Olen karvainen kuin mikä. Emme ole hetkeen tavanneet T:n kanssa, minkä seurauksena en jaksa ajatella karvattomuutta ja sen mukanaan tuomia etuja, kun ei kukaan pääse iloitsemaan vaivannäöstäni ja riskien ottamisesta terävien karvantappoaseiden kanssa.

Kaikkein eniten inhoan säärikarvojen ajelua. Sitä yrittää hyvällä ja pahalla, vaahdolla ja vahalla, mutta siitä huolimatta johonkin jää kuitenkin sitkeä survivor kera sissikumppaneineen taistelun voittaneena törröttämään. Entäs polvet sitten? Omani ovat sellaiset kuhmuraiset ja muhkuraiset ja näiden kumpareiden piiloihin ja varjoihin jää todennäköisesti kokonaisia pieniä karvayhdyskuntia iloitsemaan eloonjäämisestä. Voin melkein kuulla vahingoniloisen naurun kun uusi tuppi puhkaisee ihosta esiin jälleen uuden karvan.

Ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja tartun kuitenkin karvojen heittämään ilkkuvaan haasteeseen. Vaikkei huvita. Vaikka se täytyy KUITENKIN uusia muutaman päivän päästä. Miksei tällaisesta tule sellaista rutiinia, jonka tekisi ajattelemattaan? Miksi tällaiseen täytyy ensin tuhlata aikaa ja energiaa sitä murehtimalla, ja lopulta tympääntyneenä luovuttaa ja tuhlata elämänsä kallisarvoisia minuutteja karvantappoprojektiin. Argh!!