin vanhojen rumien valokuvien. Osan niistä muistoista voin polttaa ja antaa kitkerän savun nousta taivaaseen, osaa hellin vielä, vaikka ne muistot kaivertavat onttoja käytäviä ja katkeria sopukoita sydämeen, täyttäen ne paksulla, pahansuovalla tervalla.

Ehkä tarvitsen pienen hetken elää surun kanssa, en antanut sen tulla silloin kun se olisi tullut ja pitänyt huolta minusta. Pidellyt maljaa silmien alla ja kerännyt kyyneliä viedäkseen ne omiin salaisiin onkaloihinsa virvametsän alle, minne ei kukaan ihminen löydä. Odottamaan uusia syntymättömiä, joille tuoda kyyneleet salaisesta lähdelammikosta, ikikuusien keskeltä, sammalmättään alta.