lauantai, 31. joulukuu 2011

Megatropit ja muiden armoilla

Hoitaja pistää minut äkkiä pitkäkseni ja olen aivan nolona. Hetken päästä nuori ja suloinen hoitajatyttö tulee rullatuolin kanssa noutamaan minua toipuilemaan huoneeseen, jossa on vuodepaikkoja. Estelen ja tuumin, että voin kyllä omin kintuin kävellä. Olo onneksi alkoi jo parantua, mutta kursailuistani huolimatta minut istutetaan tuoliin. Ja voi että se on kivvvaa!

WUHUU! Me mennään ihan mukavan railakasta vauhtia ja tuntuu aikuiseltakin aika hauskalta olla kyydittävänä. Vaikkei varmaan saisi, mutta metkaa se oli silti. Voin kuvitella miten joskus vanhana pakotan joko lapsenlapset tai veljenlapsenlapset kruisailemaan rollaattorikisoissa ja pyörätuoli-senioreissa kanssani.

Pyydän vettä ja sitä tuodaan, olo on kuiten kuningattarella. Lisäksi saan suklaapalankin, naminam. Olisinpa tiennyt, että lasi vettä ja se suklaapala olivat viimeinen ateriani ennen iltaa. Olisin nauttinut niistä pidempään.

Saan suun kautta 60 mg prednisolonia ja kankkuun pistetään sitä sekä jotain antihistamiinia. Parin tunnin sisään kasvojen turvotus alkaa onneksi helpottaa, mutta raajojen kipu ja turvotus sen kun pahenee. Huolestunut lääkäri lähettää minut taksilla Jorviin (ou nounounou..), koska ei uskalla päästää kulkemaan julkisilla. Sain sunnuntaille sairauslomaa.

Jälleen Jorvissa

Se, että tulen lähetteellä Jorviin ei yhtään sulata vastaanoton sydämiä. Olen varma, että siellä on tarkoituksena olla mahdollisimman nihkeä, jotta turhimmat tulijat saataisiin peloteltua pois vastaanottojonosta. Ikävä kyllä en päässyt livistämään vaan tunnin aulaodottelun jälkeen minut ohjattiin sivuhuoneeseen makuupaikalle.

"Tee olosi kotoisaksi," hoitaja kehotti.

En tehnyt. Ajattelin olevani enää muutaman tunnin ja isuuduin sängyn laidalle odottamaan.

Kipu säteili jalkoihin ja jaloista ylöspäin, saatoin silti helpottaa sitä kävelemällä edes takaisin. Mutta odottavan aika kävi pitkäksi.

Kuvittelin miten selviäisin parhaiten ulos mikäli zombiet valloittaisivat sairaalan. Kuvittelin ketkä huoneessa olisivat ensimmäiset uhrit.

Piirtelin kalenteriin mielikuvitushahmoja lattiasta. Olin onneksi mukavan eristyksissä verhojen takana.

Kuvittelin miten selviäisin zombiena. Kenet söisin ensimmäiseksi? Kuka kellistäisi minut ja miten?

Olin hirveän nälkäinen. Yritin kysellä hoitajilta missä kanttiini on tai uskallanko lähteä sinne, jos lääkäri tulee juuri sillä hetkellä? Mutta olin näkymätön. Yksikään hoitaja ei reagoinut tervehdyksiini tai yrityksiini hakea katsekontaktia. Lopulta luovutin ja hörpin vessan kraanasta vettä.

Nälkä meni ohi. Kehitin aikani kuluksi Michael Jackson-pelin ja koreografian vain jaloille. Tässä vaiheessa käteni olivat turvonneet tukeiksi ja jalkojen kipu oli hirveää ellen liikutellut niitä.

Istuin ja odotin. Odotin. Kävelin ja istuin. Irvistelin kivusta joka kerta, kun minun oli pakko nousta jaloilleni.

Puoli viidestä vähän vaille viiteen torkahtelin jalat nostettuina ylös. Vihdoin myös kortisoni auttoi, turvotus jaloissa väheni hieman.

Viideltä piinasin hoitajia tukkimalla jonkinlaisen kanslian näkökentän ja pakotin yhden uhrini ulos. Kysyin aikataulusta, ja kuulemma yksi tutkimaton potilas oli enää edelläni.

Vihdoin, tuntia myöhemmin lääkäri tuli. Rukoilin että pääsisin kotiin, etenkin kun kasvojen turvotus oli laskenut. Lääkäri konsultoi iholääkäriä, määräsi mukaan lisää prednisolonia, xyzalia mega-annoksina, ataraxia kuten ennenkin ja kipuihin saatoin ottaa panadolia.

Maanantaiaamuna kello yhdeksältä pitäisi olla Meilahdessa päivystyksessä ihotautiosastolla. Olen kuulemma poikkeuksellinen. Yleensä urtikaria alkaa päälaelta ja "valuu alas", mutta minun tapauksessani se alkoi jaloista ja hilautui ylös. Urtikarian pitäisi myös olla ohitse 1-3:ssa vuorokaudessa, mutta minulla on nyt viides vuorokausi menossa ja still going strong.

Uudenvuodenaaton aamu

Heräsin kasvojen alueen koviin kipuihin. Silmät olivat lähes muurautuneet umpeen, otsaan sattui vietävästi ja noin yleensä olo oli kuin pitkän itkun tai kunnon turpakäräjien jälkeen. Tässä vaiheessa lääkecocktailini oli aamiaiseksi:

60 mg prednisolonia

50 mg ataraxia

10 mg xyzalia

1000 mg panadolia

1 pieni ja arka meliane-pilleri, jolla ei tosin ole mitään tekoa tämänhetkisen tilanteeni kanssa.

Vaaka kertoi painoni nousseen huolimatta n. 1400 kilokalorin ruokailuistani nelisen kiloa. Olin parkua. Olin päässyt kuntosaliohjelman makuun, viettänyt melkein koko joulua edeltävän viikon salilla ja nauttinut painon putoamisesta. Nyt olen kokovartaloturvoksissa. Edes lenkkarit (nauhat auki) eivät tahtoneet mahtua jalkoihini kun kävimme päivällä apteekissa hakemassa lisää lääkkeitä.

Osoitan syyttävällä sormella sisäistä kortisonia, sillä vaikka olen syönyt sitä vasta vajaan viikon, annokset ovat olleet melko suuria. Yritän syödä vähäsuolaisella ruokavaliolla, mutta siitä huolimatta vaaka saa itkun ja epätoivon partaalle. Lisäksi näytän ihan oikeasti kamalalta. Tunnen suurta sielujen sympatiaa isorokon ja paiseruton sairastaneita kohtaan.

Minä, jonka piti olla pian häämekkomitoissa, en laisinkaan tiedä milloin pääsen kirimään aikatauluni kiinni. Maailmassa on toki suurempia murheita, mutta kivut, kihelmöinti, turvotus ja kutina yhdistettynä rujoon ulkomuotoon saavat ainakin minut melko itsekeskeiseksi.

Nyt täytyy lopetella, sillä urtikarian seuraavat kohteet ovat kämmenet (voi nyyh, nämä tuntoherkät alueet tulevat olemaan tuskaa), jalkapöydät, jalkapohjat, kaula ja niska. Sen jälkeen on vielä joitakin ihoalueita, joihin tämä varmasti iskee, mutta sunnuntaina uskoisin olevani voiton puolella. Olen ottanut joitakin kuvia esitettäväksi sairaalassa, mikäli tarpeen.

Uusivuosi tulee vietettyä kotona, mutta voi onneksi kotona, eikä Jorvissa tai Meilahdessa.

Hyvää uutta vuotta. :)

lauantai, 31. joulukuu 2011

Ensimmäiset tropit

Keskiviikkoaamuna totean, etten mitenkään pääse vielä töihin. Paukamat ovat laajentuneet halkaisijaltaan parinkymmen sentin mittaisiksi ja jalkoja turvottaa ikävästi. Myös kohoumia painellessa tuntuu kosketusarkuutta ja kipua.

Tarkan ruokavalioni vuoksi, olenhan allergikko, Jorvissa oltiin jo arveltu syyksi virusinfektiota. Itsestänikin se tuntuu loogisimmalta selitykseltä. Joka tapauksessa menen jälleen päivystykseen pyytämään lisää sairauslomaa.

Raavin ensimmäisiä, tuskan ja pyörrytttävän voimakkaan nautinnon tuntuisia kertoja. Kun kutinan saa vaihdettua kipuun, olo on parinkymmenen sekunnin ajan taivaallinen.

Raaps raaps raaps, aloitan. Nautinto syöksähtää lävitse ja tuntuu huumaavana iloirummutuksena aivosopukoissa. Jokainen kynnenveto nostaa kylmät väreet, helpottaa kutinaa ja aiheuttaa ajan ja paikan tajun katoamisen.

Raaps raaps raaps, maailmassa on vain minä ja tuo taivaallinen hetki, jolloin kutina helpottaa. Minä ja kynnet. Ihanat, ihoa raastavat kynnet.

Raaps raaps raaps, hampaat kivun ja nautinnon tuskaisessa irveessä, elämä ei tunnu merkityksettömältä, elämä tuntuu hurjalta, kieppuvalta nautinnolta, joka lopettaa tuskaisan kutinan.

Raaps raaps raaps...

"KULTA! ÄLÄ RAAVI! Nyt kädet irti sieltä!"

Myös suihku helpottaa oloa hetkeksi ja valutan vettä kunnes on vastahakoisesti pakko lähteä päivystykseen kellon lähetessä kahdeksaa.

Vastaanotolla on jälleen kiire ja saan pari päivää lisää sairauslomaa sekä toteamuksen että urtikariaa se on ja pitäisi parissa vuorokaudessa helpottaa.

Mukaani saan prednisolonia 40 mg ja seuraavaksi aamuksi myös 40 mg. Kyseessä pitäisi olla hyvä ja tehokas sisäinen kortisoni. Lisäksi lunastan apteekista levyn ataraxia ja otan heti 100 mg vuorokausi, eli 25 mg neljästi vuorokaudessa.

Torstaiaamu

Paluu päivystykseen. Urtikaria-alueet peittävät lähes tulkoon koko jalat, seisominen, istuminen ja liikkeelle lähtö ovat äärimmäisen kivuliasta tehtävää. T on niin huolissaan, että jää kanssani päivystykseen. Missään nimessä en voi mennä perjantaina töihin, vaan tarvitsen lisää sairauslomaa.

Terveyskeskuksessa tietokoneet ovat kaatuneet ja henkilökunta on ymmällään mitä tehdä. Lopulta, voi sitä iäkästä päivystäjäenkeliä, tiukka täti tulee sanomaan että ottakaa tiedot käsin ylös ja tohtorille. Ihmiset täytyy saada hoitoon. Olisin voinut kapsahtaa hänen kaulaansa itkemään kiitoksia!

Tunnin odottelun jälkeen pääsen kiireisen tohtorin tykö joka tsekkaa tilanteeni ja toteaa: "Onpahan harvinaisen häijyn näköinen urtikaria.". Saan lisää prednisolonia ja kehotuksen nostaa ataraxit vaikka 200 milligrammaan per päivä. Tämän ilomielin teen. Sairauslomaa setä Tohtori (sellainen parikymppinen poikanen joka oli hirmu söötti) kirjoitti edellisen päivän ja perjantain. Luultavasti erehdyksessä, muttei lauantaita vaikka toiveen esitin.

OIen niin tuskainen, että T tuo illalla pakkauksen panadolia, jotta pystyn edes makoilemaan. Jäseniin sattuu järjettömästi ja liikkelle lähtö on työn takana.

Aamuyö klo 3:53 torstain ja perjantain välinen yö

Herään siihen, että on todella vaikea hengittää. Käyn vessassa ja pohdin matkalla tohdinko herättää T:n. Tulen siihen tulokseen, että hän loukkaantuu verisesti jos en tiedota tilanteesta. Kasvot tuntuvat kummallisilta, puutuneilta. Laittaessani valon vessaan olen kiljaista. Ilosta vai kauhusta, en tiedä. Näytän siltä, kuin olisin lykännyt turvan täyteen botoxia. Minulla on megahuulet. Aika herkulliset oikeastaan. Vannotan kauhistunutta T:tä ottamaan aamulla tästä Hot Mamasta kuvan.

Kasvojeni iho on muutenkin urtikarian aikana ollut mahtava. Täydellinen. Siloisa. Hehkuva. Edes talven atopia-aika ei ole tärvellyt sitä, vaan iho ikään kuin kosteuttaa jatkuvasti itseään. Olen ollut kasvoista aivan täydellinen! Paitsi seuraavana aamuna...

Nukun loppuyön muutenkin huonosti. Tarkkailen miten hengitystiet voivat ja lasken tunteja siihen, kunnes 8:45 on aika lääkärille.

Aamulla otsa on tummanpunainen ja turvonnut kuhmuraiseksi, samoin ohimot. Onneksi minulla on otsatukkaa. Mutta toiveeni ottaa Hot-Lips-Mama-kuvia kokee kolauksen ja kieltäydyn mistään kanssakäymisestä kameran kanssa. Nielemisvaikeuksien vuoksi myös aamiainen jää kupilliseen kahvia ja pieneen leipäpalaseen.

Joka tapauksessa lähdemme (arvaattekos ylläri ylläri minne), takaisin terveyskeskukseen. Tällä kertaa olen niin tuskainen ja huonokuntoinen, että kun lääkäri ottaa minut varti myöhässä vastaan, passitetaan minut ensi sijassa testeihin.

Neljän veriputkilon jälkeen voin äkkiä ihan hirvittävän pahoin. Taistelen oksentamista vastaan samalla kun näkökentän reunat alkavat sumentua.

"Kuulkaa öööh.."

"Minä taidan kohta pyörtyä."

Jatkuuu....

lauantai, 31. joulukuu 2011

Urtikaria

Tämä alkoi jo ma 25.12. parilla näppylällä, mutta kirjoitan takautumina kunnes pääsen nykyhetkeen.

Maanantai-iltana manailin T:lle muutaman kutisevan näppylän ilmestyttyä käsiin. Olen varmaankin saanut jotain itselleni sopimatonta ruokaa ja nyt joudun tuskittelemaan paikallisen kutinan kanssa. Menin normaalisti nukkumaan ja koska tiistai oli vielä vapaa oltuani aaton töissä, nukuinkin kymmeneen asti aamulla.

Herättyäni ihmettelin kutinaa jaloissa ja sinnehän oli tullut pieni armeija punaisena helottavia urtikarianypyköitä. Iltapäivällä kolmeen mennessä jaloissa ja alaselässä oli satoja, nopeahkosti laajenevia paukamia. Kutina oli sietämätön. Puoli kuudelta illalla tunsin voimakasta kurkkukipua ja turvotusta kurkussa ja lähdimme Jorviin päivystykseen.

En ymmärrä, miten Jorvissa voikin aina vastaanotto olla kuin Helgan kidutuksen henkilökunnan kanssa keskustelisit. "Mikä sua nyt vaivaa? Mikä sulla on hätänä? Mitä sä haluaisit, että me nyt sitten tehtäis?". Nuo ovat aiempia kokemuksia, nyt kestettyäni tiuskimista ja kopeaa käytöstä otettiin sentään sisään jonottamaan.

Kirjauduimme sisään puoli seitsemältä, mutta pääsen vasta puoli yhdentoista jälkeen illalla hoidettavaksi. Pari päivää sairaslomaa ja seuraava potilas käsittelyyn ennen kuin ehdin ovesta ulos.

Jatkuu.

tiistai, 8. marraskuu 2011

Mikä minussa on vialla?

Äkkiä, olen vihainen epäkohdista, jotka kohtaavat muita. Suorastaan raivoissani. Haluan muuttaa asioita, nostaa esille asiat, jotka vaikuttavat yleisiin mielipiteisiin ja joita ei vielä ole esitetty.

Sillä ei ole väliä, tunnenko vääryydenteon kohteen vai en, mutta tuntemieni kohdalla tunne on oikeastaan puristava ja kuristava. Haluan saada kaikki muut ihmiset maailmassa ymmärtämään, mitä he joutuvat käymään läpi.

Samalla haluaisin saada ihmiset näkemään ne vääryydet, joilta ummistamme silmämme joko tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme.

Haluan pakottaa ihmiset katsomaan. En saarnaten, en julistaen, en hurmostentäyteisillä kirjoituksilla. Haluan vain pakottaa ihmiset näkemään, tietämään ja tekemään sitten päätöksen omantuntonsa mukaan.

Äkkiä olisi ihan kauhea tarve tietää, etteivät ihmiset ole niin pahoja, miltä päältä päin näyttäisi. Että kun heille kerrotaan tieto ja faktat, mahdollisuudet ja vaikuttimet, heille on annettu edes mahdollisuus muodostaa mielipiteensä.

Entä jos he päättävät minun mielestäni väärin? Sallivat hiljaisesti hirvittävyydet, pahuuden, julmuuden ja lauhkeasti jatkavat valintojaan, vaikka ne tuottaisivat jossain kaukana, jollekin tuntemattomalle, hirveyksiä?

En tiedä. En todellakaan tiedä. Ainoa, mihin voin pyrkiä, on totuus. Kertoa ja näyttää, viedä heidät hetkeksi sinne. Jos minulle vain annetaan siihen mahdollisuus.

Ja vihaan mustavalkoisuutta. Haluan aina tuoda esiin kolikon toisen puolen. Kaikki ei ole niin kurjaa miltä näyttää, eikä kaikki kaunista, mikä kiiltää.

Mutta tämä perusteeton viha, kiukku ja jopa pieni kostonhalu. Mikä minussa saa kärvistelemään jonkun toisen kärsimysten vuoksi? Eikö maailmantuska kuulu ikävuosiin 12-18 ja sen jälkeen koita aikuisuus? Milloin minua koittaa se armahdus, jonka aikuisuuden tuoma viileä realistisuus sallii? Etäännyttäminen, kyky kääntää katse toisaalle ja puhua ruoskaiskujen sijaan siitä, miten hienoa kun käsityöammateissa vielä ruoskia valmistetaan. Milloin koittaa tuo aikuisuuden viileä kerros, joka vie maailmantuskan täysin toisaalle?

torstai, 20. lokakuu 2011

Parga kuvin

Lisätään matkakertomusta kuvin, koska eihän kukaan jaksa kahlata tuota julmetun pitkää sepustustani edellisessä postauksessa. Pahoittelen jo etukäteen kuvien laatua. Kaikki parhaat napsaisut otettiin järkkärillä ja ne kuvat ovat T:n koneen kätköissä. Toivottavasti näistäkin kuvista välittyy hitunen Pargan matkastamme.

Näin nätin sympaattiselta tönöjen arkkitehtuuri näytti lahden poukamassa.

Lähemmin ihasteltuna.. HEI! Nämähän ovat kaikki pelkkiä hotelleja, rihkamakauppoja tai ravintoloita!

Pargan eläimistö oli erityisen rikas..:

Ampiaisin! Kuvassa keskisuuri pimpiäinen. Pienimmät olivat samaa kokoluokkaa kuin Suomessa, suurimmat peukalosi mittaisia ja ehkä vähän paksumpia. Jos peukalosi on kovin pieni ja siro, niin kerro se kahdella tai kolmella. Julmetun isoja ne suurimmat.

Kanasin. Kotkottelevat rouvat viettämässä siestaa päivän kuumimmalla hetkellä.

Ja kisulein. Itse asiassa kulkukissoja oli piristävän vähän ja osa vapaana riekkuneista oli vaikkakin leikkaamattomia, selkeästi jonkun lemmikkejä. Nämä raasut olivat joutomaan kujakatit, joille tuotiin niin ruokaa kuin vettä helläsydämisten turistien toimesta. Alla olevassa postauksessa mainittu arka pentu on etualalla.

Ainoa pakettiretki johon osallistuimme, oli onneksi unohtumaton myös hyvällä tavalla. Retki päättyi myyttiselle Acheron-joelle, joka on reitti Haadeksen valtakuntaan. 10-12 asteinen vesi turrutti nopeasti jalat lähes tunnottomiksi. Opas ja muut turistit jäivät kauas taakse, kun T:n kanssa jatkoimme joen uomaa jylhien kallioiden välissä. Upeat, luonnonvalkoiset seinämäkuvat ovat järkkärillä, mutta taianomaisesta Styx-virran vihreänturkoosista vedestä napsin otoksia pokkarillekin. Meidän lisäksemme vain pari muuta uskaltautui uimaan jääkylmässä virrassa. Kastauduimme kokonaan, ja nyt olemme haavoittumattomia ikuisesti. Styx-virtahan on sama, johon Achilleus aikoinaan kastettiin.

 Valitsimme luonnollisesti juuri sen kuumimman mahdollisen päivän (n. +39) kiivetäksemme Pargan korkeimmalle paikalle, 1600-luvulla rakennetulle venetsialaiselle linnoitukselle. Parga on vuorten ympäröimä, joten jyrkkiä mäkiä ja portaita riitti myös kylässä joka suuntaan.

Linnoitus oli mahtavan näköinen. Jännittävänä detaljina, kukkula oli itseasiassa alunperin paljas, mutta turismin kasvaessa tehtiin rujo raunio kiinnostavammaksi istuttamalla sinne puita ja pensaita. Tämä selvisi kukkulalla sijainneesta valokuvanäyttelystä. Muistaakseni varhaisimmat puut istutettiin 60-70-luvulla, kun Pargasta alettiin rakentaa tietoisesti turistirysää.

Linnoitus sijaitsi korkealla ja näkymät olivat sen mukaiset. Tunnustan heittäytyneeni lähes uhkarohkean luottavaiseksi reunalla. Oikeasti pidin tietysti huolen siitä, etten ole tyhmänrohkea, mutta entisenä korkean paikan kammoisena nautin pystyessäni liikkumaan melko itsevarmasti kuvia ottaessa. Kuvassa Pargan toinen puoli isommalla rannalla. Meidän pikku rannan kuvat ovat toisella koneella.

Palasimme yöllä viileämpään aikaan linnoitukseen ottamaan yökuvia. Huhun mukaan linnoituksella edelleen vaeltaa levottomia sieluja, mutta emme ainakaan huomanneet mitään erikoista.

Lähtöiltana nautimme mahdollisimman monta makumuistoa pitkän talven yli. Ruoka oli aivan ihanaa. Valkosipulileipä, tsatsiki, cheese saganaki (tätä pitäisi jokaisen kreikanmatkaajan maistaa), aito kreikkalainen salaatti, punaviini ja pääruuat. Koko lysti kustansi kolmekymppiä. Kuvassa alkuruuat.

Reissusta jäi lopulta hyvä maku suuhun, vaikka pakettimatkapainajainen oli kummallekin yllätys. Parga on kaikesta huolimatta melko sympaattinen paikka, kunhan vain tietää mihin päänsä pistää ja haluaa olla muiden suomalaisten kanssa sumpussa lomamatkallakin. Pargan hyvä ja huono puoli oli pieni koko. Tänne ei voi eksyä, mutta pakoonkaan et pääse. :)