Tämä on huonompi versio. Mutta otan mieluusti vastaan palautetta, ja katsotaan osuuko palaute niihin kohtiin joihin itse haluaisin uudestaan yrittää hioa napakampaa tai maalailevampaa ilmaisua. Minun on edelleen hyvin vaikea erottaa teksti sanoina, vaan kuvat tunkeutuvat ihan väkisin tajuntaan värien kera. Harjoitustahan tämä joka tapauksessa on.. No ok. Tämä on täyttä paskaa. Mutta tulipahan tehtyä, kahteen kertaan. Kele.

Karheiden sormenpäiden välissä ne syntyivät yksi toisensa jälkeen. Kovan työn kovettamien kämmenten sylissä, känsäisten kourien hellässä kosketuksessa. Santapaperin jättämä pöly pienen puupallon pinnassa, pyörylän nostaminen peukalon ja etusormen välissä katseen tasalle, puhallus ja sormilla tomun pyyhkäisy. Kolmekymmentäyksi kertaa varoen ja huolella, pujotettuina kestävään siimaan, paksua lankaa siimansolmuun ja langoista käsin pyöritelty lukko. Sinä keväisenä iltana kun koru valmistui, tuuli puhalsi jo lempeämmin puiden latvustoissa ja juro, karheatukkainen nuorukainen kulki puuhelmet kourassaan mielitiettynsä tuvan ovelle. "Jos se Iisa tulisi eukoksi.." ja lakki toisessa kourassa rakkaudella tehty koru painettiin verevän torpan tytön kämmeneen. Korun pienet puuhelmet olivat sileitä ja lämpimiä kuin kissanpennun kylki sormia vasten. Kun tyttö kohotti helmet kaulalleen ja pyöräytti lankalukon kiinni, kuiski se hänelle lupauksia lämpimistä kesäpäivistä, pienestä vaaleanpunaisesta suusta povella ja pirtistä, jossa palaisi aina lämmittävä valkea.

Puiden lehdet kellastuivat, jääriite kulki yli maan ja sai heinät ratisemaan, kutsui hallan peittämään kaiken valkoiseen huntuun ja pian luminietokset nousivat Loviisan oman kohoavan vatsan kanssa. Vuodenajat vaihtuivat ankarasti työtä tehden, mutta koskaan ei puute ovelle kolkuttanut. Tuvan pienen tytön itku muuttui jokellukseksi ja pian heleäksi puheenparreksi. Silloin syysiltaisin, ohuet suortuvat otsalla kosteina kuunteli isosisko äidin vatsaa. Hyväili pehmeitä puuhelmiä kaulan ympärillä, silitti sormillaan niiden pintaa yksi kerrallaan ja lauloi hiljaa kuten äiti oli hänelle laulanut, sillä vatsassa kuunteli pikkuveli jota Sisko rakasti ja odotti. Eikä tyttö huomannut milloin äidin kesäisin mansikoista makea hymy muuttui varjoksi kasvojen ylle ja isä kävi vaitonaisemmaksi kuin metsä ukonilmaa odottaessa. Kunnes kaikki miehet kutsuttiin tarttumaan kylmään teräkseen ja lähtemään kauas, kauas puolustamaan sitä maata mihin sukupolvi toisensa jälkeen oli painanut jalanjälkensä. Äidin ennen kirkkaat silmät sumenivat salatuista kyyneleistä. Sisko käpertyi yhä useammin talvisessa hämäränkoissa äidin syliin kuuntelemaan, miten taivaanrannan takaa nousi jylinä joka täytti taivaan ulvoen siitä yli uhkuen tuhoa ja kuolemaa "kuin perkeleet kulkisivat taivaan yli", äiti nyyhkäisi. Pikkuveli äidin vatsassa oli useammin vaiti kuin vastasi isosiskon silityksiin ja lauluihin. Pieni tyttö äidin esiliinaa vasten pakeni muistoihin auringon paahtamista kesäpäivistä. Suljettujen silmäluomien takana hän muisti miten isä oli kaivanut pitkän puron toiselle puolen piilon, turvapaikan, kuin pienen pesäkolon heille kätkeytyä pahan paikan tullen. Kesäisin siellä oli ollut hämärää ja rauhoittavaa, ja Sisko oli kerännyt sinne syksyn tullen puolukoita heinässä ja haaveillut, että isä tekisi hänen hennon kaulansa ympäri oman helmikorun. Niin kauniisti risteilivät puiden tummat juovat äidin vaaleissa puuhelmissä ja tyttö peilasi puron notkelmissa puolukkakorua ajatellen, miten kaunis äiti oli koru vasten vaaleaa hipiää. Kotiin juostessa puolukat putoilivat polulle kuin punaiset pisarat. Äidin sarkahametta sormeillen Sisko mietti olisivatko ne vieläkin kinosten alla.

Sitten huuto ja kiväärien sylkemä tuska ja kuolema olivatkin siellä. Aivan lähellä ulkopuolella ja äiti tempaisi palttoon päälleen, kietaisi viltin Siskon ympärille ja he syöksyivät lämpimästä tuvasta kylmään pimeyteen ja hanki, joka normaalisti joudutti heitä suksien kanssa tarttui kylmien kourien lailla hameiden helmoihin, viivyttäen ja riipien heitä kaatumaan kinosten keskelle. Pehmeä lumi otti heidän kompurointinsa vastaan ja Sisko itki pelosta heidän kahlatessaan eteenpäin. Taivas oli kylmästä kirkas ja kuu tähtineen valaisi heidän jälkensä. Kesken paon äiti kouristui kivun viiltäessä hänen selkänsä läpi vatsaan. Pisara kerrallaan alkoi veri putoilla kylmänä hohtavalle valkealle hangelle. Ne olivat kuin hehkuvanpunaiset puolukat hangella yksi toisensa vieressä. Äkkiä ne eivät olleet enää pisaroita, vaan puro, juoksevana ja päättymättömänä virtaamassa vieden hengen pois ruumiista. Ja pikkuveli äidin vatsassa vaikeni, uinui pois äidin kaatuessa nietosten päälle. Siskon käsi hapuili itkun kuristaessa jo pakahduttavana tunteena äitiä pystyyn, tarttui helmikoruun. Siima antoi periksi, katkesi ja pienet helmet levisivät kukin suuntaansa lumen keskelle, puiden juurille, jäätyneen puron ylle, mättäiden alle. Jäljellejäänyttä tyttö puristi kädessään. Hän puristi pientä puuhelmeä kun miehet huutaen juoksivat heistä ohi ja aseet kylvivät kuolemaa. Hän istui siinä puuhelmi kädessään itkusta ja kylmästä täristen, kun aamulla tuli mies joka nosti hänet höyhenenkevyesti syliinsä ja kantoi kirkonkylälle.

Vuodet vierivät ohi yksi toisensa jälkeen. Sisko eli kuten muutkin ympärillä elivät. Vaalea puuhelmi pölyttyi halvassa tulitikkurasiassa, kaapin perällä, korurasiassa josta ei koskaan koruja käytetty. Sisko vanheni, ikääntyi, hänen muistinsa kävi hataraksi ja tuttu koti vaihtui hoitokodiksi keskellä kaupunkia. Yksinäinen huone missä vain harva asia muistutti kuka hän oli ja mistä tuli.

Eräänä talvi-iltana Sisko istui kiikkustuolissa ja katsoi kaupungin valoja. Eivätkä ne olleet kaupungin valoja. Ne olivat kirkkaita tähtiä talviyönä kauan sitten. Eikä Sisko ollut enää vanha ja kumara nainen, vaan pieni tyttö jonka äiti, isä ja pikkuveli odottivat häntä ulkona. Hän nousi ja käveli nuhjuiselle lipastolle ja hänen kätensä hapuilivat haalistunutta rasiaa. Äidin helminauhasta puuttui yksi, pieni vaalea puuhelmi. Vanha nainen nilkutti ovelle, avasi sen ja kulki pitkin hämärää käytävää joka olikin vain pirtin eteinen, eikä lattia ollut kylmää kaakelia vaan sileäksi hiottua puuta. Kun hän astui ovesta ulos ei jalkojen alla ollut kylmää, nuoskaista asfalttia, vaan jalkapohjia kirpaisevaa karheaa lunta. Autojen ajovalot välähtivät ohi ja torvien vihainen soitto haaleni kauas kaukaisuuteen. Myöhäisessä raitiovaunussa muutama matkustaja katsoi värjyvää kumarassa kulkevaa hahmoa katulamppujen loisteessa, pohtien itsekseen tulisiko soittaa jonnekin eksyneestä vanhuksesta. Siskon jalat kantoivat hetki hetkeltä kevyemmin, reuman koukistamat sormet muuttuivat vetreämmiksi ja mustana heijastavasta tiestä nousivat esiin tuttuakin tutummat mättäät. Kesäiset, syksyiset, talviset mättäät ja hiuksiin tarttuvat ohuet oksat jotka naurattivat lapsena. Aivan pienen matkan takana alkoi puro, puro jonka keskelle oli hajonnut helminauha. Rakkaudella tehty, jonka rivistä puuttui yksi puuhelmi. Sisko kahlasi veteen, missä veden pyörteet kietoivat yöpaidan hänen vartalonsa ympärille hyytävän kylmänä ja niljaisena. Puro muuttui syvemmäksi, paljon, paljon syvemmäksi kuin hän muisti. Mutta hän näki jo äidin punaiset posket, isän tummat, karheat hiukset ja hymyn nousevan varovasti toiselle poskelle. Äidillä oli sylissään pienokainen, ihana pikkuruinen, vaaleanpunainen pikkuveli, ja pikkuveljen sormet puristivat helminauhaa mihin hän saattoi viimein pujottaa viimeisen helmen. Eikä vesi ollut kylmää, sillä ympärillä olivat äidin ja isän syli, pikkuveljen lämmin poski ja rakastavat kädet kietoutumassa syleilyyn.